Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

lauantai 24. joulukuuta 2016

Jouluksi 2016



(Tämä on julkaistu Savon Sanomissa 24.12.2016 "Ajassa" alakertana)
Ihmeiden ihme

Jouluun kuuluu, että yritetään sanoa ja ymmärtää jotakin sellaista, mikä ei sanoiksi tai ymmärrykseen taivu. Miten Jumala voi tulla ihmiseksi tai sana lihaksi?

Siihen on Uuden testamentin sisällä lukemattomia eri polunpäitä vastaukseksi. Se on vähän kuin sokeat norsua tutkisivat. Yksi tunnustelee kärsää, toinen korvaa, kolmas torahammasta, neljäs jalkaa, viides kylkeä ja kuudes häntää. Kukin voi kertoa jotakin olennaista ja varmasti norsuun kuuluvaa, mutta kukaan ei hallitse koko totuutta.

Vanhimmat Uuden testamentin tekstit ovat Paavalilta. Hän mainitsee ohimennen ajan täyttyneen ja Jumalan lähettäneen Poikansa syntymään naisesta, mutta muuten häntä ei tuntunut juuri lainkaan kiinnostavan Kristus ”lihan mukaan”. Hänelle tärkeintä olivat ristinkuolema ja ylösnousemus. Mainitsee hän toki myös parusian, sen että Kristus tulee vielä takaisin. Ehkä hyvinkin pian.

Evankeliumeissa kohtaamme Markuksella eräänlaista adoptio-oppia tai nykykäsityksen mukaan mieluummin possessionaalisuutta. Henki valtaa Jeesuksen ja ohjaa suureen tehtävään. Jumala tavallaan ottaa Jeesuksen pojakseen ja julkistaa sen. Matteus ja Luukas eivät tyytyneet tähän, vaan heidän täytyi kertoa Jeesuksen lapsuudesta. Hyvin erilaiset kertomukset muuten. Ihmeet ovat olleet mukana alusta asti, ei vasta kasteen ja kirkastusvuoren jälkeen.

Johanneksen evankeliumi on kuin toisesta maailmasta. Siellä on pyhä Sana, joka oli luomisesta asti Jumalan luona kunnes laskeutui tänne maailmaan ja tuli lihaksi. Vähän samantapainen on Paavalin siteeraama kenosis-hymni, jossa ennalta ollut Kristus tyhjentää itsestään taivaallisen olemuksensa voidakseen olla kuolevainen. Jos Markuksen Jeesus on paljolti ihminen, Johanneksella hän on taivaallinen olento keskellämme.

Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa edellytetään erityinen kirkon aika, kun Kristuksen paluu näytti viipyvän. Kirkon tehtävä oli kastaa ja opettaa, murtaa leipää nälkäisille ja viedä sana kaikkeen maailmaan.
Monesta kohdasta voi uumoilla, että ne kuvaavat myöhemmän seurakunnan käytäntöä esimerkiksi ehtoollisen vietossa ja kasteessa. Ydinasiat kuvataan yhä kiteytetymmin, joskin vielä oli pitkä matka esimerkiksi kolmeen ekumeeniseen uskontunnustukseen.

Kaiken kaikkiaan Uuden testamentin kuvaukset Jumalan Pojasta ja hänen ihmiseksi tulostaan eivät ole yksi ja yhtenäinen kertomus. Yhdessä ne antavat hänestä sen kuvan, jota kirkko opettaa. Joulua ajatellen ydin voisi olla sanoissa ”Teille on syntynyt Vapahtaja.”

Kirjoittaja on rovasti ja notaari.
Marja-Sisko Aalto

maanantai 5. joulukuuta 2016

Herra, armahda!

Olin ajatellut olla kommentoimatta Imatran hirveää ampumistapausta. Vaan enpä voinut.
Syvä myötätuntoni kaikille uhreille ja heidän läheisilleen.
Pienessä kaupungissa moni tuntee monen. Luultavasti minäkin tunsin tai tiesin heidät kaikki.
Kun kuolema tulee arvaamatta lähelle, se koskettaa kovalla kädellä.
Moni on myös voimaton. Mitä ihmettä voimme tehdä? Sytyttää sen kynttilän? "Suo Herra toivon kynttilöiden loistaa..."
Rukoilen, että Herra armahtaisi meitä. Millaiseksi olemme tehneet hänen hvyäksi luomansa maailman? Maran ata, tule Herra Jeesus, anna valosi voittaa pimeys!

perjantai 25. marraskuuta 2016

Papinvaali on kovin, kovin hidas

Kirkossamme tehdään uudistuksia ja hyvä niin.


Kaikissa asioissa ei ihan kaikki ole mennyt parhaalla tavalla.


Esimerkiksi otan kirkkoherran vaalin. Nykyisin on yleisintä, että vaali on välillinen eli luottamushenkilöt hoitavat vaalin. Tässä vaalitavassa on useita etuja. Papit arvostavat sitä, etteivät samalla tavalla ole kaiken kansan sylkykuppeina kuin kansanvaalissa. Todelliset lahjat, koulutus, kokemus ja kyvyt voidaan punnita ja haastattelussa vielä osoittaa, mikä on miehiään tai naisiaan. Pienempi valitsijoiden joukko on paremmin informoitu kuin koko kirkkokansa.


On jo nähty, että välilliseen vaaliin on paremmin ehdokkaita kuin kansanvaaliin, joka on yhä mahdollinen. Ja kun se sitä on, en arvostele seurakuntia, jotka tuota vaalitapaa pyytävät.


Välillinen vaali ehkä  hiukan nopeuttaa kirkkoherran vaalia, joka - kaikella rakkaudella sanottuna - on edelleen kovin hitaasti etenevä vaalitavasta riippumatta.


Mutta ikävämpi yllätys odottaa prosessin loppupäässä. Saavutettu nopeusetu hupenee siinä, että vaalin jälkeinen prosessi on kaksi kuukautta aiempaa hitaampi. Aiemminkin on odotettu vaalin tuloksen lainvoimaisuus, mutta nyt siihen lätkäistään päälle kirkkoherran irtisanomisaika nykyisestä virastaan. Jos hän jo on kirkkoherra, irtisanomisaika on kaksi kuukautta. Eikä fiksu vaalivoittaja sano itseään irti ennen kuin valitusaika on ohi. Muutenhan hän saattaisi joutua tyhjän päälle, jos valitus tulee ja sitä tutkitaan. Valituksen käsittely kun voi kestää yli vuodenkin.


