Vanheneminen on taidetta

Täytin 58 vuotta.

Vielä siis 10 vuotta työelämää jäljellä. Vielä karumpi näkökulma: ehkä 20 vuotta elämää jäljellä. Noin keskiarvojen mukaan.

Syntymäpäivänään ihminen ei ole kuin päivää vanhempi kuin edellisenä päivänä, mutta kyllä siinä pysähtyy ajattelemaan. Vaikkapa elämän katoavaisuutta. Äskenhän minä olin lapsi. Ihan äsken opiskelin. Ja tässä sitä nyt ollaan. Saa omia lastenlapsia (8) helliä ja toivon mukaan heille hyvyyttä jakaa, antaa myönteisiä elämyksiä ja opettaa elämän ihmeellisyyksiin.

Haluan, että he aikanaan muistavat ämmin, jolla oli heille aikaa. Se on kai arvokkainta, mitä voin antaa.

En nuorena ymmärtänyt, kun tuttu ikäihminen totesi ajan kulun nopeutuvan vuosi vuodelta, kunnes joulut ja juhannukset silmissä vilistävät. Nyt huomaan sen itse.

Olenko vanhemmiten viisastunut? Ehkä sitäkin. Kokemus auttaa monessa asiassa. Rutiinikaan ei ole ruma sana.

Viekö vanheneminen lähemmäksi Jumalaa? En usko, että se on automaatio. Jotakin sentään. Ehkä juuri elämän rajallisuuden taju panee miettimään kaiken tarkoitusta. Jalostuneesti tästä voi miettiä, miten eläisi ns. oikein ja hyvin. Aika usein vastaukset tuohon kysymykseen osuvat yksiin Uuden testamentin suositusten kanssa.

Erityisen läheinen minulle on aina ollut Room 12:18  "Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa."

Saimaannorppa

Saimaannorpan pesimäalueilla on verkkokalastusrajoitus heinäkuun alkuun.

Heti ensimmäisinä päivinä verkoista löytyi kolme kuollutta kuuttia eli tämänvuotista poikasta. Nyt kai jo puolen tusinaa eli neljännes vuoden poikastuotannosta.

En ymmärrä, mikä noita verkko-veikkoja riivaa.

Miksi sinne norppavesille on rynnistettävä verkkoja viskomaan heti kun laki sallii? Mikä ihmeen vimma vaatii kalastamaan juuri niillä harvoilla paikoilla, missä maailman uhanalaisimpiin kuuluva nisäkäs vielä lisääntyy?

Suomessa on 188 000 järveä. Lisäksi joet ja merialueet. Eiköhän sen kalastustarpeen voisi hoitaa muualla ja antaa sympaattisen nestorin elää ja jatkaa sukuaan.

Loman jälkeinen elämä

Olen palannut sorvin ääreen. Neljä lomaviikkoa takana.

Niiden aikana laskin 3 sateetonta päivää. Olinpa Kuopiossa, Jyväskylässä, Pyhätunturilla, Imatralla tai missä hyvänsä, aina siellä satoi. Näinköhän USA:n kuivuusalueiden ihmisten pitäisi panna hattu kiertämään ja kustantaa minulle matka sinne? Eivätköhän syvyyden lähteet puhkea ja taivaan akkunat aukea kuten vanhassa kirkkoraamatussa sanottiin.

Toisaalta töihin oli kiva palata, kun työhuone on pilvisen sateisina päivinä miellyttävän viileä.

Oikeastaan oli kiva palata muutenkin. Kunnolla touhutun (lähemmin Facebookissa) loman jälkeen olen levännyt, virkeä ja työhaluja uhkuva.

Eiköhän tämä tauti aikanaan mene ohi, mutta nyt nautin tilastani.

Ähkyyn syötetty

Lomareissuilla on tullut syötyä monenlaisissa tienvarren kuppiloissa ja kunnon ravintoloissakin.

Yhteistä noille paikoille on kohtuullinen tai hyvä ruoka. Jonkin verran palveluakin. Hintakin siedettävän rajoissa.

Mutta, mutta, mutta!

Jatkuvasti toistuva yhteinen tekijä on myös se, että annoskoko on aivan tolkuton.

Kuka jaksaa vetää napaansa koko ravintola-annoksen? En minä ainakaan. Tai jos sen urakoin, on ähky olo tuntikausiksi eteenpäin.

Ongelma poistuu, jos syö noutopöydästä, mutta sitä vaihtoehtoa ei läheskään kaikissa paikoissa ole.

Kaino toivomus aterian tarjoajille: pienempiä annoksia, kiitos!

(Olen muuten kokeillut myös lasten annoksen tilaamista, mutta jostakin syystä sitä ei myyty aikuiselle.)

http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?bid=201&id=39255