Häiriö, ei hakkeri

Jossakin määrin helpottavan tiedon sain. Hyvin todennäköistä on, että FB-sivujani ei räplännyt hakkeri, vaan kyseessä oli käyttöhäiriö, jonka tarkka syy ei ehkä koskaan selviä. FB itse on vaitonainen ja vakuuttaa sivustojen turvallisuutta. Saattaa olla, että häiriö jotenkin liittyy uusiin turvallisuusasetuksiin ja niiden käyttöönottoon, mihin ponnahdusikkuna nyt FB:ssa kehottaa.

Tietotekniikan ihmeitä

Facebook-sivustoni oli jokin aikaa sitten ainakin yhden päivän ajan kaikkien luettavissa. Tiedon saatuani tarkistin asetukset. Ne olivat ennallaan: kaikissa kohdissa lukuoikeus "vain kaverit". FB on viime aikoina esitellyt uusia hallinta-asetuksiaan (siis kuka saa lukea), ja siirtymävaiheessa käyttöhäiriö on mahdollinen (vaikka FB ei sitä myönnä). Jos taas FB sivujeni avoimuuden takana oli hakkeri, häntä voi odottaa ikävä yllätys. Asiaa selvitetään.

Tainionkosken kirkossa

Eilen sunnuntaina 13.12. olin Tainionkosken kirkossa. Se että pappi on kirkossa ei liene kovin suuri uutinen, vaikka en työvuorossa ollutkaan.

Muutama asia jäi mieleen. (Ja tietysti jotakin jää aina mieleen myös itse jumalanpalveluksesta, sitä en väheksy!)

Joku ikäihminen kuiskasi kirkon toiseen laitaan kuuluvasti: - Onko sillä peruukki?
Toinen vastasi yhtä tahdikkaasti: - Ei kun se on sen oma tukka.
Ulkoasuuni kiinitetään siis huomiota. Oma tukka se on. Yritän olla siisti ja viran vaatiman arvokkuuden mukainen. Tällä kertaa oli musta neulepusero, jossa kiinteä pieni valkoinen rusetti kaula-aukossa sekä pitkä punainen, vähän skottityppinen hame. Karjalan värit. Tukkaa oli ystävä vähän paplareilla laittanut edellisenä päivänä.

Toinen paljon isompi asia on se, että kirkossa oli kymmeniä nuoria. Heillä oli raamattuleiri ja sillä ennätysosanotto. Liturgi totesi alkusanoissaan, että harmi kun mediaa ei kiinnosta myönteiset ja iloiset asiat kuten se, että nuorilla on tunkua vaikkapa raamattuleirille.

Minustakin se on uutinen. Ja hyvä.

Kutsu Pariisiin

Kaikkea sitä tapahtuu!

Tänään tiistaiaamuna 1.12. tuli sähköpostiini kutsu luennoimaan Pariisissa 17.-18.9.2010 Euroopan LGBT-perheiden konferenssissa.

Erityisaiheena minulle varattuna olisi usko(nto) ja kirkot suhteessa LGBT-perheisiin.

Millainen rooli kristillisellä uskolla ja toisaalta uskonnollisilla instituutioilla (kirkot, seurakunnat) on näissä perheissä? Onko yhteistyötä? Miten LGBT-vanhemmat toteuttavat vanhemman rooliaan perheessä? Uskonto ja anti-LGBT vihaliikkeet? Rakkaus tekee perheen - entä Jumala?

Kai se on vuotanut laajempaankin tietoisuuteen, että olen yrittänyt Suomessa jo vuosien ajan pitää esillä LGBT piireissä hengellistä elämää ja korostanut vertaistuen ja läheisten ihmisten merkitystä.

Henkilökohtainen usko on parhaita elämää tukevia, suorastaan koossa pitäviä voimia, ja erityisen tarpeellinen ihmiselle, jolla on LGBT ominaisuus. Olisi upeaa, jos jokainen voisi löytää sellaisen hengellisen yhteisön, joka hänet hyväksyy eikä tee liian suurta numeroa asiasta.
Suomessa tästä on sekä hyvin surullisia että riemastuttavia kokemuksia.

En ole vielä antanut lopullista vastausta kutsuun, mutta harkitsen sitä vakavasti. Työtähän se ei ole, joten täytyisi järjestää vapaata pariksi päiväksi.

Ai mikäkö on LGBT? Ehkä voit itse ottaa selvää! Viiden pisteen vihje: minuun sopii tuo T-kirjain. He ovat lähimmäisiä, Jumalan luomia ja lunastamia. Myös heille kuuluvat armo ja uskon aarteet.

Diakonian seminaari Helsingissä 27.11.2009

Eilen perjantaina 27.11. olin Helsingissä Tieteitten talossa Diakonian tutkimuksen seuran (DTS) järjestämässä seminaarissa. Oli mukava olla itseään viisaampien seurassa ja kuunnella mm. Raija Julkusen, Taina Paajasen, Sakari Möttösen. Ali Kulhian ja Laura Koskelaisen esitelmät.

Henkilökohtaisella tasolla sykähdytti, kun seminaaripäivän yhteydessä jaettiin uunituore julkaisu "Diakonian Tutkimus 2/2009". Se on aikakauskirjan 5-vuotisjuhlanumero, ja siinä on sivulta 166 alkaen 101-sivuinen tiivistelmä laatimastani suomalaisen diakonian kommentoivasta bibliografiasta 1989-2009.

DTS:n puheenjohtaja Kari Latvus ja seminaarin puheenjohtaja ja työni aikaisen ohjausryhmän vetäjä Mikko Malkavaara käyttivät puheenvuoroja, joissa kehuivat minua ja tuota työtä niin että poskiani kuumotti. Pidin myös oman 45-minuuttisen esitelmäni, mutta en siitä enää paljon muista, oli jotenkin niin euforinen olo. Ja taas kerran tuli halauksia roppakaupalla. Erityisen mukavalta tuntui, kun heistä moni on työkseen diakoniaa tutkivia tai opettavia, esim. DIAK eteläisen väkeä. En ole turhaan juossut Helsingin seudun tieteellisiä kirjastoja, lukenut pää höyryten ja kirjoittanut joskus yötä myöten löytöjäni ja pohdintojani.

Asiasta kiinnostuneet löytävät tuon bibliografian tiivistelmän internetistä. Ensin Diakonian tutkimuksen seuran sivuille, sieltä klikataan Aikakauskirja ja sieltä 2/2009.

Bibliografia jää - mahdollisesti aikakauskirjasta erikseen nostettuna - internetiin tutkijoiden työkaluksi. DTS on sitoutunut sitä täydentämään ja päivittämään, koska joka vuosi ilmestyy paljon uutta aineistoa. Diakonian tutkimus elää selvää nousukautta.

Pienin askelin, mutta eteenpäin

Taas on viikko vierähtänyt.