Siinä muuten olisi toinen nopeamman prosessin paikka, valitusten käsittely. Eikä se johdu kirkosta.

torstai 17. marraskuuta 2016

Liikettä niveliin

Kirkkoa on sanottu vaeltavaksi Jumalan kansaksi. Historiallisena taustana lienee Israelin autiomaavaellus kohti luvattua maata, mistä sitten saatiin esikuva kristityn vaellukselle kohti taivasta. Erityisesti Heprealaiskirjeessä sitä kuvataan kauniisti ja yhteishengessä. Pitäkäähän huoli, ettei kukaan jää matkasta!


Kirkkohallitus on antanut yleiskirjeessään ohjeita liikkuvasta seurakunnasta, mutta siinä ei vaelleta mihinkään eikä kirkoista tehdä telttapyhäkköjä.


Sen sijaan kannustetaan istuvaa ja uskovaa seurakuntaa liikkumaan ja nauttimaan muutakin kuin sananrieskaa, kahvia ja pullaa.


Ohjeet ovat yksinkertaisia ja helposti sovellettavia:
  • Kirjatkaa ylös, mitä jo nyt tehdään
  • Lisätkää liikettä omaan ja työyhteisön arkeen
  • Liikkukaa yhdessä seurakuntalaisten kanssa
On niitä vihjeitä tietysti netissäkin: https://www.facebook.com/Liikkuvaseurakunta/
Ylös, ulos ja lenkille!


Monen mielestä se on mukavinta kaverin kanssa tai porukassa. Moni pikkuisen yllytyshöperö lähtee mukaan, kun saa numerolapun rintaansa, vaikka ei oltaisi minkäänlaisessa kilpailussa.

torstai 20. lokakuuta 2016

Vesitetty koko hiippakunta...

Kauhukseni olen huomannut työskenteleväni Suomen ehkä vesitetyimmässä hiippakunnassa!

Kuopion hiippakunnan seurakuntien nimistä reilusti puolet sisältää jonkin vesiaiheen ja lopuista muutama selvästi viittaa jotenkin veteen. Onhan esim. Ilomantsi merkitykseltään suunnilleen ”mantsilaisten vesireitin latvavedet”. Ilo on samaa juurta kuin ylä, ja Mantsinsaari Laatokalla. Rääkkylä lienee ”Rääkykylä” eli siellä on salmen yli soutua pyydetty vastarannalle huutamalla.

Suoraan vetisiä seurakuntia ovat esim. Heinävesi, Kallavesi, Kiuruvesi, Konnevesi, Pielavesi ja Riistavesi. Järviä on vielä enemmän: Polvijärvi, Pyhäjärvi, Ristijärvi, Siilinjärvi, Sonkajärvi, Varpaisjärvi ja Järvi-Kuopio.

Järvien väliin mahtuu tietysti salmi: Hankasalmi, Hyrynsalmi, Iisalmi, Suomussalmi, Vehmersalmi. Yksi perinteikäs pitäjä tyytyy lampeen, siis Rautalampi.

Järvessä on tietysti lahtia: Kontiolahti, Lapinlahti. Niemikin on,Tuusniemi, ja saamenkielinen venepaikka Kaavi. Saamea on myös Lieksa, joka tarkoittanee suota.

Jos ei salmi riitä, vesien väliin tulee joki: Suonenjoki, Leppävirta. Pielisensuu viitannee Pielisjoen suuhun. Niin kuin Joensuukin. Veden reippaampaa liikettä kuvaavat Eno ja Juankoski.

Pyhäselässä se selkä viittaa järvenselkään. Rantakylä taas on Pielisjoen rannalla…

Osa noista seurakunnista on jo liitetty naapureihin, mutta nimet ovat tallella.

Luoja ja jääkausi ovat ainakin venereittejä ja rantasaunan paikkoja tänne runsaasti siunanneet. Eteläisissä vesissämme polskii saimaannorppakin.

torstai 6. lokakuuta 2016

Toi tuolla vielä elää, ammu sinne

Uutiset kertovat, miten Venäjän ilmavoimat moukaroivat Aleppon kaupunkia Syyriassa. Viimeisetkin sairaalat maan tasalle. Kymmeniä tuhansia uhreja. Raunioissa vielä eletään, vaikka kaikesta on pulaa puhtaasta vedestä alkaen.

Venäjän uutisissa ilmavoimat on sankari tuhotessaan terroristien tukikohtia.

Muu maailma ihmettelee, miten siviilikohteita saa rankaisematta räjäyttää taivaan tuuliin. Kokonaisen suurkaupunginkin.

Politiikan asiantuntija antaa lausunnon: Vaikka Al-Assadin hallinto on julma, se on sentään hallinto, ja silloin koko maa ei vajoa anarkiaan.

Minä annan lausunnon, että en ymmärrä ihmisten pahuutta.
Mitä ihmettä me voisimme tehdä?

torstai 22. syyskuuta 2016

Pahan päättäjän ajatuksia

Pitkä, kunniakas työura. Tästä on hyvä pitää puheita. Toisaalta se ei ole johtaja eikä mikään, joka ei itse siirry hyvälle eläkkeelle alle kuusikymppisenä. Siinä sitten realisoituvat myös optiot, bonukset, rahastot sun muut.

Tärkeintä on rahassa rypeminen ja sen verran nuoren kunto, että ehtii ja jaksaa nauttia elämästä. On onneksi tullut golfattua monet työpäivät ja lasketeltu siellä ja täällä.

Olkoot muut kuuteen viiteen tai ylikin. On ne jos suinkin jaksavat, koska muuten eläke ei riitä mihinkään. Ei se riitä silloinkaan, mutta mitä siitä kertomaan?

Tai mikä sen mukavampaa kuin rätkäistä lopputili kouraan pari kuukautta ennen eläkeikää? Siinä on naurussa pitelemistä, kun eläke putoaa viime metreillä pienemmäksi.

Kaupan alalla on jo pitkään hoksattu, että yli viisikymppiset saneerataan pois. Miksi kummassa ne eivät jatka työuraansa? Ryhtyisivät yrittäjiksi…

Kiva konsti on myös ottaa aikaihmiset harjoittelijoiksi. Se onnistuu jopa ilman palkkaa. Kun aika päättyy, sanotaan kiitos ja hyvästi. Pian on tilalla toinen hölmö työpaikan toivossa.

