Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

tiistai 12. joulukuuta 2017

Työn sankarit - ja järkevät ihmiset

Työni puolesta saan seurata satojen pappien viranhoitoa ja jossakin määrin muitakin vaiheita. Enimmäkseen mukavaa, vastuuntuntoista ja työnsä tosissaan ottavaa väkeä.
Ehkä juuri tunnollisuudessa ja työhön innostumisessa on vaara, josta ei paljon puhuta.
Tarkoitan väärää työn sankaruusihannetta.
Pappi voi kuvitella, että hänen täytyy saada – jos ei nyt koko maailmaa – ainakin oma seurakuntansa kaikin puolin hyvään kuntoon. Hän säntää sinne ja tänne, kuuntelee kaikkia, on kaikille mieliksi, tekee yli voimiensa. Unohtaa levon ja vapaa-ajan, pian perheensäkin.
Jonkin aikaa tuota mielettömyyttä kestää. Joku vahva pitkäänkin.
Mutta jossakin vaiheessa tulee romahdus.
Yli voimien ei kenenkään pidä rehkiä, ei ainakaan elämäntapana.
Olisiko aika riisua näitä palveluammatteja sankarimyyteistä? Voisivatko kirkkoherrat ja rovastit olla niin vahvoja, että kertovat nuoremmille heikkoudestaan ja siitä, että aina ei tarvitse jaksaa?
Sapatti lienee maailman vanhin vapaa-aikasäädös. Jos Isä Jumala lepäsi, pitäisi meidänkin ymmärtää se tehdä.
Olen tässä kirjoittanut papeista, mutta sama tauti vaivaa muitakin ammattiryhmiä, erityisesti työajattomia.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Yritän ymmärtää uskoa

Leikin ajatuksella, että poimisin pari asiaa, joissa kristinusko eroaa muista uskonnoista. Väistämättä kyse on likiarvoista ja poikkeuksia on.
Ensiksi Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan.
On paljon uskontoja, joissa jumalat ehkä jotenkin sietävät ihmiskuntaa, mutta eivät rakasta. Heitä voi lepytellä ja suostutella, mutta takeita onnistumisesta ei ole. Toisaalta joku reipas hahmo voi olla jumalan tai jumalten suosikki, mutta ei koko populaatio. Saati syntinen ihminen, joka ei jumalista välitä. Hän joutaa pois.
Toiseksi ihmisten keskinäinen rakkaus.
Antiikissa kristityt olivat äärimmäisen kummaa porukkaa. Hoitivat sairaita ja vammaisia, kävivät pelastamassa hylättyjä lapsia. Vähemmällä olisivat päässeet tekemällä kuten muutkin. Jokin sisäinen palo sai kuitenkin toimimaan toisin. Olisiko se taju sitä, että niin Jumalankin silmissä kallista on se, minkä ihminen luonnostaan hylkäisi? Kaikkivaltias kätkeytyy vastakohtaansa: voima heikkouteen, valo pimeyteen. Kun ihminen ajattelee toista ihmistä eikä vain itseään, alkaa maailma muuttua.
Kolmanneksi realistinen minäkuva.
Tämä on näistä hankalin määrittää. Niin herkästi lipsutaan kultaiselta keskitieltä joko tolkuttomaan itseihailuun tai itsesäälin suohon. Lallatellaan läpi elämän tai murehditaan ilo pois. Jossakin sillä välillä on ihminen, joka osaa arvostaa vahvuuksiaan, mutta tuntee myös heikkoutensa; joka usko, toivoo ja rakastaa. Ei tarvitse sammuttaa elämänjanoa kuten idän uskonnoissa, mutta ei myöskään näännyttää itseään palvontamenoilla tai vaadituilla teoilla.
Neljänneksi usko yllättää.
Vaikka miten viisaita pohtisi, uskossa on aina myös se puoli, joka ei järjelle avaudu. Tulee kolhuja ja riemuja elämän tiellä. Hurskas voi kärsiä ja jumalaton menestyä – tai päinvastoin. Vastoinkäymiset eivät välttämättä jalosta meitä lainkaan – mutta äkkiä siellä pimeydessä onkin valoa.
Uskon tuota ominaisuutta on luonnehdittu anekdootilla, jonka mukaan kristitty etsii pimennetystä huoneesta mustaa kissaa, jota siellä ei ole. Mutta sitten sieltä kajahtaa huuto: - Löysin sen!

perjantai 1. joulukuuta 2017

Hyvä kampanja


Me too! Tuon voisi ehkä kääntää ”Koskee se minuakin”. Amerikasta alkanut kampanja on saanut melkoiset mittasuhteet. Yksi ja toinen julkisuuden henkilö on huomannut pallinsa tutisevan ja hyllytyksen uhkaavan, kun on tullut käpälöityä tai käyttäydytty muuten sopimattoman seksistisesti.


