Maailmassa on pitkittyneitä kriisejä, hyvin vakaviakin. Venäjä raunioittaa Ukrainaa, Israel Gazaa. Syyttävä sormi osoittaa helposti muuallekin.
Ei ole konstikaan luoda kriisi. Vaikeampaa on lopettaa, kun on lupaavasti alettu.
Väkisin tulee mieleen 1930-luvun loppu. Silloinkin pantiin alulle sotaa ja kärsimystä, jonka loppu oli vielä hyvin kaukana.
Trump on jo julistanut ansaitsevansa rauhanpalkinnon. Kysyn vain, millä ansioilla.
Tie rauhaan voi olla hyvin kivinen. Se on kuitenkin syytä kulkea.
Minua harmittaa.
Ei se, että Yhsysvaltojejn presidentti Trump ja Venäjän presidentti Putin tapaavat.
Vaan se, mitä aavistelen rivien välistä.
Sovitaanko Ukrainan asioista jotakin ilman että Ukraina itse on päättämässä?
Onko kyseessä jotakin samaakuin lännempän Euroopassa muutama hetki ennen toien maailmansodan syttymistö? Silloinhan brittipääministeri Chamberlain paistatteli myönteisessä julkisuudessa "taattuaan rauhan meidän ajallemme." Siihen takaamiseen sisältyi Tsekkoslovakian uhraaminen Saksalle. Eikä Saksan johtaja Hitler aikonut pitää lupaustaan tyytyä siihen, vaan ennen pitkää rytisi jo Puolassa, jonka Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat.
Itsenäienn valtio päättää itse asioistaa, erityisesti rajoistaan, sodasta ja rauhasta.
Ketään ei tule palkita laittomasta hyökkäyksestä, naapurin alueiden valtaamisesta ja hirvittävän tuhon aiheuttamisesta.