Kultturien kohtaaminen: kriisi ja kasvun paikka

Joillakin on se käsitys, että olisi parempi, kun kaikki pysyisivät aloillaan eivätkä ainakaan kansat vaeltelisi minnekään. Kukin pitäisi oman kulttuurinsa ja tapansa.

Sitä on perusteltu Raamatullakin. Areiopagipuheessaan Paavali sanoo Jumalan säätäneen kansoille niin ajat kuin asumisen rajat. Vanhan testamentin juutalaisuuskaan ei ollut erityisen kiinnostunut muista kulttuureista muussa mielessä kuin torjuen ja varovasti kutsuen käännynnäisiksi.

Mutta mitä sanookaan asiasta Uusi testamentti?

Se tulvii kulttuurien kohtaamisia. Erityisesti ajattelen Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä. Myönnän, että usein kohtaamisista syntyy kriisi ja vaikeuksia, mutta myös uutta elämää, ajattelua, oivalluksia ja liikkeelle lähtöä. Kohtaamisissa on kasvun siemen.

Ajatellaan vaikkapa henkilönimiä Saul(us) Paavali, Simon Pietari ja Johannes Markus. Niissä on kahden kielialueen nimet yhdessä. Meille pikkujuttu, tuolloin ei.

Entäpä Syyrian Antiokiassa vaikuttanut profeetta Simeon Niger? Mitä luulisitte tuon N-alkuisen nimiosan merkitsevän? Afrikkalaistaustaa on myös Simon Kyreneläisellä ja Etiopian kuningattaren hoviherralla.

Apostolien tekojen 2. luvussa kuvataan helluntain kieli-ihme, jossa paikalla on väkeä kuin helluntain epistolassa (koska kyse on juuri helluntain epistolasta). Vähän joka puolelta silloin Jerusalemissa tiedetystä maailmasta tulee väkeä ja kaikki saavat kuulla Jumalan suurista teoista omalla kielellään.

Paavalin kirjeissä kuvataan valtavaa ajattelun murrosta, kun kristityksi tulevan ei enää tarvinnutkaan ensin liittyä juutalaisuuteen (ympärileikkaus, ruokien erottelu ym.) , vaan otettiin käyttöön oikotie kasteen ja uskon kautta.

Lähetyskäskyn mukaan tulee mennä kaikkeen maailmaan kastamaan ja opettamaan. Opetuksen sisältö ei ole tehdä juutalaisia tai kreikkalaisia, vaan saattaa kunkin oman kulttuurin edustajia kristityiksi.

Tässä valossa muiden kulttuurien kohtaamisen kriisi voi olla elämäksi.

 

 

Uskonnon pitää kypsyä

Pohdinpa taas asiaa, josta viisaammat saavat mielellään oikaista. Miksi ääri-islamin ilmenemismuodot ovat uutinen? Miksi islamilaisia tapoja tulee olla loukkaamatta? Miksi heidän on niin vaikea hyväksyä sitä, että on muita uskontoja ja että niiden kannattajat uskovat olevansa oikeassa?

Olisiko yksi mahdollinen selittävä asia kypsyminen?

Tarkoitan sitä, että uskonnoilta menee aikaa saavuttaa sellainen taso, jossa pystytään elämään rauhassa rinnakkain, kunnioittamaan toisen vakaumusta, käymään kiihkotta dialogia.

Harva uskonto on historiassa pystynyt heti osoittamaan mielenmalttia ja suvaitsevuutta. Yleisempää on aggressiivinen vaihe, jota leimaa asenne ”Me yksin olemme oikeassa.” Se taas johtaa väistämättä konflikteihin.

Islamin historia on 600 vuotta kristinuskoa lyhyempi. Eri maissa pitää tietysti laskea eri tavoin. Mutta jos karkeasti ajatellaan, niin oliko kristinusko 600 vuotta sitten, siis 1400-luvulla, mikään rauhanrakentaja ja suvaitsevuuden malli? Historiankirjojen perusteella rohkenen epäillä.

Sen jälkeen kehitys on johtanut ainakin ihanteiden tasolla monenlaiseen hyvään kuten ihmisarvoon, orjuuden lopettamiseen, tasa-arvoon, suvaitsevuuteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, kehitysapuun jne.

Länsimainen arvomaailma ei ole sama asia kuin kristillinen arvomaailma, mutta yhteisiä juuria niillä on.

Kun globalisaatio on edennyt, IT -innovaatiot ovat yhä useampien ulottuvilla ja kansat taas vaeltelevat, voisi kuvitella myös uskontojen tietyn kypsymisen nopeutuvan. Ainakin sille on hyvät mahdollisuudet.

Tie ei ole auvoinen ja yksiselitteinen. Yksi ongelma on ääriliikkeiden kurissa pitäminen, mikä ei koske vain islamia.

Miekkalähetyksen ajan soisi olevan kaikilta ohi. Uuden ajan lähetystyö on elämällä vaikuttamista.