Tietenkin muotiin tullut kampanja voi johtaa myös aiheettomiin ilmiantoihin ja muihin ylilyönteihin. Niitä on syytä varoa. Kuitenkin pääasia on kirkas ja hyvä: vihdoinkin on puututtu kauan jatkuneeseen ilmiöön, joka loukkaa syvästi yksityisyyttä ja ihmisarvoa. Jokaisen ihmisen tulee saada itse vapaasti päättää, kenet laskee lähelleen – ja kuinka lähelle.


Itseäni suojelevat ainakin ulkonäkö, koko ja ikä. Vuosia sitten sain häiriköt kaikkoamaan klassisella tavalla, uskosta puhumalla.


Me too ei koske vain julkisuuden henkilöitä. Arkielämässä kuulee tuon tuostakin tilanteista, joissa on lipsuttu tai harkiten rymistelty yli sopivaisuuden rajojen.

Se mikä minua nyppii, on heti ilmaantuva ymmärtäjien ja puolustelijoiden joukko, jos asiattomuuksiin puuttuu.


– Sehän oli vain leikkiä.

– Pena tekee noin kaikille.

– Etkö ole imarreltu, kun olet niin vetävä?

– Pihtari!


Täysin epäloogista on, että naista, joka sanoo EI, nimitetään sen jälkeen huoraksi.


Helsingin Sanomissa 20.11.2017 sivulla B5 brittiläinen rockartisti Morrissey puolustelee Kevin Spacey -nimistä näyttelijää:


– Ei ole uskottavaa, että hän olisi ahdistellut kotonaan 14-vuotiasta poikaa. Tämä on naurettavaa. Spacey on 26 ja poika 14. Ihmettelen, missä pojan vanhemmat olivat. Ihmettelen myös eikö poika tiennyt, mitä voi tapahtua.

Minusta Morrisseyn lausunto on käsittämätön ja uhria syyllistävä.


Toinen käsittämättömyys on tuore oikeuden päätös Suomesta. 23-vuotias mies oli houkutellut 10-vuotiaan tytön ulkovarastoon ja maannut tämän. Oikeus vapautti tekijän raiskaussyytteestä, koska tytön ei voitu osoittaa riittävästi vastustelleen. Hänessä ei ollut tarpeeksi mustelmia.


Hei haloo. 10-vuotias tyttö 23-vuotiasta miestä vastaan! Mitä siinä tilanteessa uskaltaa vastustella? Tai kuka 10-vuotias tyttö haluaa, että aikuinen nai häntä?

Kuka tahansa uhri voi olla hyvin arka puhumaan tapahtuneesta. Häntä ei pidä hyssyttää tai torua hiljaiseksi vaan rohkaista puhumaan kipeä asiansa.

Vain asioihin oikeasti puuttumalla saadaan sopimaton käytös kitkettyä ja tekijät vastuuseen.

 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Ei aina käy niin...


Ennustaminen ei ole mikään helppo juttu. Aina kun tulee eteen muuttujia, joita ei osata ennakoida.

Useimmissa ennusteissa on se perusheikkous, että kehityksen uskotaan jatkuvan suunnilleen entiseen tapaan. Korkeintaan kehityksen nopeutta arvioidaan, mutta suunta olisi sama kuin senhetkinen tai lähimenneisyyden kehityssuunta.

Mutta sitten tulee jokin arvaamaton tekijä, joka saa ennusteen menemään metsään että rytisee.

Kuvitellaanpa, että joku olisi tehnyt ennusteita vuonna 1880. Miltä maailman suurkaupungit näyttäisivät runsaan sadan vuoden päästä?

Vastaus: Suunnattoman ongelman muodostaisi hevosen lanta, jolle ei kerta kaikkiaan löydy varastotilaa ja jonka pois kuljettaminen olisi kohtuullisin kustannuksin mahdotonta.