Eihän kukaan päättäjä ajattele näin, eihän?

maanantai 12. syyskuuta 2016

Tuomiokapituli istuu

Kuopion tuomiokapitulissa vierailleet ovat ihastelleet sen kaunista salia ja sen pitkää pöytää vihreine verkoineen. Tuolitkin ovat tyyliin sopivat, piispalla juhlavin. Luontainen häveliäisyyteni estää sanomasta, kenellä ainoana on hiippakunnan vaakuna värin kanssa.
Istunnossa noudatetaan eräitä vanhoja perinteitä. Ennen kuin kokous avataan, veisataan alttarin ääressä virsi, luetaan vuorossa oleva raamatunkohta lectio continuan mukaan ja pidetään rukous. Lectio continua tarkoittaa jatkuvaa eli järjestyksessä tapahtuvaa Raamatun läpi lukemista.
Alttarin yllä on puinen iso Kristus. Kun nostaa silmänsä ylös korkeuksiin (siihenhän Sana kehottaa), siellä on vihreä valo sen merkiksi, että kevyen alttarin sivuun siirtämällä aukeaa pelastustie pihalle. Tuo konkreettinen yhteys Kristuksen ja pelastustien välillä on ollut monen hartauspuheen aihe.
Puhetta johtaa piispa, ja hänen estyneenä ollessaan tuomiorovasti. Päätökset tehdään valmistellun esityslistan ja esittelyn pohjalta. Niissä on aina myös mainittu, voiko päätökseen hakea muutosta, ja jos ei, niin millä perusteella.
Siinä arvokkaan pitkän pöydän ääressä istuu piispa istuimellaan toisessa päässä. Istumajärjestys on osin hyvin perinteinen. Piispan paikalta katsoen oikealla kädellä on ensiksi tuomiorovasti, sen jälkeen lakimiesasessori. Vasemmalla kädellä taas istuvat pappisasessorit, vanhempi ja nuorempi.
Muut paikat on varattu lakiin myöhemmin lisätyille tuomiokapitulin jäsenille. Oikealla lakimiehen (Kuopiossa –naisen) jälkeen istuu hiippakuntadekaani ja hänen jälkeensä puheoikeudella hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja, joka ei siis osallistu päätöksentekoon.
Vasemmalla taas on pappisasessorien jälkeen paikka maallikkojäsenelle. Hänen jälkeensä tuleva tuoli on tyhjä. Se on tarkoitettu vierailijalle, esim. kirkkoherran virkaa hakeneelle, jota haastatellaan.
Yhtä puuttuu. Pöydän toisessa päässä istuu notaari, joka toimii myös kokousten sihteerinä. Notaarikaan ei ole päättäjä, vaan esittelijä ja valmistelija.
Hiljainen toive kaikilla lienee, että läsnä on myös pyhä kolmiyhteinen Jumala ja että hänen tahtonsa tapahtuisi.

maanantai 22. elokuuta 2016

Tahallinen väärintulkinta

Sattuipa silmiin internetin keskustelupalsta Luterilaisuus (Suomi24). Kävi kuin nuorelle ylioppilaalle Vänrikki Stoolin alussa: - Mä luin rivin, luin kaks’, vereni tunsin kuumemmaks´.
Suoraan sanoen en tunnistanut palstan kuvaamaa luterilaisuutta. Muutama tökkäävistä havainnoista:

- Haukutaan nimeltä tai nimimerkiltä mainiten muita kirjoittajia. Alatyyliset solvaukset eivät ole sitä mitä kristilliseltä palstalta odottaisi. Pahan osan ovat saaneet myös arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola, joita lyödään olan takaa.

- Kun keskustellaan luterilaisuudesta, toivoisi käsiteltävän sen olemusta, ei niinkään muiden suuntausten erinomaisuutta tai puheenvuoron käyttäjän omia kummallisuuksia.

- Monet ”keskustelijat” kaivavat likasangon pohjalta käsittämättömät fantasiansa, jotka usein liittyvät sairaaseen seksuaalisuuteen.

- Uskon ja teologian suhde nähdään vääristyneenä. Yliopistot tuottavat kirjaviisautta tai opettavat kumoamaan Raamatun. Jopa ylpeillään sillä, että on käyty vain kansa- tai peruskoulu eikä muuta kirjaa kuin Raamattu ole avattukaan. Järjen käyttöä pidetään pahana.

- Jos yrittää pahimpia tahallaan väärintulkintoja tai rajuja väitteitä oikoa, saa tulisen ryöpyn silmilleen. Ehkä siksi sieltä ovat asialliset keskustelijat kaikonneet.

Tietääkö joku asiallisen ja moderoidun luterilaista uskoa käsittelevän keskustelupalstan?

tiistai 2. elokuuta 2016

Näin tekee kunnon kristitty...


Miten hyvä kirkon jäsen olet?

Hurskas vastaus olisi, että enhän minä ole mitään, Herra sen tietää, hän yksin tutkii sydämet, armosta tässä käpistellän.

Hallinnollisempi vastaus löytyy kirkkojärjestyksen pykälästä 1:5. Sen mukaan ”Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteutumista.”

Toisen momentin mukaan ”Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliitto säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.”

No huh huh, johan tuossa on. Vaan mitenkäs tuon noudattamista valvotaan?

No eipä juuri mitenkään. Enemmän se on ihannepykälä. Hyvää ja kaunista toivotaan ja odotetaan, mutta ei valvota, miten sujuu, eikä räpsähdä rangaistus, jos antaa piut paut.

Viime aikoina pykälää on paremman puutteessa käytetty arvioitaessa papiston elämäntapoja ja sopivuutta työhön, vaikka lakikirja selvästi sanoo tämän koskevan kaikkia seurakuntalaisia.

Mutta eipä tuo haitanne, vaikka joskus miettisi, miten itse kukin kirkon jäsenen tehtävän täyttää.

Milloin kävit viimeksi kirkossa? Onko tullut luettua Jumalan sanaa? Onko lapsille opetettu edes iltarukous?

 

 

 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kultturien kohtaaminen: kriisi ja kasvun paikka


Joillakin on se käsitys, että olisi parempi, kun kaikki pysyisivät aloillaan eivätkä ainakaan kansat vaeltelisi minnekään. Kukin pitäisi oman kulttuurinsa ja tapansa.