Pienin askelin tunnen päässeeni eteenpäin. Eräät solmukohdat höltymässä, ilo löytymässä.

Elämän merkki sekin, että olen ymmärtänyt varata aikaa fyysisen kunnon hoitamiseen. Se on osaltaan pohjaa luomassa myös henkiseen hyvinvointiin.

Vapaan viikonvaihteeni kulttuuriseminaari teki myös hyvää.

Papinpuvusta

Eilen maanantaina kävin erään ystäväni luona sovittamassa hänelle tarpeettomaksi jäänyttä naispapin virkapukua, sitä Vuokon suunnittelemaa mallia, jossa villakangasta taitellaan moneen kertaan rinnan päälle. Tietääkseni se ei ole kenenkään suosikkivaate, mutta olisi ollut asiallinen juttu se hankkia, vaikka tiedänkin, että virkapukua ollaan parhaillaan uudistamassa.

Valitettavasti puku oli mittatilaustyötä ja tiukka tai väljä minun vartaloani ajatellen vääristä kohdista. Hartioista puristi ja olkatoppaukset olivat ihan hassussa paikassa. Samoin hame oli vyötäröstä piukea. Sille voin itsekurilla yhtä ja toista, mutta luustolleni en.

Niinpä se puku jäi omistajalleen.

Onhan minulla piispasinkokouksen ohjeiden mukainen virka-asu, yksivärinen musta lantiolle ulottuva jakku, samanvärinen polven alle ulottuva musta suora hame, ja näiden kanssa käytän mustaa papinpaitaa ja sitä kauluksen valkoista etulipuketta, jota papit sanovat sokeripalaksi. Sukat mustat tai harmaat, kengät mustat. On sekin ihan tyylikäs ja arvokas kokonaisuus.

Siihen lähivuosina uusittavaan naisen papinpukuun tulee tiettävästi myös pitkät housut. Asiallinen juttu ilmastomme huomioon ottaen.

Juhlamessu Tainionkoskella

Eilen sunnuntaina 15.11. oli Imatran seurakunnan 60-v juhlamessu. Se merkkipäivä oli oikeastaan 1.1.2009, mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kaikin puolin hallittu kokonaisuus, kuukausia suunniteltu. Kirkkovuoden ajankohdan takia melko vakava sävy.

Monen muun hyvin sujuneen asian ohella ihastelin taas kerran seurakuntamme tasokasta musiikkitoimintaa. Kapellimestari Kari Haili oli tuonut paikalle soittokuntansa, Johannes Vesterinen soitti urkuja, Heini Vesterinen viulua, psalmiteksti laulettiin. Seurakunnan veisuu tahtoi ajoittain hiukan peittyä liiankin innokkaan säestyksen alle.

Hyvältä tuntui sekin, että Imatran perinteiseen tapaan melkein kaikki kävivät ehtoollisella.

Mutta se hämmensi, että paikalla oli vain 140 seurakuntalaista. Tähän messuun oli panostettu. Muissa kirkoissamme ei ollut jumalanpalvelusta. Tainionkoskelle olisi mahtunut 600 osallistujaa.

Ekat hautajaiset

Tänään 7.11. (tuo blogin automaattinen päiväys kellonaikoineen on ihan metsässä) pääsen ensi kertaa naisena toimittamaan hautaan siunaamisen. Taas yksi kynnys ylitetään. Häissä ja ristiäisissä olenkin jo saanut palvella.
Huomaan väkisinkin pohtivani asioita, joita miehen roolissa ei tarvinnut pohtia, erityisesti pukeutumiseen liittyen. Yhdet vai kahdet kengät? Pitkikset vai hame? Haudalla on aina kylmä.

Vielä kun saisin ihmiset ymmärtämään sen jo kirkkoisien (mm. Kyprianos) tallettaman uskontotuuden, ettei tärkeintä ole, kuka pyhän toimituksen hoitaa, vaan se, että Kristus on läsnä. Ajatus ei ole kaukana Paavalin lausahduksesta, jonka mukaan tärkeintä ei ole, kuka ristiinnaulittua julistaa, vaan julistuksen sisältö.
Siis ettei keskitytä ihmettelemään Marja-Siskoa, vaan ollaan aidosti mukana pitkäkestoisessa hartaassa hetkessä, jonka ydin on Kristuksen läsnäolo.
Nämä pohdiskelut eivät mitenkään erityisesti liity tämänpäiväiseen toimitukseen, vaan viranhoitooni yleensä.

Blogini luonteesta

Olen saanut palautetta, joka osoittaa, että työtoverit, luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset lukevat blogiani. Se tuntuu ihan hyvältä. Parhaimmillaan blogi on eräänlainen yhteydenpitoväline kertoessaan kuulumisista ja tunnelmista.

Osa palautteesta osoittaa, että moni on hyvin herkällä, jopa satutetulla mielellä.

Silloin luetaan rivien lisäksi rivien välit. Saatetaan myös tulkita toisin kuin on tarkoitettu.

Olen tuohon ongelmaan jo aiemmin viitannut eräitä TS-asioita käsitellessäni ja todennut, että yritän vastedes olla semanttisesti tarkka ja yksiselitteinen.

Blogin yleinen luonne on eräänlainen julkinen päiväkirja, jota moni kirjoittaa varsin vapaasti ja rennosti.

Näyttää siltä, että minun blogiani erityisesti Imatralla luetaan (ainakin 1.11.2009 alkaen)nimenomaan kirkkoherran julkisena tekstinä, ei yksityishenkiloön tajunnanvirtana. Iiris Kivimäki Kirkon Tiedotuskeskuksesta viittasi samaan jokin aika sitten ja toisaalta rohkaisi bloggaamaan, toisaalta kehotti olemaan hyvin tarkka sanamuodoissa.

Siihen pyrin.

Ilman sarvia ja hampaita: Tarkoitukseni ei todellakaan ole loukata tai vähätellä ketään, vaan kirjoittaa blogia, avata tapaani toimia ja ajatella. Parhaimmillaan blogi voisi olla myös yhteyttä ja luottamusta rakentamassa, mihin aidosti pyrin.

Menneisyyttä en osaa muuttaa. Parempaa tulevaisuutta tahdon rakentaa.

Työ alkanut

Ensimmäinen virastopäivä alkaa olla pulkassa. Työtoverien tapaamisia, asioiden järjestelyä. Puhelimen sain, joskaan en entistä. Atk ohjelmat toimivat kaikki pienen alkuhämmingin jälkeen.

Teknisesti ei siis ongelmia. Ensi pyhän 8.11. messu Tainionkosken kirkossa alkaa olla saarnaa vaille suunniteltu.

Vielä kun saisi työtovereihin, luotamushenkilöihin ja seurakuntalaisiin luotua rakentavan, lämpimän yhteyden.

Omalta osaltani olen lämmintä sovinnon ja yhteistyön kättä tarjoamassa.

Olisiko vaihtoehto häämöttämässä?