Tai tuoreempi tapaus 1950-luvulta. Sarjakuvasankari Flash Gordon seikkailee tulevaisuuden avaruudessa ja kohtaa erilaisia kulttuureita. Jotakin operaatiota varten hän murtautuu vihollisen hermokeskukseen ja alkaa selata siellä arkistokortteja…  

Ei tullut piirtäjälle mieleen ajatella, että tiedon taltiointiin ja käyttöön voisi kehittyä parempia keinoja kuin paperiarkistot. Tietokone muutti käytännöt siinä missä automobiili vei enimmät hevoset kaupungeista.

Kirkon tulevaisuutta maalaillaan nyt synkin värein. Olisiko peräti syntymässä piruja seinille?

Mutta entäpä jos siinäkin tulisi eteen odottamattomia muuttujia, asioita, joita emme vielä näe, mutta jotka muuttavat kehityksen suuntaa?

Entäpä jos joku kellokas hoksaa julistaa, että on vanhanaikaista erota kirkosta? Ole sinä rohkea ja käänny vastavirtaan! Tee tosi iso teko, liity kirkkoon!

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Mitä sitä nyt puhumaan


Ulkomaan elävä istui suomalaisessa kahvilassa ja katseli, miten asiakkaat asettuivat. Jokainen omaan pöytäänsä, korkeintaan pariskunta tai yhdessä tullut porukka samaan pöytään.

Miksi ihmeessä tuo etäisyys?

Miksi ihmiset eivät halua mennä toistensa lähelle, tutustua ja jutella?

  • Kun se ei täällä ole tapana, hänelle selitettiin.

Erääseen perheeseen tuli yhdysvaltalainen AFS:n stipendiaatti asumaan. Talon nuoret tekivät koulutehtäviä hiljaisuuden vallitessa. Amerikan veli makoili sohvalla ja ihmetteli.

Lopulta hänen oli pakko kysyä:

  • Miksi te ette puhu mitään? Oletteko riidoissa keskenänne?
  • Täh? tuli perisuomalainen vastaus.

Kaukaa tullut määräaikainen perheenjäsen koki vihamielisenä, jopa uhkaavana sen, että oltiin lähekkäin mutta hiljaa.

Vieraan voi olla vaikea ymmärtää hiljaa olon perinnettämme.

Suomalaisuuteen kuuluu, että kaksi ihmistä voi vaikka punakoina ähistä saunan terassilla, mutta sanaakaan ei tarvita. On ihan hyvä vain olla. Sen se toinen tietää sanomattakin.

  • Ähh….

tiistai 10. lokakuuta 2017

Saulin ja Jennin odotettu lapsi

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukio ovat ilmoittaneet odottavansa perheenlisäystä.
Kiihkeä keskustelu on jo levinnyt hallitsemattomasti joka suuntaan. On ehdoteltu tytölle ja pojalle nimiä, onniteltu sydänten kanssa, lähetetty pikku töppösiä ja riemuittu kuninkaallisen synnystä tasavaltaan. Ensi kertaa historiassamme istuva presidentti saa perheenlisäystä.
Vastapainoksi on muistutettu, että elämme tasavallassa, joten nuo prinssit ja prinsessat voi jättää pois. On myös muistuteltu sekä isän että äidin iästä. Ja mitä sitä yhdestä lapsesta kohkataan, kun maailmassa kuolee lapsia nälkään ja nälän aiheuttamaan heikkouteen?
Puolesta ja vastaan, minkä sille mahtaa. Tulevan lapsen vanhempien asema johtaa siihen, että asia on väistämättä julkinen.
Toisaalta on hyvä muistaa, että lapsen saanti on ennen muuta presidentin ja hänen puolisonsa yksityisasia. Heillä on oikeus asettaa rajat sille, miten paljon julkisuutta he haluavat. Hyväntahtoinenkin intoilu voi rasittaa kohdehenkilöitä, pahantahtoisesta puhumattakaan. Aina kun on myös niitä, jotka sydämensä mustuudesta tuovat esiin pimeimmän puolensa tuotoksia.
Maailmassa on hirmuinen määrä kärsiviä lapsia, se on totta. Heidän osansa ei kuitenkaan hetkahda puoleen eikä toiseen sen mukaan, iloitaanko tämän yhden lapsen odotetusta syntymästä vai ei. Ei ole keneltäkään pois, jos hänelle toivotaan onnea ja siunausta koko elämän taipaleelle.
On vaikea kaikilta puolin kuvitella, millaista on elää olojamme ajatellen superjulkkisten lapsena. Luotan siihen, että Jennillä ja Saulilla on kykyä antaa lapselleen hyvät eväät elämää varten. Tällä en tarkoita vain aineellista puolta.
Jumala siunatkoon tätäkin pientä!

tiistai 19. syyskuuta 2017

Ketä sukupuoleen vivahtava virkanimike häiritsee?