Sitä on perusteltu Raamatullakin. Areiopagipuheessaan Paavali sanoo Jumalan säätäneen kansoille niin ajat kuin asumisen rajat. Vanhan testamentin juutalaisuuskaan ei ollut erityisen kiinnostunut muista kulttuureista muussa mielessä kuin torjuen ja varovasti kutsuen käännynnäisiksi.

Mutta mitä sanookaan asiasta Uusi testamentti?

Se tulvii kulttuurien kohtaamisia. Erityisesti ajattelen Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä. Myönnän, että usein kohtaamisista syntyy kriisi ja vaikeuksia, mutta myös uutta elämää, ajattelua, oivalluksia ja liikkeelle lähtöä. Kohtaamisissa on kasvun siemen.

Ajatellaan vaikkapa henkilönimiä Saul(us) Paavali, Simon Pietari ja Johannes Markus. Niissä on kahden kielialueen nimet yhdessä. Meille pikkujuttu, tuolloin ei.

Entäpä Syyrian Antiokiassa vaikuttanut profeetta Simeon Niger? Mitä luulisitte tuon N-alkuisen nimiosan merkitsevän? Afrikkalaistaustaa on myös Simon Kyreneläisellä ja Etiopian kuningattaren hoviherralla.

Apostolien tekojen 2. luvussa kuvataan helluntain kieli-ihme, jossa paikalla on väkeä kuin helluntain epistolassa (koska kyse on juuri helluntain epistolasta). Vähän joka puolelta silloin Jerusalemissa tiedetystä maailmasta tulee väkeä ja kaikki saavat kuulla Jumalan suurista teoista omalla kielellään.

Paavalin kirjeissä kuvataan valtavaa ajattelun murrosta, kun kristityksi tulevan ei enää tarvinnutkaan ensin liittyä juutalaisuuteen (ympärileikkaus, ruokien erottelu ym.) , vaan otettiin käyttöön oikotie kasteen ja uskon kautta.

Lähetyskäskyn mukaan tulee mennä kaikkeen maailmaan kastamaan ja opettamaan. Opetuksen sisältö ei ole tehdä juutalaisia tai kreikkalaisia, vaan saattaa kunkin oman kulttuurin edustajia kristityiksi.

Tässä valossa muiden kulttuurien kohtaamisen kriisi voi olla elämäksi.

 

 

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Uskonnon pitää kypsyä

Pohdinpa taas asiaa, josta viisaammat saavat mielellään oikaista. Miksi ääri-islamin ilmenemismuodot ovat uutinen? Miksi islamilaisia tapoja tulee olla loukkaamatta? Miksi heidän on niin vaikea hyväksyä sitä, että on muita uskontoja ja että niiden kannattajat uskovat olevansa oikeassa?

Olisiko yksi mahdollinen selittävä asia kypsyminen?

Tarkoitan sitä, että uskonnoilta menee aikaa saavuttaa sellainen taso, jossa pystytään elämään rauhassa rinnakkain, kunnioittamaan toisen vakaumusta, käymään kiihkotta dialogia.

Harva uskonto on historiassa pystynyt heti osoittamaan mielenmalttia ja suvaitsevuutta. Yleisempää on aggressiivinen vaihe, jota leimaa asenne ”Me yksin olemme oikeassa.” Se taas johtaa väistämättä konflikteihin.

Islamin historia on 600 vuotta kristinuskoa lyhyempi. Eri maissa pitää tietysti laskea eri tavoin. Mutta jos karkeasti ajatellaan, niin oliko kristinusko 600 vuotta sitten, siis 1400-luvulla, mikään rauhanrakentaja ja suvaitsevuuden malli? Historiankirjojen perusteella rohkenen epäillä.

Sen jälkeen kehitys on johtanut ainakin ihanteiden tasolla monenlaiseen hyvään kuten ihmisarvoon, orjuuden lopettamiseen, tasa-arvoon, suvaitsevuuteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, kehitysapuun jne.

Länsimainen arvomaailma ei ole sama asia kuin kristillinen arvomaailma, mutta yhteisiä juuria niillä on.

Kun globalisaatio on edennyt, IT -innovaatiot ovat yhä useampien ulottuvilla ja kansat taas vaeltelevat, voisi kuvitella myös uskontojen tietyn kypsymisen nopeutuvan. Ainakin sille on hyvät mahdollisuudet.

Tie ei ole auvoinen ja yksiselitteinen. Yksi ongelma on ääriliikkeiden kurissa pitäminen, mikä ei koske vain islamia.

Miekkalähetyksen ajan soisi olevan kaikilta ohi. Uuden ajan lähetystyö on elämällä vaikuttamista.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Kuninkaita piisaa


Monella englantilaisella pubilla on nimi, jossa on usein kaksi osaa. Nimi voi olla vaikkapa Spaniard’s Inn, Jack Straw’s Castle, Churchill Arms, Stuffed Duck tai Holy George.

Nimimuoti on siirtynyt myös meille. On niin kansainvälinen olo ja eurotuulahdus vallitsee, kun ei syödä Kaisan kuppilassa, vaan Catherine’s Specialissa.

Kuopion tuomiokapitulin alakerrassa on jazz-ravintola King’s Crown, jossa syön usein lounaan.

King’s Crown tarkoittaa kuninkaan kruunua. Sellainen heidän logossaan sädehtiikin sakaroineen kaikkineen.

Eräs työtoveri huomasi nimessä sekä tuttua että vierasta:

-         Kyllä mekin kruunustaan tuttua kuningasta seuraamme. Sillä meidän kuninkaalla kruunu vain on orjantappurasta.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Avioliittokäsitys vai käsityksiä?


Onko kirkolla yksi ja selvä kanta avioliittoon?

Ne, jotka kieltävät papeilta oikeuden vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon 1.3.2017 jälkeen, antavat mielellään ymmärtää, että kirkon kanta on yksi ja selvä. Kyse on yhden miehen ja yhden naisen liitosta. Ja piste.

Perusteluksi on kaivettu luomisjärjestys. Avioliiton suhteen luomiskertomusten tiimoilta toki löytyy mm. ohje miehelle luopua isästään ja äidistään ja yhtyä vaimoonsa. Muitakin raamatunkohtia on vedetty esiin. Jotkut tuntuvat relevanteilta, jotkut eivät niinkään.