Kuluneen vuoden aika on käynyt ilmi, että työllistymiseni on osoittautunut vaikeaksi.

Mahdollisia ratkaisuja on ollut tarjolla ainakin neljä:

1) Palaan virkavapaaltani virkaani Imatran seurakunnassa.
2) Jos seurakunta ei halua minun palaavan, se neuvottelee kanssani sopimuksen, joinka mukaisilla ehdoilla jätän palaamatta. Tämän rinnakkaisväylä olisi laiton irtisanominen korvauksineen.
3) seurakunta, hiippakunta tai laajemmin kirkkotyönantaja (esim. kirkkohallitus) osoittaa minulle muun asiallisen työpaikan, jonka voin hyväksyä.
4) Omalla aktiivisella toiminnalla saan itse uuden työpaikan.

Seurakunta (kohta 2) ja piispat (kohta 3, herrat Huotari, Paarma ja Häkkinen) ovat vastanneet, etteivät vaihtoehdot 2 ja 3 tule kysymykseen. Jäljelle jäävät siis 1 ja 4, joista 1 toteutuu 1.11. alkaen.

Onko kirkko tehnyt muuta? On. Imatran seurakunnan työntekijöille ja luottamushenkilöille on tarjottu ammattiapua ja järjestetty tilaisuuksia keskustella tilanteesta. Minulle on annettu mahdollisuus käyttää rekrytointipalveluja eli valmennusta työnhakuun. Se olikin antoisaa.

Kohtaa 4 olen myös aktiivisesti toteuttanut, erityisesti sen jälkeen kun ilmeni, ettei kirkkotyönantaja aio minulle työtä osoittaa.

Monen turhaksi osoittautuneen hyvän yrityksen jälkeen nyt on pientä valoa putken päässä. Neuvotteluyhteys on syntynyt. Lisää voin kertoa vasta kun tiedän varmemmin.

Jotenkin on pari kuukautta tuntunut, että minua on ajettu väkisin tilanteeseen, jota minä en ole tahtonut eikä seurakuntakaan. Haluaisin viimeiseen asti välttää kärjistykset ja vastakkainasettelut, saati että minä sen enempää kuin muutkaan asianosaiset haluaisi vahinkoa seurakunnalle tai kirkolle. Toivon, ja sen lisäksi teen vakavasti parhaani, että sitä ei syntyisi tai että se olisi mahdollisimman lievää ja korjattavissa.

Työrauha on myös tiedotuksen niukkuutta

Olen saanut ihmettelevää palautetta, kun piispan, seurakunnan ja minun linja tiedotuksessa on nyt 21.10. jälkeen hyvin niukka.

Se perustuu useamman neuvottelun osallistujien selvän enemmistön selvään tahtoon.

On harkittu, että käydessäni pian hoitamaan virkaani 11 kk:n poissaolon jälkeen seurakunta tarvitsee mahdollisimman häiriöttömän työrauhan.

Toivon sille ymmärrystä.

Semanttista tarkkuutta

Mukava huomata, että tätä blogia luetaan. Olen saanut pari sinänsä aivan asiallista palautetta eräistä ilmaisutavoista.

Kun tätä blogia kirjoitan vähän päiväkirjan tapaan, en aina tule olleeksi ehdottoman tarkka sanavalinnoissa. Niinpä muutama transsukupuolinen katsoo, että ei aina käy ilmi, puhunko vain itsestäni ja tilanteestani, vai transsukupuolisista yleensä. Siinä varmaan onkin syytä olla tarkkana.

Uusin kommentti oli, etten saisi sanoa antaneeni TS-ilmiölle kasvot, koska se ja se toinen TS on aivan toisennäköinen ja -tapainen.

Tässä törmäämme semanttiseen ongelmaan ja mielenkiintoiseen väärinkäsitysten mahdollisuuksien kenttään.

Tuolla ilmaisulla transsukupuolisuuden kasvoista en tarkoita, että kaikki olisivat kuin minä tai että olisin jotenkin esikuvaksi kelpaava. Se on vähän kuin lauseenlyhenne siitä, että yritän sanoa kenen tahansa vastaantulijan oikeasti voivan olla transsukupuolinen. Minä nyt satun olemaan 55-vuotias ja sielua ja sydäntä myöten kirkon palvelija. Joku toinen meistä ehkä 2.000 - 2.500:sta näyttää aivan toiselta, on eri ikäinen, eri sukupuolta, ajattelee monesta asiasta toisin jne.

Mutta kuten sanoin, kuka tahansa voi olla TS. Emme mahdu mihinkään ennakkoluulojen luomaan stereotypiaan - ja hyvä niin.

Syyllistynköhän taas väärään yleistykseen, kun sanon tämän: Moni TS on joutunut kokemaan niin paljon pahan puhumista ja ikäviä asenteita, että hän voi herkistyä kokemaan kipeää arvostelua tai asioiden vääristelyä myös siellä, missä sitä ei ainakaan tarkoituksellisesti ole. Mutta tunnekokemus on aito, ja asiat on hyvä ottaa puheeksi ja selvittää.

Niin että kiitos palautteesta! Yritän ottaa opikseni.

Pieni muutto

Tänään 19.10. muutan pienen kuorman kanssa Imatralle. Ihan vain välttämätöntä. Ostan lisää paikan päältä. Olo on kovin kaksijakoinen, koska näen, miten raskaasti Birgitta ottaa sen, etten jää työttömäksi Helsinkiin hänen luokseen. Omat työhalut ovat kovat.

Elämä ei ole helppoa. Nallekarkkeja ei voi sekä syödä että säästää.

Säätiedotuksen sanoin odottelen, että selkiytyy ja myrskyt laantuvat.

Kotimaa24 blogihaastattelu

Kotimaa24 verkkosivustolla on Hannu Kiurun ("Liberona kirkon liukkaalla kentällä") tuore blogihaastattelu minusta. Se on hyvin sovinnollinen luonteeni mukaan. Saa nähdä, tartutaanko tarjoamaani käteen.

Tähän en voi valitettavasti antaa linkkiä, koska kone herjaa, ettei muistia ole tarpeeksi. Kotimaa24 blogit uusimmat vie kyllä perille.

TS on ihminen ja lähimmäinen

Tässä blogissa on palautemahdollisuus sähköpostiini.
Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Niinhän sitä sanotaan.

Harkitsen palautekanavan tukkimista, koska viime aikoina on tullut "veljellisiä ohjeita" tunnustaviksi kristityiksi itseään nimittäviltä siinä määrin, että tuntuu pahalta. Osa sentään reilusti nimellä, pahimmat herjaukset tietysti nimettöminä. Se siitä kristillisyydestä.

Yhteistä on voimakas halu lyödä ja masentaa. Minua kehotetaan takaisin siihen helvettiin, josta päättävästi murtauduin ulos kolmatta vuotta sitten hankkiessani lähetteen tutkimuksiin. Kun asia ei kosketa itseä eikä sitä ymmärretä, voidaan muka hyvää tarkoittaen antaa ohjeita, jotka toteutettuina orjuuttaisivat taas.

