Jaoin sateenkaariseurakunnan ilon

Minulla on ollut ilo päästä saarnaamaan eri puolille Suomea sateenkaarimessuissa. Ne kokoavat monenlaisia seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja heidän ystäviään ja omaisiaan.Saavat niihin muutkin osallistua.

Tampereen Finlaysonin kirkon juhlamessun 23.11.2013 jälkeen päässäni pyörivät tutut ajatukset.

- Mikä ilo nähdä tällainen joukko asiaan paneutuneita, tasokkaita ja innostuneita vapaaehtoisia messua suunnittelemassa ja toteuttamassa!

- Ilo olla messun pappina yhdessä Tampereen tuomiorovastin kanssa! (Ja vieno kysymys, milloin muut tuomiorovastit uskaltavat tätä osaa seurakunnastaan palvella.)

- Ilo nähdä kirkon täydeltä väkeä, joka on kirkossa kuin kotonaan. Huomattava osa niitä nuoria aikuisia, joita kirkko muuten itkee toimintaansa. Näissä tilanteissa heitä on vaikka kuinka paljon. He kokevat kristillisen uskon merkittäväksi osaksi elämäänsä.

- Hurskas toive (pium desiderium), että pian koittaisi päivä, jolloin kaikki kristityt voisivat rohkeasti ja turvallisin mielin jakaa messun ilon keskenään, jolloin ketään ei ns. katsottaisi ulos kirkosta, jolloin ihmiset saisivat tuntea olevansa tasa-arvoisia Jumalan lapsia.

---
Käytin monta kertaa sanaa ilo. Ihan syystä. No niin, varaudun kivitykseen siitä hyvästä.

14 sukupolven takainen esi-isä teloitettiin Tallinnan lähellä v. 1602...

Sukututkimus on mukava harrastus. Sen kautta ymmärrämme aika tavalla sitä, mistä olemme tulleet ja miksi olemme sellaisia kuin olemme.

Oma sukunimeni on vuodelta 1906, jolloin isoisäni isä suomensi savolaisille vaikean Redsvenin.

Sukulaiseltani Mirja Karjalaiselta sain ostaa tuoreen sukukirjan, ja siinähän kävi kuin Runebergin kuvaamalle nuorelle ylioppilaalle: ”Mä luin rivin, luin kaks’, vereni tunsin kuumemmaks’.”  Suvun vanhoilta kuullut hajanaiset jutunpätkät jäsentyivät osaksi kokonaisuutta.

Olin kuvitellut, että jäljet päättyisivät Enonkosken sahan työmiehiin 1800-luvun alussa, mutta mitä vielä. Äkkiä oltiinkin 1500-luvun alussa ja kuninkaan voudin Lars Redsvenin kanssa Olavinlinnassa.

Pojanpoika Ambrosius Henrikinpoika Redsven kunnostautui savolaisen ratsuväen kanssa valtaamalla Käkisalmen ja pitämällä sitä hallussaan toistakymmentä vuotta. Hän pani kovasti pahakseen, kun se Täyssinän rauhassa 1595 vielä luovutettiin venäläisille.

Mutta ei hätää, uusi sota odotti Puolassa. Ikävä kyllä siinä tuli turpiin oikein kunnolla, ja Ruotsi-Suomen armeijan rippeet perääntyivät Tallinnan seudulle asti. Tuntemattomasta syystä ruotsalaiset teloittivat Ambrosiuksen siellä vuonna 1602. Mielikuvituksessani näen Savon huvenneen joukon pyytävän päästä vuosikausien sotimisen jälkeen käymään kotona, minkä uusi ruotsalainen ylipäällikkö tulkitsi kapinaksi ja maanpetokseksi. Ei kun päälliköltä pää poikki.

Seuraavat sukupolvet tuottivat lukuisan määrin Brusiuksia, Ruseja, Rosseja ja muita Ambrosiuksen johdannaisia. Oli sotilaita ja kartanonherroja, kunnes ruptuurisota toi venäläiset kotikonnuille polttamaan ja ryöstämään kaiken. Turun rauha 1743 pirstoi suvun kahta puolen rajaa.

Selvisi myös sukunimen merkitys. Todennäköinen johto on reds(kaps)sven, joka oli eräänlainen tarpeistosta vastaava, varastojen herra. Sven tarkoitti tuohon aikaan nuorta miestä, ja ainakin Tukholmassa redsven oli ammattinimike, ei sukunimi. Lukemattomia kirjoitusasun vaihteluita tunnetaan: Redshuen, Rothwen, Ruthwen… tai savolaisittain Reisvänni.