Viisaat ja varmaan tyhmätkin ovat iät ja ajat pohtineet sitä, mikä Raamatun teksteissä on aikaan sidottua ja millä on pysyvä arvo. Samoin sitä, mikä olisi keskeinen ja tärkeä asia, mikä vähemmän tärkeä. Martti Lutherille eräs ratkaisun avaimista oli Christum agere eli se on tärkeää, mikä Kristukseen liittyy ja hänen asiaansa ajaa.

Avioliittoa ajatellen voisi tuon raamattukysymyksen pelkistää siihen, ovatko monesti esiin nostetut kohdat tarkoitettu ikiaikaisiksi ja kaikkia koskeviksi ohjeiksi, vai ovatko ne johonkin aikaan ja sen tapakulttuuriin sidottuja kuvauksia.

Ihminen on mestari löytämään yhä uusia perusteita omalle mielipiteelleen, kannalleen ja vakaumukselleen. Vastaavasti toisella tavalla asian näkevää sopii epäillä. Mahtaneeko olla uskossakaan, kun...

Kaikki mikä edes vähän viittaa seksuaalisuuteen, on aina kiehtonut. Erityisen ihanaa on päästä mestaroimaan toisten omiatuntoja ja löytää rajoitteita, jotka eivät kipeästi osu itseen.

Olen ymmärtänyt, että kirkon sisällä on melkoinen kirjo käsityksiä. Jopa konservatiivien vankasti miehittämä kirkolliskokous on joutunut myöntämään, että avioliittonäkemys ei olekaan niin yksiselitteinen. Voidaan perustellusti esittää myös toisenlaisia kantoja. Huomattava osa papistosta olisi valmis vihkimään yhteiskunnan lain hyväksymät parit.

Lääkkeeksi on kaivettu esiin vanhoja selvityksiä ja tehty uusia sitä silmällä pitäen, mitä ennen on ajateltu. Anteeksi vain, mutta kun minä näen tarvetta toisenkin suunnan selvitykseen, siis siitä, millainen on tulevaisuus. Menneet voivat olla tärkeitä, mutta tärkeää on myös tietää, minne mennään ja miksi. Vai kuuluuko sadan vuoden päästä hörönauru, kun tutkitaan tämän hetken puuhailujamme?

Olisi myös mielenkiintoista nähdä ajantasainen analyysi siitä, millä perusteilla niin monet muut kirkot ovat päätyneet avarampaan näkemykseen ja suoneet jonkin tason siunauksen myös samaa sukupuolta olevien liitoille. Suomihan ei ole näissä asioissa suinkaan etulinjan kiirehtijä, vaan vankasti peräpäässä läntisiä demokratioita ajatellen. Kiire ei ole kunniaksi, mutta ei jälkeen jääminenkään.

Salomon viisautta ja Jobin kärsivällisyyttä päättäjille, ja Jumalan armoa meille kaikille.

 

maanantai 9. toukokuuta 2016

Kirkolliskokouksen takuuvarmat asiat

Kirkolliskokous istuu tällä viikolla Turussa. Järjestäydytään, tutustutaan esiin tuleviin asioihin. Istutaan pitkää päivää salissa ja valiokunnissa.

Tällä nelivuotiskaudella on muutama takuuvarma aihe. Yksi niistä on seurakuntarakenne. Edellinen kirkolliskokous ei monelle yllätyksenä hyväksynytkään yhtymämallia. Veikkaan, että sama malli tulee ehkä vähän viilattuna uudelleen esille. Kun on pakko tehdä jotakin, että myös pienet ja vähäväkiset seurakunnat saavat hengelliset peruspalvelunsa.
Jos joku löytää paremman mallin, niin onnittelen.
Toinen takuuvarma aihe on tasa-arvoisen avioliittolain voimaan tulo 1.3.2017 ja sen vaikutukset kirkossa. Yhteiskunnallinen laki on ja pysyy, mutta kirkkomme empii ja selvittää. Johdon taholta on toistettu, että kirkon avioliittokäsitys on yksinkertainen: se on yhden miehen ja yhden naisen pysyväksi tarkoitettu liitto. Erinäisissä selvityksissä on päädytty samaan.
Mielelläni näkisin suomalaisen analyysin siitä, millä perusteilla niin moni muu kirkkokunta on päätynyt viime vuosikymmeninä toisenlaiseen näkemykseen ja pystyy antamaan kirkollisen seremonian myös samaa sukupuolta oleville vihkipareille. Suomessa puhutaan maallisen viranomaisen edessä solmitun avioliiton siunaamisesta, mikä tyydyttää kovin harvoja.
Kirkolliskokous ei ole mikään kirkon parlamentti. Jo vaalitapa on toinen. Välillinen vaali suosii perinteitä ja jo valittujen uudelleen valintaa. Veikkaan, että kansanvaalilla koottu kirkolliskokous olisi nuorekkaampi ja rohkeampi.
Vanhan sanonnan mukaan vakaat konservatiivit pitävät kirkkoa pystyssä, radikaalit taas sitä kehittävät. Löytyisikö tähän dynaamiseen jännitteeseen oikea tasapaino Turussa?
 

maanantai 2. toukokuuta 2016

Punainen Jeesus

Vietettiin taas vappua.

Oli työväen juhlaa, opiskelevan nuorison, erityisesti ylioppilaiden,  juhlaa ja kevään juhlaa.

Ja tietysti suomalaiskansallista örvellystä, kuorolaulua ja vasen yks kaks.

Sitten oli myös kristillisiä vappujuhlia.

Lämpimästi kannatan kristillisiä juhlia (enkä nyt tarkoita tiettyä puoluetta) ja senkin aatteen näkymistä yhteiskunnassa.

Useammasta suusta olen kuitenkin kuullut, että monet vasemmalle kallellaan olevat ovat kokeneet, että kristilliset vappujuhlat koetaan jotenkin työväenliikkeen vastaisiksi tai tarkoitukselliseksi provokaatioksi. Saattaa olla, että jossakin on vastakkainasetteluun syyllistyttykin.

Sellainen toiminta ei liene kenenkään etu. Kaiken maailman kärhämöintiä on ihan tarpeeksi muutenkin.

Lienenkö sinisilmäidealisti, kun vakaasti uskon, että kristittyjä ihmisiä on joka lähtöön ja että poliittinen suuntautuminen ei siinä näy. Ja että jos pitää samana päivänä juhlia pitää, jätetään vastakkainasettelu pois. Tai no niin no, syntiä saa vastustaa edelleen...

torstai 14. huhtikuuta 2016

Kirkkohäätkö? Ei tipu!