Myös kirkossa on nimikkeitä, joissa vilahtaa sukupuoleen viittaava osa. Niitä Aamulehti on käynyt siivoamaan pois koko yhteiskunnasta.
Kirkossa tunnetuin "ongelmanimike" on kirkkoherra. Nimike on keskiaikainen. Ruotsalaiset livahtivat aikanaan ongelmasta vaihtamalla herran paimeneen (-herde).
Tunnustan olevani kai sen verran kalkkis, ettei minulla ole mitään vaikeutta puhutella rouva kirkkoherroja, joita myös omassa hiippakunnassani on. Heidän määränsä kasvaa, kun papisto on nopeasti naisistunut.
Kielessämme on vakiintunut titulatuuri puhutella rouvaksi myös neitejä tietyissä tilanteissa. Rouva maaherra (vaikka heitä ei enää ole), rouva alikersantti, rouva ministeri, rouva kirkkoherra.
Jos nyt vängällä pitäisi kirkkoherrasta päästä, niin kai siitä jokin johtava pastori tulisi. Jotenkin aika kummalta se tuntuisi, mutta aikaa myöten kaikkeen tottuu.
Tosin en vieläkään ole täysin sinut seurakuntamestarien nimikkeen kanssa. Miksi kaunis keskiaikainen nimike suntio piti siivota pois? Tunnen monia aivan upeita alan edustajia, mutta taidan enimmäkseen sanoa heitä suntioiksi. Vielä ei kukaan ole suuttunut, mutta pari on korjannut oikean nimikkeen.
Diakonissa on jotenkin feminiinin oloinen päätteeltään. Toisaalta senkin koulutuksen on myös joukko miehisiä miehiä läpi käynyt. Diakoni voi olla mies tai nainen. Diakonian viranhaltija (dvh) on neutraali, mutta jotenkin jo vähän kömpelömpi ilmaus.
Kirkolliset päättäjät ovat jo kauan olleet luottamushenkilöitä.
Edelleen kuitenkin kyselen, keitä sukupuoleen vivahtavat nimikkeet oikeasti häiritsevät? Mitä muutoksella voitettaisiin?

tiistai 12. syyskuuta 2017

Otetaan lusikka kauniiseen käteen

Rakas kirkkomme on avioliittolain soveltamisen kanssa kiusallisessa tilanteessa. Pasuuna on pyrkinyt antamaan selvän äänen, mutta se ei vastaa kansan enemmistön oikeustajua. Kun toinen puoli taputtaa käsiään ja toteaa hyvä, hyvä, on pysytty opissa ja perinteessä, kokevat toisen ääripään ihmiset asian aivan eri tasolla ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksenä, jossa perinteinen linja piirretään synkin värein syrjijäksi.
Piispainkokouksen avauspuheenvuorossaan piispa Simo Peura näyttää pohtineen tätä ja murehtineen polarisaatiota: ääripäät etääntyvät toisistaan, kaivavat poteronsa ja kuulevat hyvin huonosti toisen pään viestejä.
Kiusallista on, että kirkon sisäpiirin ulkopuolelta katsoen tilanne näyttää kestämättömältä ja saa jopa tragikoomisia piirteitä. Aika kuluu, kirkon käytännöt ovat virallisesti ennallaan, mutta rohkeat papit/rumasti yli aisan potkijat (tarpeeton ylipyyhitään) ovat vastanneet kansan huutoon ja vihkineet.
Nyt sitten jotkut tuomiokapitulit joutuvat ottamaan kantaa. Ei mikään helppo asia. Kirkon perinteinen opetus ja piispojen antama ohjeistus ovat selviä, mutta jos tuomioita rapsahtaa, alkaa huuto siitä, miten valtakunnan lain mukaan toimiminen voisi olla rangaistava teko. Tai että inhimillisyyden pitää olla ykkösasia.
Miten tästä eteenpäin?
Prof. emerita Eila Helanderin piispainkokoukselle antama selvitys pitää sisällään monenlaista pohdintaa. Mahdollinen tie edetä olisi se omantunnonratkaisu, että saman sukupuolen pariskuntia vihkimään valmiit papit saisivat sen laillisesti tehdä, mutta ketään ei siihen pakotettaisi.
Kuulostaa nytkähdykseltä eteenpäin, olkoonkin, että juridiikan periaatteisiin tuollainen harkinnan tai omantunnon vapaus taitaa istua huonosti. Lakiteksti kun yleensä on kyllä tai ei, ei siltä väliltä.
Myöhemmin, ehkä hyvinkin pian arvioidaan tämän hetken päättäjien ja toimijoiden viisautta tai sen puutetta.
Deus ex machinaa ei ole luvassa. Olisiko henkilökohtaisella tasolla hyväksi opetella kuuntelemaan toisin ajattelevia ja edes yrittää ymmärtää hänen perusteitaan torjumatta niitä suoraa päätä?

