Työn sankarit - ja järkevät ihmiset

Työni puolesta saan seurata satojen pappien viranhoitoa ja jossakin määrin muitakin vaiheita. Enimmäkseen mukavaa, vastuuntuntoista ja työnsä tosissaan ottavaa väkeä.
Ehkä juuri tunnollisuudessa ja työhön innostumisessa on vaara, josta ei paljon puhuta.
Tarkoitan väärää työn sankaruusihannetta.
Pappi voi kuvitella, että hänen täytyy saada – jos ei nyt koko maailmaa – ainakin oma seurakuntansa kaikin puolin hyvään kuntoon. Hän säntää sinne ja tänne, kuuntelee kaikkia, on kaikille mieliksi, tekee yli voimiensa. Unohtaa levon ja vapaa-ajan, pian perheensäkin.
Jonkin aikaa tuota mielettömyyttä kestää. Joku vahva pitkäänkin.
Mutta jossakin vaiheessa tulee romahdus.
Yli voimien ei kenenkään pidä rehkiä, ei ainakaan elämäntapana.
Olisiko aika riisua näitä palveluammatteja sankarimyyteistä? Voisivatko kirkkoherrat ja rovastit olla niin vahvoja, että kertovat nuoremmille heikkoudestaan ja siitä, että aina ei tarvitse jaksaa?
Sapatti lienee maailman vanhin vapaa-aikasäädös. Jos Isä Jumala lepäsi, pitäisi meidänkin ymmärtää se tehdä.
Olen tässä kirjoittanut papeista, mutta sama tauti vaivaa muitakin ammattiryhmiä, erityisesti työajattomia.

Yritän ymmärtää uskoa

Leikin ajatuksella, että poimisin pari asiaa, joissa kristinusko eroaa muista uskonnoista. Väistämättä kyse on likiarvoista ja poikkeuksia on.

Ensiksi Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan.

On paljon uskontoja, joissa jumalat ehkä jotenkin sietävät ihmiskuntaa, mutta eivät rakasta. Heitä voi lepytellä ja suostutella, mutta takeita onnistumisesta ei ole. Toisaalta joku reipas hahmo voi olla jumalan tai jumalten suosikki, mutta ei koko populaatio. Saati syntinen ihminen, joka ei jumalista välitä. Hän joutaa pois.

Toiseksi ihmisten keskinäinen rakkaus.

Antiikissa kristityt olivat äärimmäisen kummaa porukkaa. Hoitivat sairaita ja vammaisia, kävivät pelastamassa hylättyjä lapsia. Vähemmällä olisivat päässeet tekemällä kuten muutkin. Jokin sisäinen palo sai kuitenkin toimimaan toisin. Olisiko se taju sitä, että niin Jumalankin silmissä kallista on se, minkä ihminen luonnostaan hylkäisi? Kaikkivaltias kätkeytyy vastakohtaansa: voima heikkouteen, valo pimeyteen. Kun ihminen ajattelee toista ihmistä eikä vain itseään, alkaa maailma muuttua.

Kolmanneksi realistinen minäkuva.

Tämä on näistä hankalin määrittää. Niin herkästi lipsutaan kultaiselta keskitieltä joko tolkuttomaan itseihailuun tai itsesäälin suohon. Lallatellaan läpi elämän tai murehditaan ilo pois. Jossakin sillä välillä on ihminen, joka osaa arvostaa vahvuuksiaan, mutta tuntee myös heikkoutensa; joka usko, toivoo ja rakastaa. Ei tarvitse sammuttaa elämänjanoa kuten idän uskonnoissa, mutta ei myöskään näännyttää itseään palvontamenoilla tai vaadituilla teoilla.

Neljänneksi usko yllättää.

Vaikka miten viisaita pohtisi, uskossa on aina myös se puoli, joka ei järjelle avaudu. Tulee kolhuja ja riemuja elämän tiellä. Hurskas voi kärsiä ja jumalaton menestyä – tai päinvastoin. Vastoinkäymiset eivät välttämättä jalosta meitä lainkaan – mutta äkkiä siellä pimeydessä onkin valoa.

Uskon tuota ominaisuutta on luonnehdittu anekdootilla, jonka mukaan kristitty etsii pimennetystä huoneesta mustaa kissaa, jota siellä ei ole. Mutta sitten sieltä kajahtaa huuto: - Löysin sen!

Hyvä kampanja

Me too! Tuon voisi ehkä kääntää ”Koskee se minuakin”. Amerikasta alkanut kampanja on saanut melkoiset mittasuhteet. Yksi ja toinen julkisuuden henkilö on huomannut pallinsa tutisevan ja hyllytyksen uhkaavan, kun on tullut käpälöityä tai käyttäydytty muuten sopimattoman seksistisesti.

Tietenkin muotiin tullut kampanja voi johtaa myös aiheettomiin ilmiantoihin ja muihin ylilyönteihin. Niitä on syytä varoa. Kuitenkin pääasia on kirkas ja hyvä: vihdoinkin on puututtu kauan jatkuneeseen ilmiöön, joka loukkaa syvästi yksityisyyttä ja ihmisarvoa. Jokaisen ihmisen tulee saada itse vapaasti päättää, kenet laskee lähelleen – ja kuinka lähelle.

Itseäni suojelevat ainakin ulkonäkö, koko ja ikä. Vuosia sitten sain häiriköt kaikkoamaan klassisella tavalla, uskosta puhumalla.

Me too ei koske vain julkisuuden henkilöitä. Arkielämässä kuulee tuon tuostakin tilanteista, joissa on lipsuttu tai harkiten rymistelty yli sopivaisuuden rajojen.

Se mikä minua nyppii, on heti ilmaantuva ymmärtäjien ja puolustelijoiden joukko, jos asiattomuuksiin puuttuu.

– Sehän oli vain leikkiä.

– Pena tekee noin kaikille.

– Etkö ole imarreltu, kun olet niin vetävä?

– Pihtari!

Täysin epäloogista on, että naista, joka sanoo EI, nimitetään sen jälkeen huoraksi.

Helsingin Sanomissa 20.11.2017 sivulla B5 brittiläinen rockartisti Morrissey puolustelee Kevin Spacey -nimistä näyttelijää:

– Ei ole uskottavaa, että hän olisi ahdistellut kotonaan 14-vuotiasta poikaa. Tämä on naurettavaa. Spacey on 26 ja poika 14. Ihmettelen, missä pojan vanhemmat olivat. Ihmettelen myös eikö poika tiennyt, mitä voi tapahtua.

Minusta Morrisseyn lausunto on käsittämätön ja uhria syyllistävä.

Toinen käsittämättömyys on tuore oikeuden päätös Suomesta. 23-vuotias mies oli houkutellut 10-vuotiaan tytön ulkovarastoon ja maannut tämän. Oikeus vapautti tekijän raiskaussyytteestä, koska tytön ei voitu osoittaa riittävästi vastustelleen. Hänessä ei ollut tarpeeksi mustelmia.

Hei haloo. 10-vuotias tyttö 23-vuotiasta miestä vastaan! Mitä siinä tilanteessa uskaltaa vastustella? Tai kuka 10-vuotias tyttö haluaa, että aikuinen nai häntä?

Kuka tahansa uhri voi olla hyvin arka puhumaan tapahtuneesta. Häntä ei pidä hyssyttää tai torua hiljaiseksi vaan rohkaista puhumaan kipeä asiansa.

Vain asioihin oikeasti puuttumalla saadaan sopimaton käytös kitkettyä ja tekijät vastuuseen.