Näinä aikoina on keskusteltu siitä, saako samaa sukupuolta olevan parin vihkiä kirkollisesti, kun yhteiskunnan laki muuttuu 1.3.2017 alkaen.

Kirkon johto on ohjeistanut pappeja, että pitää olla maltillinen eikä käydä vihkimään.

Perusteluna on mainittu tähänastinen vähäinen (!) keskustelu ja selvitystyö, perinne, itsestäänselvyys ja kirkollisten toimitusten kirjan maininnat sulhasesta ja morsiamesta. Kirkkolaki ja kirkkojärjestys eivät aseta sukupuoliehtoa.

Ymmärrettävästi mies- ja naisparit, jotka ovat lain muutoksesta iloinneet, ovat pettyneitä, kun kirkko ei noudatakaan yleistä lakia, vaan heidän kokemuksensa mukaan tuntuu etsimällä etsivän perusteita toimia toisin.

Sattuneesta syystä sitä pahaa oloa kaadetaan minun niskaani.

Olen kuullut useamman ihmettelyn siitä, miten kirkko voi tuomita osan jäsenistöstään toisen luokan jäseniksi, joilla on yhtäläiset velvollisuudet, mutta pienemmät oikeudet. Ennen kaikkea ei olisi oikeutta solmia avioliittoa kirkollisesti.

Kirkkojärjestyksen 1: 4 § 1 momentin säädös on mielenkiintoinen: "Kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista ja seurakunnan tarjoamista eduista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten mukaisesti."

Tähän täytynee selvyyden vuoksi lisätä, keitä konfirmoituja kirkon jäseniä oikeudet eivät koske.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Dramaattinen jumalanpalvelus

Kun kirkossa tuntuu olevan messu joka lähtöön, niin olen pohtinut, miksei kukaan kehitä Ilmestyskirjan jumalanpalvelusta?

Siinä on alkuluvuissa melkoista taivaallista kirkkodraamaa. Hettäydytään kasvoileen, viskataan kruunut valtaistuimen juureen, availlaan sinettejä ja puhalletaan pasuunaan, selaillaan kirjakääröjä...

Täyteen draamaan tulee jo vähän vaikeampaa, kun pitää löytää ne hallavat hevoset ja monenlaiset ratsastajat...

Vakavammin sanoen Ilmestyskirjassa kuvattu jumalanpalvelus todennäköisesti heijastaa joidenkin varhaiskristittyjen messua. Sillä silmällä lukien voi tekstistä aueta uusia näköaloja.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Erivapaus olla julma


 Antaako usko erivapauksia?

Ensi kuulemalta kysymys on kummallinen. Ei tietenkään. Kaikilla tulee olla samat säännöt.

Käytäntö on kuitenkin nostanut esiin tapauksia, joissa on hiljaa hyväksytty jonkun tai joidenkin toiminta ikään kuin heillä olisi uskonsa tähden erivapaus olla noudattamatta lakia, järjestyneen yhteiskunnan sääntöjä tai hyviä tapoja.

Monesti asiaan liittyy ongelmia, jotka ovat syvällä ja vaikeasti ratkaistavia. Eräs toimintamalli on haikailla mennyttä ja takertua siihen pyrkimällä jäädyttämään olemassa oleva tilanne, status quo. Sitä saatetaan pitää jämäkkyytenä, jopa uskon sankaruutena. Usein kuitenkin jokin osapuoli kärsii tuosta muutosvastarinnasta. Eikä hyvältä tunnu siitäkään, joka kokee, että häntä pakotetaan muuttamaan ajattelutapaansa.

Hyvin hurskaalta kuullostaa, kun yhteiskunnan lakien muuttuessa muistutetaan, että ennemmin tulee totella Jumala kuin ihmistä.

Mutta mistä kukaan voi varmasti tietää Jumalan tahdon? Raamatusta tietysti, ja siihen mielellään vedotaan. Raamattua ei kuitenkaan kukaan voi lukea ”suoraan”, ilman jonkinasteista esiymmärrystä ja tulkintaa. Rehellisempää olisikin sanoa, että minun tai meidän liikkeemme raamattukäsityksen ja tulkintaperinteen mukaan pyhä kirja opettaa näin ja näin.

Eräs kipupiste on suhtautuminen vuoden päästä voimaan tulevaan uuteen avioliittolakiin tai laajemmin seksuaalisuuden ja sukupuolen monimuotoisuuteen.

Sattuneesta syystä olen kuullut monien vastavirtaan uivien kertovan, että raskaimmin heitä on lyöty Raamatulla ja uskonnollisuudella, jossa on suunnilleen yhtä paljon liikkuvia osia kuin rautakangessa.

Roomalaiskirjeen 1. luvun lopussa viitataan paheksuvassa sävyssä eräisiin poikkeavan seksuaalisuuden muotoihin. Siitä on tullut useimpien tuntema lyömäase kaikkea enemmistöstä poikkeavaa rakkautta kohtaan, vaikka konteksti ja tarkoitus on kovin toinen.

Uuden testamentin paheluettelot pyrkivät osoittamaan, että uskossaan tavalla tai toisella nyrjähtäneet ovat kaikin tavoin pahoja, moraalittomia ja kavahdettavia ihmisiä. Siksi sen esimerkkejä luetellaan täydeltä laidalta, Room 1:ssäkin paljon, paljon muutakin kuin seksuaalisuuteen liittyvä. Miksiköhän vain yksi teema on poimittu esiin?

Olisi virkistävää kuulla röykytystä myös vaikkapa ahneille, pahansuoville ja parjaajille… Uskoville, maallistuneille ja kaikille muillekin.

 

 

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ei miestä, ei naista, vaan yhtä Kristuksessa


Joissakin asioissa tarkoitetaan hyvää, mutta toteutus on kummallinen ja eriarvoistava.

Naistenpäivän kunniaksi kaksi esimerkkiä.

Seurakunnassa innostuttiin ajatuksesta lisätä vanhempien ja lasten yhteistä aikaa. Aloitettiin isien ja poikien ja vastaavasti myös äitien ja tyttärien leirit.

Kuulosti niin hyvältä, kunnes neljän tytön isä kysäisi, milloin hän pääsee leirille lastensa kanssa.

Arvaattekin, miten siinä kävi. Isää pidettiin kummallisena ja hänet hyssyteltiin hiljaiseksi. Eihän noin saa sanoa. Isät ja pojat, äidit ja tyttäret. Niin se on hyvä.