Edelleen on yhteistä se, että kirjoittaja ei lainkaan tunne transsukupuolisuutta. Kirjeistä päätellen se sotketaan seksuaalisiin perversioihin, vaikka trans-ilmiöllä ei ole mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Kysehän on sukupuoli-identiteetistä. Karkeasti sanottuna asia on pään sisällä, ei jalkovälissä. Mutta sehän ei tuomitsijoille ole auennut. Heille olen moraaliton, hillitön pervertikko, jonka elämän täyttää villi himo milloin mihinkin. Pahemmin on vaikea erehtyä.

Edelleen syytetään siitä, että olisin vaihtanut oman olemukseni johonkin. Taas totuus on päinvastainen. Olen lopettanut vuosikymmenten tuskaisen itseni kieltämisen, olen hyväksynyt itseni tällaisenani Jumalan luomaksi ja lunastamaksi. Savi ei enää riitele valajaansa vastaan, vaan opettelee kiittämään siitä, että Hän jostakin syystä näki hyväksi tehdä minusta TS:n. Ehkä opettaakseen tälle kansalle, mistä on kysymys, ehkä myös osoittaakseen, mikä uskossa on olennaisempaa, Jumalan armo Kristuksessa vai ennakkoluulojen sävyttämä tuomitseva moralismi. En siis vaihda mitään, vaan annan oman itseni tulla esiin. Se vaatii hirmuisen määrän rohkeutta ja itsetuntoa. Minulla siihen kypsyminen vei (monen ulkoisen hidastavan tekijän vaikuttaessa) vuosikymmeniä.

TS (transsukupuolisuus) ei ole sairaus, vaan pysyvä lääketieteellinen ilmiö, johon suositellaan korjaavia hoitoja. Siis erikoislääkärit suosittelevat.

TS ei ole päähänpisto tai hankittu ominaisuus. Se ei tartu eikä siihen voi opetella. Se vain on. Nykytietämyksen mukaan kyse on sikiökaudella, siis ennen syntymää, tapahtunut identiteettileimautuminen, joka ei vastaa fyysistä sukupuolta. Pienen pieni prosentti ihmisistä syntyy tässä mielessä väärään kehoon. Ei tunneta minkäänlaista hoitoa tai terapiaa, jolla tuo sukupuolen identiteettileimautuminen voitaisiin hoitaa "normaaliksi". Siksi on helpompaa hoitaa ulkoisia sukupuolituntomerkkejä. Suomessaa se tapahtuu vasta erikoislääkärien vahvistaman diagnoosin jälkeen, heidän suosituksestaan ja jatkuvassa valvonnassaan.

Tämä korjaava hoito on ainoa tunnettu tapa parantaa TS:n elämänlaatua.

Hän tarvitsee tukea ja lähimmäisyyttä, ei tuomiota.

TS ei ole vaarallinen. Sen sijaan moni tuntemani on masentunut, jopa itsemurhaa hautova. Syynä on poikkeuksetta se, että jotkut lähipiirissä ovat jatkuvasti kohtuuttoman julmia häntä kohtaan. Minulla tätä ongelmaa ei ainakaan toistaiseksi ole. Kiitän Luojaa läheisistäni, joille saan olla minä ilman vieraita rooleja. Surulliseksi tekee, että jo kahdesti olen käynyt itsemurhaa yrittäneen TS:n sairasvuoteen äärellä. Molemmilla kerroilla syynä oli läheisten hylkääminen.

Vihdoin hyviä uutisia työstä

Kaunis päivä eilisen syysmyrskyn jälkeen.
Sain Mikkelistä hyviä uutisia.
Jonkin ajan päästä pääsen istumaan samaan pöytään kirkon työmarkkinajohtajan, ammattiliittoni toiminnanjohtajan, piispan ja sijaiseni kanssa.
Pohditaan, miten työhönpaluuni edellytyksiä voisi rakentaa ja edistää.
Tuntuu todella hyvältä, että isokenkäiset ovat kirjeeni johdosta ottaneet asiakseen tulla koolle ja tarttua härkää sarvista. (En kylläkään tiedä, kuka se härkä on, minua ovat jotkut sanoneet vuoroin pässiksi ja lampaaksi.)

Kiitosaihe

Tulevana viikonloppuna on DWC:n seminaari, jossa olen Birgitan kanssa ohjelmavastuussa kuten jo pari kertaa ennenkin.

Tuollainen tapaaminen, "kokoontumisajo", pari kertaa vuodessa on monelle T-ihmiselle ainutlaatuinen kokemus. Voi pukeutua haluamallaan tavalla eikä kukaan ihmettele. Tapaa "lajitovereita", voi jakaa kokemuksia, kysellä ja ymmärtää elämää vähän paremmin. Oma kyky elämänhallintaan paranee.

Erityisesti iloitsen siitä, että tällä kertaa mukaan on ilmoittautunut peräti 11 "luomunaista", siis T-ihmisen puolisoita tai muita läheisiä. Myös heille vertaistuki ja mahdollisuus tavata samassa tilanteessa olevia on kullanarvoinen.

Ties kuinka monta kertaa olen jo kuullut tarinan, miten T:n läheinen on kuvitellut olevansa ainoa maailmassa ilman ketään, kelle voisi sydäntään purkaa. Kyllä niitä kanavia on. On upeaa nähdä se vapautuneisuus ja ilo, mikä loistaa kohtalotoverin löytäneen kasvoilta. Toinen toistaan tukien sitä taas jaksaa eteenpäin.

Hienoa että on DWC:n kaltaisia järjestöjä, jotka tarjoavat mahdollisuuksia kasvuun ja elämänhallintaan. Sanotaan sitä nyt vielä hienosti kolmannen sektorin vapaaehtoisjärjestöksi. Onhan se sitäkin. Tunnen useita sen aktiiveja, jotka ovat vuosikausia tehneet korvauksetta pyyteetöntä työtä muiden hyväksi.

Aina vain tuntuu löytyvän kiitosaiheita Jumalan edessä.

Kallis kauppareissu

Tuli käytyä Tammiston Gigantissa, ja huh huh.

Kun nyt näyttää siltä, että ainakin joksikin aikaa muutan Birgitasta erilleen asumaan, on meidän tehtävä vähän pesän jakoa, että kummallakin on kaikki tarvittava. Käytännössä totesimme, että pitää ostaa uusi TV ja pesukone. Halvimmilla vaihtoehdoilla olisimme selvinneet noin 550 eurolla, mutta perheneuvottelun jälkeen päädyimme noin 930 euron pakettiin. Philps 32" ja Whirlpool 5 kg, jos joku on merkeistä kiinnostunut. Ne jäävät Birgitan huusholliin tänne Helsinkiin, minä otan Sonyn 26"ja Hooverin 5 kg Imatralle.