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Terveisiä rippikoulousta

Rippileirin päiväohjelma virsien sanoin:


- Nyt ylös, sieluni (herätys)
- Taas alkaa kiitoksella (hartaus)
- Nyt silmäin alla Jeesuksen (aamupala ja muut ruokailut)
- Suo, Jeesus, paras opettaja (oppitunnit)
- Ylitse kaikkien rajojen (lentopalloa)
- Annoit, Herra, tehtävän (ryhmätyöt)
- Monin kielin keskeltämme (iltaohjelma)
- Yö joutuu etehemme (iltatoimet)
- Vaiti kaikki palvokaamme (hiljaisuus)



(En muista, mistä alkuperäinen idea on pari vuotta sitten tullut, mahdollisesti Pastorit-palstalta. Olen sitä pyrkinyt jalostamaan...)

tiistai 15. elokuuta 2017

Arkkipiispaksi halukkaita

Tiesittekö, että ainakin nämä kolme aikovat arkkipiispaksi?


Seuratkaa heitä!


Uuno Kutvonen, 56, on Patajärven kirkkoherra, asessori, rotary ja metsästysseura Kiima-Karjun jäsen. Virkaura on ollut nouseva apupapista alkaen. Hetero ja naimisissa ensimmäisessä avioliitossa. Arveluttavaa, että ei ole tuominnut julkisesti serkunkumminkaimaansa, jota epäillään homoudesta.


Marjatta Teräsniska, 58, on asiantuntijatehtävissä Pielavedellä, Botswanassa ja Burkina Fasossa. Hän on tutkinut käymäläkulttuurin kristillisiä konnotaatioita kehitysyhteistyön viitekehyksessä. Naimaton ja vankkakuntoinen. Hyvät hampaat. Hymyilee kuin entinen ulkoministeri.


Päivi Päkäläinen, 55, Juustokedon lähiöpappi, on nuoren polven suosikkiehdokas. Hän on sanoittanut kuusi Nuoren seurakunnan veisua ja antanut pyytämättä lukemattomia lausuntoja skaalalla piparkakuista rippikoulusuunnitelmaan. Twiittailee. Väitellyt Martti Lutherin naiskäsityksestä. Eronnut, kaksi lasta, joista toinen saanut sakot viritetystä moposta.
--
Voitte henkäistä helpotuksesta. Ei heitä ole edes olemassa saati että olisivat virkaan kannattajayhdistyksen avulla ilmoittautuneet.


Jotkut muut ilmoittautuvat. En arvaile, ketkä.


Sydämestäni toivon, että heitä ehdokkaina kuvataan toisessa sävyssä kuin yllä. Asiallisuutta ja hienotunteisuutta kehiin, kiitos.


P.S. Jos joku täyskaima on, ilmaisen pahoitteluni. Mahdolliset yhteydet todellisiin ihmisiin eivät missään tapauksessa ole tarkoituksellisia.

maanantai 7. elokuuta 2017

Mistä uskonnossa on kysymys?


Eri uskonnoissa on yhteisiä piirteitä, joskaan kaikki nämä eivät koske kaikkia. Klassinen buddhalaisuus ei edellytä jumalaa tai jumalia. Joskus taas pitää miettiä, onko kyse uskonnosta vai elämänfilosofiasta.