Isä jäi ihmettelemään, miksi asia piti sukupuolittaa ja hänen mahdollisuutensa leiriin lastensa kanssa torpata.

Toisen ajatusnyrjähdyksen kuulin jo kuuluisaksi tulleessa kapitulin kahvipöydässä.

Aikanaan juhlittiin sitä, että naisetkin olivat saaneet olla 10 vuotta pappeina. Hiippakunnan papistoa kutsuttiin koolle, mutta valikoidusti. Naispuoliset papit juhlivat olemassaoloaan.

Kun kuitenkin oli ajatus juhlia tasa-arvoa ja yhteistä pappeutta, olisi kai ollut järkevää kutsua miehet myös. Siinä olisi tuntunut ja näkynyt yhteinen pappeus. Olisi edetty siihen suuntaan, ettei ole enää miespappeja ja naispappeja, vaan pappeja.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Tehdäänkö oikeita asioita?


Kuuntelin Horisontti –ohjelmaa. Haastateltiin tärkeää hallintoherraa aiheesta, tekeekö kirkko mitään ennen kuin uusi avioliittolaki tulee voimaan maaliskuussa 2017.

Haastattelijat katsoivat eteenpäin, tärkeä hallintoherra taaksepäin.

Haastattelijat kyselivät, mitä tapahtuu ja miten varaudutaan. Tärkeä hallintoherra totesi, että asetetaan työryhmiä selvittämään, mitä ennen on tehty.

Tuli todella paha mieli.

Tällä pelillä rakas kirkkomme joutuu naurun ja pilkan alaiseksi.

Ennen sanottiin, että taaksepäin katsova kirkko on kuin maalari, joka maalaa itsensä nurkkaan vangiksi. Nyt alkaa näyttää siltä, että tuo maalari touhuaa jo kansaan nähden toisessa huoneessa ellei eri rakennuksessakin.

Luulee silti viimeiseen asti olevansa kaiken keskiössä ja painavalla asialla.

Mutta hups, elämä ajoi ohi.

Nyt pitäisi olla rohkeutta katsoa eteenpäin. Toki tietäen, millä pohjalla seisotaan, mutta eikö sitä ole selvitetty jo vuosisatojen ajan?

Nyt pitäisi selvittää, mitä tehdään, että olisi mahdollisuus puhua kansankirkosta eikä historiaan vajoavassa tiukaan napitettujen yhteisössä.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Terveisiä uusille päättäjille


 

Puolivallattoman rovastin ajatuksia lähestyvistä hiippakuntavaltuustojen ja kirkolliskokouksen vaaleista 9.2.2016.

Ensinnäkin, pidän vaaleista. Jos kohta tummistakin. Enkä väheksy muun värisiä tai kaljujakaan.

Työni puolesta olen hiippakuntani vaalilautakunnan sihteeri. Ymmärrän tehtävän vaatimukset ja pyrin parhaani mukaan osaltani vastaamaan siitä, että kaikki sujuu lain mukaan. Siitä ei kahta sanaa.

Mutta lakeja voi tarvittaessa muuttaa.

Elän toivossa, että joitakin asioita mietittäisiin vielä vuonna 2020 pidettäviä vaaleja ajatellen.

1) Onko koko revohka kaikkine säädettyine yksityiskohtineen tarpeellista ja tehokasta kirkon vähenevien varojen käyttöä?

Suuryritykset pystyvät hoitamaan edustajistojensa ja vastaavien elinten vaalit kätevänä posti- tai nettiäänestyksenä.

Kirkossakin on nyt ensi kertaa maallikkovaalissa postiäänestys, mutta ei vaalikokouksen tilalla, vaan sen lisänä. Monimutkaisuutta on siis lisätty, ei vähennetty. Jos on postiäänestys, se voisi olla ainoa vaihtoehto.

2) Toiseksi pohdin seurakuntien äänimäärien laskentakaavaa vaalijärjestyksen 72 §:ssä. On se matemaattisesti ymmärrettävä, mutta onko se järkevä ja tarpeellinen? Onko todella tarpeen laskea äänen painoarvo kolmen desimaalin tarkkuudella? Yhdessä seurakunnassa valtuutetun ääni on laskennassa 0,538, toisessa seurakunnassa 1,070.

Mutta kun päättäviin elimiin ei mennä Patajärven tai Kykytaajaman seurakunnan edustajana, vaan hiippakunnan tai koko kirkon, niin miksei voisi olla reilusti mies/nainen ja ääni, siis äänet kokonaislukuina? Papeilla se pelaa ihan hyvin, miksi ei siis maallikoillakin?

3) Kolmas kysymykseni lienee se kerettiläisin: Joko on keksitty, mihin hiippakuntavaltuustoa tarvitaan? Sehän syntyi, kun piti keventää hallintoa lakkauttamalla vähätuottoiseksi arvioitu hiippakuntakokous. Se lakkautettiin, mutta tilalle paukahti pysyvä 21 päättäjän elin.

Hiippakuntavaltuustolle on toki laissa määritellyt tehtävät, mutta aika niukat ne ovat, lähinnä tilinpäätökseen ja toiminta- ja taloussuunnitelmaan liittyviä. Ne voitaisiin hyvin hoitaa muutenkin.

Hiippakuntavaltuustoon valitut ovat kyselleet, milloin päästään oikeisiin töihin kirkon hyväksi. He ovat fiksuja ja ahkeria ihmisiä, joilla olisi annettavaa.

Omassa hiippakunnassani puheenjohtaja on aktiivisesti järjestänyt keskustelutilaisuuksia ja seminaareja kokousten jatkeeksi. Ne ovat olleet antoisia, mutta ne eivät oikeastaan kuulu valtuuston tehtäviin.

4) Tällä erää viimeiseksi kysyn, onko välillinen vaali oikea ratkaisu. Mikä muuttuisi, jos seurakuntalaiset saisivat äänestää eivätkä vain luottamushenkilöt?

 

 

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Täällä minulla on kaikki


Pappi kävi onnittelukäynnillä pitäjän perukassa. Pitkään niemeen vei yksi tie ja sekin ison kaarroksen kautta.
Ne tavanomaiset onnittelukuviot oli käyty, kädestä pitäen siunausta toivotettu ja virret veisattu. Juotiin kahvia ja siinä puhe kääntyi elämisen järjestelyihin.

