Tänään äänetetään tasa-arvoisen avioliiton vasta-aloitteesta

https://www.kotimaa24.fi/blogit/ans-kattoo-nyt/

Kirkollinen vihkiminen on syytä säilyttää

Olen onnistunut joitakin suututtamaan sanomalla, että kristinuskon olennaisin sisältöä ei ole homojen tuomitseminen tai tasa-arvoisen avioliiton vastustaminen.

Mikä sitten olisi olennaisempaa?

Jospa vaikka Kristuksen ristinkuolema ja sen merkitys, ylösnousemus, armo? Tietyt eettiset ja toiminnalliset periaatteet kuten heikommista huolehtiminen ja yleisemmin epäitsekäs hyvän tekeminen? Sana ja sakramentit?

Noista vain on vaikeampi saada riitaa syntymään.

Joillekin sopii, että kirkossa ja kirkosta kiistellään ja saadaan asiat näyttämään siltä kuin oltaisiin koko ajan toisin ajattelevien kraivelissa kiinni.

Tuossa on jossakin määrin onnistuttu. Eri tavoin ajattelevat on saatu etääntymään toisistaan. Kuuntelu ja rehti vuoropuhelu on unohtunut. Pidän kehitystä surullisena.

Ajoittain kiivas keskustelu on johtanut sivujuonteisiin, joissa näkyvät vaaran merkit.

Kuten aina, jyrkät mielipiteet suuntaan tai toiseen saavat mieliä kuohuksiin ja kuuluu tuttu huuto: - Nyt erotaan kirkosta!

Kirkon sisällä on alettu panostaa kristillisen avioliittokäsityksen tutkintaan, ja sen eräänä osana selvitetään mahdollisuutta, että kirkko luopuisi vihkioikeudestaan.

Tuo oikeudesta luopuminen voisi johtaa siihen, että vihkimisen – sinänsä maallisen asian – esirukousluonne ja muistutus Jumalan edessä olemisesta feidautuisi menneisyyteen.

Laajempana ongelmana olisi, että kirkko pelattaisiin yhä enemmän vilttiketjuun tai elämän reuna-alueille. Julkisoikeudellinen asema pirstoutuisi taas yhdeltä nurkalta.

Eräs mahdollisuus olisi tehdä vihkimisestä (tai siunaamisesta, jos kirkossa ei edelleenkään vihittäisi samaa sukupuolta olevia) omantunnon kysymys. Pappi voisi siis perustelemastaan syystä kieltäytyä vihkimästä. Se kuulostaa hurskaalta ja sovittelevalta kannalta, mutta voisi sekin johtaa vaikeuksiin. Kuka vihkii, jos pienen seurakunnan ainoa pappi sanoo ei?

Eräistä aiemmista kipukohdista kuten eronneiden vihkimisestä ja suhtautumisesta naisen oikeuteen toimia pappina on omantunnonvapauden tarjoaminen johtanut kiusallisiin tilanteisiin. Vuosien vieriessä ei ole päästy suurempaan yksimielisyyteen, vaan enemmänkin onnistuttu kärjistämään keskustelua ja jakamaan mielipiteitä.

Jotenkin selkeämpää ja ennalta arvattavampaa kirkon toiminta olisi, jos ratkaisu olisi periaatteellisella ja myös lainsäädännön tasolla kyllä tai ei, eivätkä seurakuntalaiset joutuisi eriarvoiseen asemaan sen perusteella, mitä heidän pappinsa asiasta ajattelee.

(Tämä on julkaistu 7.2.2017 Savon Sanomissa "Ajassa" alakertana.)

Olisiko jo sovinnon aika?

 

Näinä aikoina juhlitaan jo etupainotteisesti 100-vuotiasta Suomen valtiota. Etupainotteisesti siinä mielessä, että oikeastaan juhlapäivä on vasta 6.12.2017.

Toinen hyvin ajankohtainen aihe on vuoden 1918 tapahtumat.

Ajattelen erityisesti alkupuolta tuosta vuodesta. Tammikuun lopulla 99 vuotta sitten alkoi sota, jolla on monta nimitystä. Kaikkia niitä voidaan jossakin määrin perustella.

-          Vapaussota

-          Sisällissota

-          Kansalaissota

-          Luokkasota

-          Punakapina

-          Eräitä muitakin nimityksiä on. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa.

Näinä aikoina on myös muistettu sodan alkamispäivää. Siinäkin on keskustelun varaa. Lasketaanko se siitä, kun suojeluskunnat alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista? Kun legendaarinen punainen lyhty loisti Helsingissä työväentalon tornissa? Kun oli ensimmäisiä yhteenottoja? Tammisunnuntaina?

Tässä ei ole tarkoitus ärsyttää tai loukata ketään, vaan todeta, että asioilla on monenlaisia nimityksiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän osuvia. Kuka sitten minkäkin niistä omakseen kokee.

Vuoden 1918 haavat ovat arpeutuneet, mutta ne ovat yhä olemassa. Talvisota ja sen aikaan sijoittuva ns. tammikuun kihlaus olivat merkittäviä yhdistäviä tekijöitä. Lisää tarvittaisiin yhä. Toki merkittäviä askeleita on otettu, mm. siirretty teloitettujen ruumiita siunattuun maahan ja järjestetty muiston ja sovinnon hetkiä.

Lienenkö idealisti, kun toivon itsenäisyyden juhlavuoden olevan suuren sovinnonteon vuosi? Voisiko antaa kaikkien levätä rauhassa? On asioita, joita on vaikea unohtaa, eikä kaikkea pidäkään. Mutta on myös asioita, joissa voi opetella anteeksi antamisen ja puolitiehen vastaan tulemisen vaikeita taitoja. Ei polteta siltoja, vaan rakennetaan niitä.

Yhtenäinen kansa on aina vahvempi kuin ristiriitojen repimä.


(Julkaistu Kuopion hiippakunnan blogissa 29.1.2017)