Kai te ymmärrätte, että tuntuu aika haikealta miettiä taas yksin asumista työn takia.

Minulle ja Birgitalle tulee itsenäisyyspäivänä 40 vuotta tutustumisesta ja ensi elokuussa sama aika seurustelun aloittamisesta. Ei se ollut rakkautta ensi silmäyksellä, vaan toisella. Silmäilyä on sitten kestänytkin, ja merkillinen kuminauha on vetänyt meidät jopa toisen kanssa seurustelun yrityksen jälkeen taas samaan kattilakuntaan.

Yhteiset tosi kivat lapset perheineen ovat elämämme suola.

Tulevana viikonloppuna meillä on yhteinen vetovastuu eräässä seminaarissa. Ei sekään onnistuisi, ellemme osaisi vaikeinakin aikoina pelata yhteen. Tottakai me osaamme riidellä ja mököttääkin, mutta myös sopia. Se vasta tärkeä taito onkin.

Tieteentekoa tai ainakin yritystä

Viikko vierähtänyt, tokko mitään opittu.

Sain sen ensimmäisen tieteellisen artikkelin valmiiksi. Siinä selvitän Diakoniabarometri 2009 aineiston varassa, miten diakoniatyöntekijät työnsä ongelmakohtia kokevat, ja rohkenenpa ehdottaa muutamaa toimenpidettä tilanteiden helpottamiseksi. Siitä tuli viitteineen viisisivuinen kuten pitkin, ja sitä tarjotaan DT-aikakauskirjaan.

Se toinen artikkeli on vaativampi tapaus, hahmottelua siitä, miten diakonia on muuttunut 1989-2009 eli 20 vuoden syklissä, johon mahtuu mm. 2 lamaa. Toisaalta juuri vaativuus kiehtoo. Jo bibliografiaa tehdessä tähän kertyi aineistoa. Nyt se olisi analysoitava ja erotettava jyvät akanoista. Johtopäätöksiäkin pitäisi tehdä, ei vain deskriptiivistä kuvausta.

Uusi homma

Onpahan ollut välillä potemista, välillä vilskettä.

Tänään olin Kirkon Diakoniapäivillä Espoon Dipolissa. Esittelin kanavalla 8 diakoniabarometri 2009:n, jota olin tekemässä Tomi Oravasaaren kanssa. Myös Esko Ryökäs käytti valmistellun puheenvuoron.

Tapasin paljon tuttuja ja sain halauksia. Se lämmitti.

Uusi projektikin tuli: tieteellinen artikkeli em. barometrista diakonityöntekijöiden itsearviointiin liittyen. Onhan tässä vielä 3 viikkoa ja risat työaikaa. Ja onhan tämä niin kivaa, että voisin tehdä vapaa-ajallakin. Tunnustan: niin olen tehnyt pitkin kesää. Projektit veivät mennessään.

Erilleen asumaan?

On ilmennyt uusi huolen aihe.

Birgitalla on pian 10 kk ollut unelmatyöpaikka Suursuon sairaalassa. Hän ei ole lainkaan innostunut paluusta Imatralle.

Voi siis käydä niin, että ainakin aluksi muutan yksin.

Se ei ole miellyttävä ratkaisu, mutta jotakinhan tässä on tehtävä. Klassisen esimerkin mukaan keksiä ei voi sekä syödä että säästää yhtä aikaa.

Tiedän, että ties kuinka monet pariskunnat elävät kuka mistäkin syystä, esim. juuri työolosuhteista johtuen, eri paikkakunnilla.

Etäisyyttä tulisi noin 270 km. Eihän se mahdoton ole, 3 tunnin ajo, kunhan saisivat Lappeenrannan seudun isot tietyöt valmiuiksi. Junalla vähän kauemmin, kun pitää lisätä matka-ajat asemille, täällä päässä Pasilasta Oulunkylän asemalle ja siitä kotiin.

Saas nähdä. Uneton yö takana.

Karvaiset ystävät, ne uskollisimmat

Olen aina pitänyt eläimistä. Lapsuudenkodissa niitä oli aina useampi, tavallisimmin kissa ja koira, kesällä myös kanoja.

Aikuisiällä koirat olivat vahvasti mukana perheessä 1988-2000, kunnes pahentunut allergiani pakotti niistä luopumaan. Olisin kai mieluummin ottanut sarven otsaani kuin saatellut suloiset kuolaturvat ennen aikojaan sateenkaarisillalle.

Mitä koira voi antaa?

Uskollisuutta, ystävyyttä, lämpöä, seuraa. Se vie sinut säännöllisesti ulos! Se kertoo, että ympärilläsi on maailma, josta et tiedä mitään. Siis hajujen kautta aistittava.

Koira pitää meitä metsässä aika tyhminä, kun emme huomaa juuri mitään.

Toisaalta sen täytynee pitää meitä supersaalistajina (ja ihmetellä, millä eväillä), kun tulemme täysien kauppakassien kanssa.

Koiraa silitellessä, rapsutellessa tai tuota rentoutumisen mestaria ihan vain katsellessa verenpaine laskee ja kaiken maailman endorfiinit (mielihyvän aiheuttajat) jylläävät.

Ihanaa, kun on siedätyslääkkeitä, joiden avulla voin olla pitkäänkin muiden ihmisten koirien kanssa.

Metkaa, kun esim. ristiäiskodeissa käy niin, että koira hiipii jalkojeni juureen ja kissa syliini. En huomaa houkuttelevani. Jostakin ne vain tietävät, että pidän niistä. "Ei se ole koskaan kellekään vieraalle noin tehnyt..." kuulen päivittelyjä.

Koira koiran (ystävän) tuntee.

Kartan kanssa - metsään meni(vät)

Eilen illansuussa sain Birgitan mukaani Paloheinän metsään suunnistuskartan kanssa. Kompassi jätettiin vielä sovinnolla kotiin.

Tuntui kivalta liikkua luonnossa (minulle aina rakasta) ja vaivata samalla vähän päätään. Se oli Helsingin Suunnistajien vanha iltarastikartta, johoin oli merkitty rastit ja rastimääritteet, mutta luonnossa niitä rasteja ei ollut. Oli se vain metkaa kulkea metsässä ja huomata, että kas kummaa, se iso kivi tai ojien risteys "tuli vastaan" ihan siinä missä pitikin.

Voi kun te rakkaat rantasalmelaiset ja kaikki muutkin ymmärtäisitte, miten tärkeää on panna luunsa säännöllisesti liikkeelle! Rehkimistä ei tarvita, vaan säännöllinen, riittävän pitkäkestoinen ja matalan sykkeen liikunta. Tämän ikäiselle tekee hyvää jaksottaa myös lepo oikein.

Ruoasta en nyt puhu mitään... Tehkää niin kuin minä SANON...

Uhriksi ei heittäydytä

Olen miettinyt työurani jatkoa.

