Tyhmiä onnettomuuksia

Olen muutaman viikon ajan katsellut liikenneonnettomuusuutisia. Niiden joukosta erottuu onnettomuustyyppi, joka saa minut pyörittelemään päätäni.

On yö, on auto (usein kunnoltaan epämääräinen), se kerätään täyteen nuoria, kaikilla on varmuuden vuoksi viinaa päässä, ehkä muitakin mömmöjä. Porukalla yllytetään kuski kokeilemaan, miten rassi kiihtyy. Kukaan ei käytä turvavyötä.

Sitten rysähtää. Joskus on juopon tuuria ja selvitään henkilövahingoilla. Usein ei. Aivan liian usein olen pappina ollut viemässä surusanomaa kotiin, jossa huolestuneena odotetaan.

Kristillisdemokraatit ovat lehtitietojen mukaan ottamassa vaaliteemakseen "Ajokortti 17-vuotiaille".
En ihastu ajatuksesta.

Parempi olisi tavalla tai toisella saada järki päähän nuorille kuljettajille. Noiden järjettömien rytinöiden kuljettaja kun on tavallisimmin 18-24 -vuotias, harvoin yli 30.

Suomi maailman paras

Amerikkalaisen aikakauslehti Newsweekin mukaan Suomi on maailman paras paikka syntyä, jos haluaa hyvän elämän.

Newsweekin kriteereitä olivat mm. koulutusjärjestelmä, terveydenhoito, poliittinen kulttuuri ja kansalaisvapaudet. Suomi sai ykköspisteet koulutusjärjestelmästään, jonka tehokkuus on todettu toistuvasti mm. Pisa-tutkimuksissa. Myös yhteiskuntamme vähäistä korruptoitumista ihastellaan. Kriteereistä heikoimmin sujui terveydenhuoltojärjestelmämme, jossa sijaluvuksi tuli 17 sadan maan joukossa.

Alexander Stubb ja monet muutkin ovat onnellisina röyhistelleet rintaansa. On siihen syytäkin. Merkillisesti tämä pieni, karu, syrjäinen maa muukalaisille käsittämättömine kielineen on selviytynyt, kehittynyt ja vaurastunut.

Isojen linjojen ohella voi tietysti tarkata myös yksityiskohtia ja yksilöiden elämää. Väistämättä myös mallimaasta löytyy paljon kohennettavaa. Oikeastaan lähes kaikilta elämänalueilta, kun tarpeeksi tonkii.

Mitenkään muita asioita väheksymättä nostan esiin terveydenhuoltomme häpeäpilkun, viranomaisten siunaaman heitteille jätön.

Lukemattomat kerrat olen kohdannut vanhuksia, vammaisia ja pitkäaikaissairaita, jotka potevat kotonaan, kun hoitopaikkaa ei ole. - Anteeksi vain, mutta odottakaa siinä ovella tarpeeksi kauan. Minulta kun vie 20 min päästä vuoteesta ovelle...  Tai että älkää tulko tänään, tulkaa huomenna, kun tytär on täällä ja voi päästää sisään. Hyvä kun on se tytär.

Koti voi olla maailman paras paikka ja tiedän, että moni vanhus ei suurin surminkaan haluaisi sieltä lähteä. Mutta koti voi olla myös eristävä vankila tai tuonelan tuulikaappi, jonne harva pääsee käymään ja josta ei lähdetä kuin sairaalaan tai ruumishuoneelle. Muuan mies totesi, että kotipalvelusta kyllä käy ihminen kahdesti viikossa katsomassa, vieläkö hän on hengissä. Ei se paljon muuta ehdi tekemään.

Vastaavaa olen nähnyt ja kuullut mm. mielenterveyspotilaista, jotka ovat avohoidossa. Jos avohoidossa oikeasti olisi resursseja hoitaa, se olisi OK. Mutta kun ei ole. Niinpä ihmiset, jotka eivät oikeastaan edes tule toimeen yksin (ei muisteta ottaa lääkkeitä eikä ymmärretä, miksi pitäisi syödä joka päivä, miten sitä hygieniaa hoidetaan jne.) ovat kuitenkin yksin.