Papissa oli herännyt diakoninen ote ja hän kysäisi: - Miten te oikein pärjäätte, kun ikääkin on jo 90 ja asutte yksin ilman mukavuuksia? On tämä asuntokin vähän syrjässä, ei naapuria näy?
Päivänsankari katseli hämmästyneenä vierastaan. – Jaa minusta kun täällä on kaikki. Oma rakas koti. Melkein koko ikäni olen tässä saanut olla ja siitä iloitsen. Pysyn terveenä, kun pilkon puut ja kannan vedet sisään ja ulos. Enkä minä asu syrjässä, minä asun kotona. Ja täällä minulla on kaikki.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Kadun sitä, mitä en tehnyt


 

Pappi vieraili ikäihmisten asuinyhteisössä, ja kun oltiin kiireettä yhdessä koolla, hän pyysi elämänohjeita, joita voisi rippikoulussa tarjoilla.

Klassiseen tapaan oli ensin vaivautunut hiljaisuus. Sitten tuli muutama hörähdys ja yritys lyödä asia leikiksi.

-         Tehkää jotakin sellaista, mitä voitte myöhemmin katua.

Ohje ei saanut yleistä kannatusta, mutta sitten huoneen loukosta, herrasmiesten joukosta, nousi esiin ajatukseen jossakin määrin yhtyvä.

-         Minä juuri luin artikkelin, jonka mukaan me vanhat emme niinkään kadu sitä, mitä olemme tehneet. Enemmän me kadumme sitä, mitä emme tehneet. Jätimme tilaisuuden käyttämättä. Se kaduttaa.

Seurasi hetken hiljaisuus. Ajatus oli outo, uus.

Mutta kun puhe jatkui, yksi ja toinen yhtyi ajatukseen. Tuli esiin yhä uusia katumuksen aiheita siitä, mikä oli jätetty tekemättä. Ei oltu tarpeeksi lasten kanssa. Ei ymmärretty pitää huolta ystävyyssuhteista. Ei otettu vastaan työpaikkaa. Ei sitä ja ei tätä.

Miten tämän kääntäisi toimintaohjeeksi nuorille?

Olisiko se jotakin tällaista:

-         Olkaa rohkeat. Älkää pelätkö kokeilla uutta. Ei se ole maailmanloppu, jos jossakin epäonnistuu.

Samassa linjassa lienee Lutherin pöytäpuheissa muistiin kirjattu ajatus:

-         Tehkää rohkeasti syntiä!

Ajatus ei ole niin järkyttävä kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Sillä kehotetaan pois tekopyhyydestä ja hurskauden teeskentelystä. Se ei ole synnitön, joka ei vain vielä ole jäänyt kiinni. Rohkeasti syntiä tekevä myös rohkeasti tekee parannusta ja ymmärtää, mihin Kristusta tarvitsee.

Tunnetusti vakaan viisaat pitävät yhteiskuntaa pystyssä – ja hupsut sitä kehittävät. Erilaisuus koetaan yhä joskus hupsuudeksi, mitä se ei ainakaan aina ole.

Ihmiskunnan yhteistä aarretta ovat erilaiset kansanviisaudet ja sanaparsikokoelmat. Raamatussakin on Sanalaskujen kirja. Moni ikivanha ajatus on edelleen tuore ja käyttökelpoinen. Jotkut taas ovat mennyttä maailmaa ja joutavatkin unohtua.

Sanotaan, että on tärkeä oppia median lukutaitoa. Totta. Oppisiko sitä myös elämisen taitoa?

Toisaalta useampikin filosofi on todennut ongelmaksi sen, että kun vihdoin alkaa jotakin elämästä ymmärtää, ollaan jo lähellä sitä hetkeä, kun elämä jää taakse.

Mutta sitä ennen on meille varattuna vaikka mitä mielenkiintoista. Joku tallaa vakaata uraa, toinen kokeilee ja etsii. Molemmat voivat päätyä siihen, että katumista on vähän. Ainakin siitä, mikä hyvä jäi tekemättä ja mahdollisuus käyttämättä.

 

                                                                                   

 

perjantai 15. tammikuuta 2016

HÄRKÄVIIKOT


Jouluajan päätyttyä alkavat härkäviikot. Se tarkoittanee reipasta töihin tarttumista juhlien jälkeen. Härkä on aikanaan ollut tärkeä työapu, vetojuhta ja voimanpesä.

Sanotaan, että joka härillä kyntää, se häristä puhuu. Hämäläisillä on Härkätiensä Turun suuntaan. Itä-Suomessa härkä on Joroisten vaakunassa. Siinä se viitannee Itä-Suomen ensimmäiseen karjanjalostusyhdistykseen sekä meijeri- ja karjanhoitokouluun.

Arvoeläin päätyi myös sukunimeen Hercepaeus = Härkäpää. Härkäpäisyys on sisua ja sinnikkyyttä.

Antiikin Egyptissä härkä oli nimeltään Apis. Mahtisonni se olikin, sillä sarviensa välissä se saattoi kantaa koko faraon valtakuntaa pallon muodossa. Muoto pohjautunee aurinkoon, jonka jumala Ra oli egyptiläisille tärkeä.

Joku on hoksannut, että Apis kantaisi maapalloa, mutta mahtoivatko muut kuin Eratosthenes tietää maata pallon muotoiseksi? Mainittu kreikkalainen 200-luvun eKr. matemaatikko laski myös maapallon ympärysmitan, otti käyttöön pituus- ja leveyspiirit ja laski maapallon kallistuskulman.

Raamatusta tuttu kultainen vasikka oli oikeastaan voimaa uhkuva nuori sonni. Sonni ei ollut varsinaisesti jumala, vaan jumalan tai hänen voimansa vertauskuva. Monissa tuon ajan piirroksissa ja korkokuvissa Baal-jumala seisoo sonnin vetämissä vaunuissa tai sonni tukee hänen valtaistuintaan.

Härkäviikkoja arvioidaan joskus myös rankaksi raadannaksi. Ravintokin yksinkertaistuu, kun juhlasta palataan arkeen.

Toisaalta on suuri viisaus siinä, että juhla ja arki vuorottelevat. Elämä ei ole yhtä ja samaa. Kaikki aikanaan.

(Tämä on aiemmin julkaistu Kuopion hiippakunnan blogissa Hiipan alta ja vierestä 12.1.2016)