Taitaa olla järkevintä, että en ainakaan oma-aloitetisesti heittäydy uhriksi ja käy huutamaan maailman surkeutta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Parempi pää pystyssä ja reilusti eteenpäin. Jos muut järjestävät ongelmia, niin sitten järjestävät, ja niihin puututaan.

Rekrytointikonsulttini (eikö ole komea titteli?) Anti Parviaisen kehotuksesta olen pannut muutamaan paikkaan avoimen hakemuksen CV :n kanssa. Jos heitä kiinnostaa, ottavat yhteyttä. Helsingin Diakonissalaitos ja Pelastakaa Lapset ovat saaneet postia. Ehkä lähiviikkoina muutama muukin vakavarainen taho, jonka arvomaailmaan luotan.

En halveksi mitään rehellistä työtä, mutta minun olisi vaikea kuvitella myyväni esim. huumeita tai edes mäkkärin pahimpia roskaruokia. Tulevat eettiset kynnykset vastaan.

Piispa aikoo tutkia

Minusta oli juttu Imatran paikallislehden Uutisvuoksen kakkossivulla viime torstaina 3.9. Iso kuva oli sama kuin tässä blogissa, kansallispuvun sovituksesta. Etusivivulla pieni kainalojuttu erin kuvan kanssa.

Pohdin siinä työhön paluuta avoimin mielin.

Toinen haastateltava oli piispani Seppo H. joka taas onnistui masentamaan. Nyt hän haluaa tutkia, miksi kirkkovaltuusto ilmoittaa menettäneensä luottamuksensa.

Kiva uutinen

Olisiko piispani Seppo Häkkinen ajatellut asioita entistä pidemmälle?

Haluan tulkita asian myönteisesti. Lehtitiedon mukaan hän on korostanut, että kirkossa tulee olla moniäänisyyttä ja keskinäistä kunnioitusta.

Juuri tuotahan olen itse esittänyt: erilaisten näkemysten rauhallista yhteen saattamista ja keskinäistä kunnioitusta.

Kaikkien rakkaitteni puolesta

Aika monella minulle rakkaalla ja läheisellä on ollut nimi- tai syntymäpäivä ihan hiljattain, Mintulla tänään. Nimppareita Johanna, Marja, Marianna, Eemeli, Inari, Sini... Synttäreitä Lauri, Kerttu, Riina, Minttu. Yhtä juhlaa!

Vielä kun pysyisivät tuolla yläkerran kirjanpidossa perille asti!

Maria! Maria!

Eilinen suora TV talk show Maria Veitolan vieraana oli siinä mielessä rankka, että olen aamuvirkku illan torkku ja yleensä jo levolla tai haukottelemassa klo 22.

Muuten se oli kiva kokemus. Ihmiset ystävällisiä ja huomattavasti ohjelman vanhaa mainetta asiallisempia.

Yritin kertoa enemmän elämäntilanteesta, läheisten merkityksestä, työkuviosta ja tuloevaisuudesta, mutta kai se pitää ymmärtää, että juontajaa kiinnosti erityisesti korjaushoito.

Siitä olen iloinen, että sain sanottua hyvän sanan piispani Seppo Häkkisen puolesta. Hän kun jokin aika sitten korosti lehtihaastattelussa, että kirkossakin on hyvä tottua moniin eri näkemyksiin ja erilaisiin ääniin. En muista tarkaka sanamuotoa, mutta minusta ajatus lämmitti.

Kirkko on monessa maassa edistyksen veturi, Suomessa valitettavasti eräissä asioissa jarruttaja. Uudelleen arvioinnin ja syvällisen teologisen pohdinnan paikkoja olisi vaikka kuinka. Kun vain olisi näkijöitä ja tekijöitä, rohkeita ja rationaalisia ihmisiä.

Epilaatio

Tänään kävin toisen kerran epilaatiossa. Se tarkoittaa kasvojen alueen karvanpoistoa laserilla polttamalla. Huulten lähellä aika kivulias toimenpide, mutta antaa pysyvän avun, kunhan toistetaan tarpeeksi usein. Seuraava aika 8 viikon päästä. Varoaikaa, että iho ehtii kuntoutua.

Kiva että parin kuukauden päästä ei enää tarvitse ajaa partaa.

Papin töihin edes hetkeksi

Huomenna sunnuntaina 30.8.pääsen täällä Helsingissä kastepapiksi ristiäisiin. Voi että tuntuu hyvältä!

On ollut antoisaa ja mielenkiintoista tehdä tutkimustyötä Diakonian tutkimuksen seuran toimeksiannosta, ja on kiva kun työtäni arvostetaan niin että diakoniabarometri julkistetaan 21.9. (siinä Tomi Oravasaari ja Anne Birgitta Pessi ovat tehneet varsinaiset yhteenvedot ja tulkinnat) ja kommentoiva suomalaisen diakonian bibliografiani painettuna ja internetissä syksyn mittaan, viimeistään kai 27.11.

Silti ne häät ja ristiäiset, joissa olen kesän mittaan saanut pappina palvella, vain vahvistavat vakaumustani siitä, että sydämestäni haluan tehdä työtä ihmisten parissa, heidän iloonsa yhtyen ja heitä surussa tukien (hautajaisia ei toki ole nyt ollut).

Taisin jo aiemmin kirjoittaa, että minulla on seurakuntapapin sydän ja sielu. Olen terve ja puhkun työintoa. Vielä kun olisi se seurakunta, joka uskaltaisi minut palkata!

Isä Jumalan ajatuksia en aina ymmärrä. Miksi hän antaa kutsumuksen, mutta ei osoita työtä? No, ehkä olen nyt liian kärsimätön. Yritän muistaa ystäväni Riitta Uosukaisen kerran Karjala-kysymyksessä lausuman viisauden: - Jumala on oikeudenmukainen ja hänen tahtonsa vielä tapahtuu, mutta hänen toimitusaikansa ovat joskus harmillisen pitkät.

Transtutkimuskeskus pitää huolta omistaan

Tänä aamuna kävin tapaamassa omahoitajaani transtutkimusten ja -hoidon keskuksessa. Ihan mukava ja asiallinen juttutuokio. Seuraava tapaaminen taas n. 3 kk päästä. Ihan hyvä, että pidetään yhteyttä hoidossa oleviin ja tarkistetaan, mikä on olo ja missä mennään. Itse tunnen olevani vahva ja motivoitunut, mutta kaikki eivät sitä ole.

Oikeastaan ainoa stressitekijä on työpaikka 1.11. alkaen. Imatralla olisi virka, mutta myös julkivastustaja, jonka mielestä kirkkoherra menetti luottamuksensa sillä hetkellä kun kertoi olevansa transsukupuolinen. Se on jännitteinen tilanne.

Omahoitajan mukaan hoitojen aikana (ensi kesään asti harvakseltaan) pitäisi välttää stressitekijöitä.

Olisiko jollakulla tarjota asiallista työtä?