Suomen "afrikkalaistaustaiset" (HLB)

Olin hengellisessä tilaisuudessa, jonka osanottajista huomattava osa oli homoja tai lesboja. Taas kerran huomasin, että heillä on kova sanannälkä. Heillä on myös tarve tulla vaikka kaukaakin sinne, missä he pääsevät sisään. Kotiseurakunta kun saattaa yhä ajaa ulos.

Kahvilla tuli esiin jännä ajatus, että ainakin osa tuosta porukasta kokee olevansa nykyajan neekereitä. Tai anteeksi, sitä sanaahan ei saa käyttää. Tummaihoinen afrikkalaistaustainen?

Tuohon kokemukseen heillä liittyy toive, että jostakin nousisi suomalainen Martin Luther King Jr. heitä puolustamaan ja heille tasa-arvoisia oikeuksia taistelemaan.

Vielä 1960-luvun USA:ssa afrikkalaistaustaisille oli omat puistonpenkit ja paljon muutakin. Jos valkoihoinen nousi bussiin, jossa musta istui, mustan oli noustava ja annettava tilaa. Eräs rouva ei noussut, ja hänet heitettiin pahoinpideltynä ulos.

Tuosta järkyttävästä eriarvoisuudesta nousi kansalaisoikeusliike, jota elähdytti tumma saarnamies. Hänen sanomansa oli yksinkertainen: - I have a dream... (Minulla on unelma.) Tuo unelma koski yhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi samat oikeudet ja velvollisuudet mm. ihonväristä riippumatta.

Mikä meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme on vialla, jos seksuaalivähemmistöihin kuuluva saattaa kokea olevansa toisen tai kolmannen luokan kansalainen ja vailla perusoikeuksia?

Ja miksi enemmistö kokee itsensä uhatuksi, jos HLBTI-ihmiset (sateenkaari) pyytävät samoja oikeuksia kuin muut, eivät siis mitään erikoisoikeuksia tai mitään enemmän, vain sen saman?

Monessa asiassa jään kyselemään ja miettimään. Tiedätkö sinä vastauksia? Ja osaatko kuvitella, miltä maamme näyttää tässä suhteessa 10 vuoden päästä?

---
(Väärinkäsitysten välttämiseksi toistan taas kerran, etten puhu omassa asiassani, koska en ole homo enkä lesbo. Monet ystäväni ovat, ja sydäntäni riipoo heidän usein kuultu hätänsä.)

Tahtoisin tehdä työtä

Elokuu on jo puolessa välissä. Toista kertaa elämässäni saan virallisesti viettää Marjan nimipäivää.
On tapahtunut kaikenlaista, mutta ei kuitenkaan sitä odotetuinta, työpaikan saantia. Yritystä on kyllä ollut. Toissapäivänä lähetin 17. työpaikkahakemukseni.
Olen hakenut johtavia virkoja, mutta myös ihan kuraportaasta kuten seurakuntapastoriksi. Sehän on vastavalmistuneen papin aloitusvirka, usein sijaisuus tai muu määräaikaisuus takana. Niihinkään en ole kelvannut.
Hain kahtakin sotilaspapin virkaa ja sain kuulla olevani liian vanha. Heillä on 55 vuoden eroamisikä.
Hain perheneuvontaan, en tullut valituksi.
Hain 3 eri sairaalapapin virkaa. Perästä ei ole kuulunut.
Hain hallintovirkoja. Yhteen olen päässyt haastatteluun. Ratkaisu on vielä edessäpäin.
Hain töitä erilaisista järjestöistä. Tarjottiin talkootyötä, yhdestä olisin saanut matkakorvauksen ja aterian. Muuten hyvä, mutta sillä ei elä.
Olen tehnyt ns. keikkapapin työtä eli hoitanut tavallisten ihmisten kirkollisia toimituksia heidän pyynnöstään. Kivaa ja säilyttää tuntumaa työhön, mutta kun se on palkatonta.

Ymmärrän, että ainakin osa työhönottajista arkailee minua seurakuntapapin näkyvään tehtävään. Onhan myös niitä ihmisiä, joilla on hyvin erilainen, syrjintää lähenevä käsitys transsukupuolisuudesta.
Mutta mikä estää palkkaamasta erityisvirkoihin, joissa ihmiset kohdataan pienryhmissä tai kahden kesken?
Sitä on vaikea ymmärtää.

En halua mitään erityisetua. Haluan vain saada työpaikan. Onko se kohtuuton toive?