Hyvä Suomen naiset!

Entisenä urheilijana ja nyt hissukseen lenkkeilevänä seuraan yhä mielelläni urheilua. Kävin jo alkukesästä stadikalla katsomassa, kun suomen futisnaiset kellistivät Italian 3-2. Nyt on EM-kisoissa jatkunut sama tahti. Ensin kaatui Tanska 1-0 ja eilen Hollanti 2-1. Kyllä se vain kummasti tuntuu mukavalta. Hyvä naiset!

Ammattiurheilusta en ole kauheasti innostunut, mutta toivon hyvien esimerkkien innostavan tavallisia ihmisiä liikkumaan. Totta on, että on muitakin terveydelle hyvin haitallisia juttuja, vaikkapa ylipaino, tupakka, alkoholi, kiukkuinen luonne jne. - mutta kaikkein vaarallisinta on liikkumattomuus.

(Ja sitten voin vastaan väittäjille nostaa esiin loistavan argumentin: presidentti Juho Kusti Paasikivi eli lähes 87-vuotiaaksi, vaikka oli ylipainoinen, sai raivokohtauksia, poltti urakalla ja maisteli muutakin kuin viinipuun antia - ja inhosi liikuntaa.)

Tutkimukseni julkaistaan!

Eilen illalla tuli Mikko Malkavaaralta puhelinviesti, että Diakonian tutkimuksen seuran (DTS) eli työnantajani hallituksen puheenjohtaja Kari Latvus on sitä mieltä, että päätyöni "Diakonian kommentoiva bibliografia 1989-2009" on niin tasokas, että he haluavat julkaista sen kokonaan (lähes 100 sivua) aikakauskirjansa Diakonian tutkimus 5-vuotisjuhlanumerossa 2/2009 vielä tänä syksynä. Samaa mieltä ovat muutkin kuulemani hallituksen jäsenet, ja sen on aikamoinen JIHUU:n aihe.

Mutkana matkassa on viimeistelyn ja täydennyksen todella kireä aikataulu. Jos kaiken pitää olla painokunnossa 15.9. tulee kiire, ja tekstiin jää epätarkkuutta ja rosoa. Vielä enemmän minua vaivaa, että jotakin tärkeääkin voi jäädä pois, kun aikataulu olisi 1,5 kk kireämpi kuin aiemmin suunniteltu. Aika näyttää, tehdäänkö näin vai siirretäänkö julkaisuaikataulua, esim. lehden ilomestymistä, tai sitten numeroon 1/2010.

Tutkimus julkaistaan vähän myöhemmin, ehkä 27.11. DTS:n seminaarissa, nettiversiona monenlaisine hakupalveluineen (indeksointi). Sitä versiota DTS itse sitoutuu päivittämään.

Mutta pääasia on se, että olen saanut arvostetuilta tieteentekijöiltä merkittävää tunnustusta osaamisestáni. Se tuntuu todella hyvältä, kun edellinen varsinainen tieteellinen työskentelyjakso sijoittui vuosiin 1992-94 (ylempi pastoraalitutkinto, joka vaaditaan asessorin ja tuomiorovastin virkoihin).

Saas nähdä, mikä minusta tulee isona.

Foniatri katsoi kurkkuun

Tänään ke 19.8.2009 kävin ensi kertaa foniatrilla. Lähete 3.10.2008, nyt jo sisään, vain 10,5 kk jonotusta... Meille TS-asiakkaille niin loputtoman tuttua ja ikävää tämä jonotus yli kohtuuden menevine aikoineen.

Mutta itse lääkärin kanssa juttelu oli mukava kokemus. Hän otti tosi intiimiä kuvaakin, suorastaan sisäisiä paljastuksia. Kuinkahan moni lukijoistani on nähnyt omat äänihuulensa, vieläpä käytössä? (Sain lausua syvällisen ja vaativan harjoitteen hii-iii.)

Tältä alalta vielä edessä tapaamisia äänenkäyttöterapeutin kanssa ja konsultaatio kirurgin kanssa. Äänihuulia voi tietyllä tavalla kaventaa, jolloin ääni hiukan pehmenee, joskaan ei nouse korkeammalle. Siihen vaaditaan harjoittelua ja käytännössä kokeilua. En ole ihan varma, annan- ko työntää puukon kurkkuuni. Päivittäin tapaan naisia, jotka mörisevät minua alempaa.

Kun lisäksi haluan jatkaa ammatissani, jossa sekä puhe- että lauluääni ovat tarpeen, en halua ainakaan hätiköidä.

Paras aikaansaannos

Kolme ihanaa poikaa vanhempineen tavattu Tampereella! Kivaa oli, vaikka ilmat (holotnaa ja sunnuntaina jatkuva sade) eivät suosineet ja pienessä oli räkätautia.

Olen monesti miettinyt, mikä on parasta, mitä olen elämässäni saanut aikaan. Kakenlaista ylevää ja korkealentoista olen siirtänyt syrjään. Ei se ja se NIIN tärkeä ollutkaan.

Parasta on sittenkin nuo kolme tervettä, aikuista lasta, kukin jo omassa perheessään, jalat oman pöydän alla ja oma jälkikasvu kasvamassa.

Tällaiset perusasiat kun muistaisi!

Kivaa luvassa: lapsia ja nimpparit

Tänään perjantaina pakerran vielä tiedekunnan kirjastossa Helsingissä. Huomenna on tarkoitus jo varhain mennä Tampereelle lapsenlapsia laskemaan. Luvassa on "ämmin" käyttö Särkänniemessä ym.

Huomenna voin myös ensi kertaa virallisesti viettää Marjan nimipäivää. Se on omalla tavallaan juhlahetki. Olin joskus toisen niminen, mikä se nimi nyt olikaan, mutta nyt täysillä nainen ja onnellinen siitä.

Asetuksista löysin maininnan, että blogiani on luettu 61 kertaa. Onkohan se paljon vai vähän? Ehkä se on niin, että oikeat ihmiset lukevat. En ole mainostanut tätä muualla kuin facebook sivustollani.

Työstä ja toimeentulosta huolia

Olen virkavapaalla Imatran kirkkoherran virasta 31.10.2009 asti. Yhtä pitkään jatkuu määräaikainen projektitutkijan tehtäväni Diakonian tutkimuksen seurassa.

Jos palaan Imatralle, siellä odottaa väistämättä konflikti.

Jos taas en palaa Imatralle, olen työtön. Siihen ei oikein olisi varaa. En myöskään ymmärrä, miten kirkolla olisi varaa sysätä pois kaltaiseni pian 32 vuotta pappina palvellut työntekijä.

Oma piispani Seppo Häkkinen tukee minua lähettämällä AresPartners rekrytointipalveluun selvittämään, missä muualla voisin työllistyä kuin kirkossa. Oma toivomukseni on ja pysyy: palveleminen pappina kirkossa.

Arkkipiispa Jukka Paarma neuvoi juuri väistymään kirkon edun nimissä. Olen neuvoon syvästi pettynyt. Se on mielestäni moraaliton ja lainvastainen, koska mukana ei ollut minkäänlaista ehdotusta muusta työstä. Kirkkotyönantaja ei näytä vieläkään lainkaan perehtyneen vuonna 2003 voimaan tulleeseen lakiin transseksuaalien tutkimuksista ja hoidoista, missä taataan työpaikan säilyminen.

Sen sijaan Kuopion piispa Wille Riekkinen sanoi, että johan on kumma, jos ei töitä löydy. Häneltä olen piispakunnan ymmärryksen saanutkin.

Kenttäpiispa Hannu Niskaselta kyselen erivapauspäätöstä päästä yli-ikäisenä sotilaspapiksi. Heillä kun on 55 vuoden eroamisikä, joka minulla tuli juuri täyteen. Vastausta ei vielä ole ehtinyt tulla.

Työhalut olisivat kovat.

Tutkijan työssänikin on jälkeä syntynyt. Ainakin viimeksi ohjausryhmän mukaan vielä huomattavan hyvää jälkeä.

Olen Marja-Sisko Aalto, 55 v ja pappi.

Yli 50 vuotta elämästäni olen tuntenut eläväni jonkun toisen kehossa. Ympäristön paineet pakottivat elämään pojan ja miehen elämää, vaikka olen aina tuntenut olevani tyttö, sittemmin nainen. Vuoden 2003 alusta Suomessa tuli voimaan laki transseksuaalien tutkimuksesta ja hoidosta. Hakeuduin pitkiin, monitietellisiin tutkimuksiin, ja 3.10.2008 sain diagnoosin F 64.0 mtof (= transsukupuolinen, korjaussuunta miehestä naiseksi).

Sukupuolta ei siis voi vaihtaa. Olen aina ollut nainen ja se pysyy. Naiseuteni ulkoisia tuntomerkkejä voidaan vahvistaa, ja siinä ovat apuna hormonit (ne ihan samat mitä muut naiset popsivat jopa vahvempina vaihdevuosivaivoihinsa), epilaatio (karvanpoisto kasvojen alueelta laserilla) ja foniatrian palvelut (harjoitteet korkeammalta puhumiseen ja laulamiseen). Lisäksi tapaan säännöllisesti omahoitajaani. Kirurginen hoito on kaukana edessäpäin. Suomessa laki edellyttää huomattavan hitaasti kiiruhtamista.

Transsukupuolinen maksaa huomattavan osan hoidoista itse, koska lääketieteellisesti ei ole kyse sairaudesta, vaan diagnosoitavasta, pysyvästä lääketieteellisestä ilmiöstä, ja KELA korvaa vain sairauden hoitoja.

Mitä transsukupuolisuus sitten on?

Se on juuuri edellä kuvattua: ihminen kokee yleensä jo pikkulapsesta asti syntyneensä väärään sukupuoleen. Kyse on henkisestä leimautumisesta, ei fysiikasta. Minusta kasvoi ulkonaisesti mies (mitä inhosin), minusta tuli kolmen ihanan lapsen isä (mitä arvostan) - mutta koko ajan kaihersi, että jotakin on perustavanlaatuisesti väärin. Kun teini-iässä luokkatoverit ihastelivat ensimmäisiä partahaiveniaan, minä itkin omiani, samoin leveneviä hartioita, kun suunta oli väärä.

Kolmevuotiaana ihmettelin, miksi minulla on housut, kun muilla tytöillä on mekko tai hame.

Minut kasvatettiin häpeämään, salaamaan ja peittämään. En saanut "höperehtiä".

Mielikuvitus tuli avuksi. Ja kun omaa hametta en saanut, käytin tyynyliinaa hameena niinä harvoina hetkinä, kun suurperheessä sain olla yksin. Vasta lähempänä aikuisikää sain ostaa aitoja, oman kokoisia naisen vaatteita.

Transsukupuolisuus ei ole seksuaalisuutta. Moni transsukupuolinen on seksuaalisesti lähinnä hämmentynyt, koska toista edes sinnepäinkään virittynyttä on vaikea löytää.

Minulla on ollut ilo löytää kaksikin upeaa naista: nuoruudenrakkauteni ja lasteni äiti Birgitta sekä Sirkka, jonka kanssa olin 2000-luvun alussa viitisen vuotta naimisissa. Kumpikin heistä joutui kulkemaan kivisen tien yrittäessään ensin turhaan tehdä minusta miestä ja päästessään sen turhaksi oppimisen jälkeen aavistelemaan, mistä sitten on kysymys. Birgitan kanssa olen taas elänyt yhdessä marraskuusta 2008. Suhteemme ei ole seksuaalinen, jos joku tirkistelijä haluaa sen tietää.

Transsukupuolisena en koe koskaan olleeni naiseksi pukeutuja. Parempi luonnehdinta on mieheksi pukeutuja. Sitä olin. Jouduin eläytymään miehen rooliin, pukeutumaan ja käyttäytymään kuin mies. Voitte uskoa, että se oli rankkaa. Lopulta niin rankkaa, että en enää jaksanut. Kun laki kerran sallii tutkimukset ja hoidot, hakeuduin niihin. Vaikka siitä on seurannut käsittämätön julkisuudessa ryöpytys ja paljon olen kokenut ihmisten suvaitsemattomuutta ja julmuutta, en kadu. Tiedän olevani oikealla tiellä, matkalla omaksi itsekseni.

Olen elänyt kokonaan naisen elämää 20.12.2008 alkaen. Miehen vaatteet saivat mennä UFF:n keräyslaatikoihin lukuunottamatta kahta papintakkia, joista olen maksanut pienen omaisuuden, ja mieskuoroni esiintymistakkia, jolla on tunnearvoa. Reiät korviini otin 15.12.2008.

Hormonihoito alkoi 19.3.2009 ja epilaatio 12.5.2009. Foniatria alkaa 19.8.2009. Hoidot ovat kevyitä, eivät vie paljon aikaa eivätkä johjda sairauslomaan. Epilaatiopäivän voi iho vähän punoittaa. Olen siis myös hoitojen aikana täysin työkykyinen. Kunnia-asiana olen muutenkin pitänyt, että tutkimukset ja hoidot on tehty ns. omalla ajallani. Työnantajani eivät ole niistä kärsineet.

Niin, työ!

Olen täysin työkykyinen, ikäisekseni erittäin terve ja kahden psykiatrin lausunnoissa henkisesti hyvin terveeksi ja tasapainoiseksi todettu.

Ongelmana on, että minut yritetään sysätä syrjään työelämästä.

Uskaltaisikohan joku tässä maassa palkata papin, joka on nainen ja julkisuudessa ilman omaa syytä ryöpytetty?

Saisi ahkeran, lahjakkaan, sitoutuneen ja tunnollisen työntekijän.