Mutta jotakin tämäntapaista eri uskonnoista voisi koota:

  • Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan parempaan (taivas, paratiisi, Abrahamin helma, nirvana)
  • Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei ole aivan sitä, mitä pitäisi olla (synti, rikkomukset, epätäydellisyys, vääryyksien korjaus, oikaisu, kosto)
  • Unelma paremmasta tulevaisuudesta, josta esim. epätäydellisyys, rikkinäisyys tai synti on poissa
  • Olemassaololle etsitään tarkoitusta tai mielekkyyttä

Kysymykset ovat ihmiskunnan yhteisiä, mutta vastauksissa riittää kirjoa. Monissa idän uskonnoissa keskitytään mietiskelyyn, itsetarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Voidaan vapautua jälleensyntymisen pakosta, vaipua tyhjyyteen.

Toinen yleinen piirre on esi-isien tai heidän henkiensä kunnioitus. Usein siihen liittyy pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen.

Myös juutalaisuutta voi luonnehtia lakiuskonnoksi, joskin lain noudattamista ei useinkaan koeta taakaksi vaan etuoikeudeksi.

Juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa toki myös mietiskellään, mutta nähdään samaan aikaan tarve muutokseen, joka ei ole vain sisäistä ihmistä koskeva. Vääryydet on oikaistava ja ehkä koko yhteisön muututtava.

Kristinusko nykymuodoissaan uskoo sosiaaliseen vastuuseen ja kehotteluun, mutta on uskontoja tai niiden äärisuuntia, joissa pakottaminen jopa väkivallalla katsotaan oikeaksi.

Monoteististen (yksijumalaisten) uskontojen voima – ja joskus vamma – on käsitys siitä, että kun oma Jumala on se ainoa oikea, ovat muut vääriä. Tästä voi seurata hankalia uskontojen välisiä suhteita.

 

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Yhteisö auttaa - myös takametsien unohdettua kansaa

Perussuomalaisten puolue otti ja jakaantui. Saa nähdä, mihin kehitys johtaa. Useinkaan poliittinen jako ei johda kasvavaan menestykseen, vaan pettymysten kautta kuihtumiseen. Mielessä väikkyy vennamolaisen SMP:n kohtalo 1970-luvulla. Syntyi Suomen kansan yhtenäisyyden puolue (SKYP), toistakymmentä edustajaa – ja pian muisto vain.
Unohdettu kansa, takametsien miehet ja eri tavoin köyhät tarvitsevat varmasti aina kanavan, jolla saada äänensä kuuluviin.
Olen kirkkoamme miettinyt samaan suuntaan. Erityisesti konservatiivit ovat ääneen kyselleet, jakautuuko kirkko.
En niinkään usko, että jakautuu. Sen sijaan tapahtuu hapertumista monelta reunalta. Pettyneet valuvat pois. Toinen poistujien joukko koostuu niistä, joiden elämässä usko tai ainakaan organisoitunut uskonnollisuus ei enää löydä kosketuspintaa.
En harrasta syyllisten etsintää ja nimeämistä, koska se harvoin auttaa mihinkään.
Sen sijaan tunnen syvää surua siitä, että kirkkoni on kuin sorvissa, jossa joka kierros pyyhkäisee pienemmäksi.
Ei uskontokunnan arvo perustu jäsenmäärään. Ei ainakaan aina uskottavuuskaan.
Mutta jos ajatellaan kirkon monia tehtäviä, niiden hoito vaikeutuu sitä mukaa kuin väki vähenee. Mistä vastuunkantajat? Mistä palkanmaksajat? Mistä kanavat vaikkapa takametsien miesten, unohdetun kansan ja eri tavoin köyhien ääneksi?
Olen edelleen siinä käsityksessä, että kirkko on äärettömän tarpeellinen instituutio. Arvostettu opettaja tiedekunnassa kysäisi, montako seurakunnatonta kristittyä Uudessa testamentissa on. Apostoleillakin oli seurakunta, joka Kristuksen asialle lähetti.
Vaikka yksilö on miten muodissa, haluan lämmöllä puhua yhteisöjen puolesta.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Inhimillinen tatsi on tärkeä

Työpaikan lähikaupan kassoista puolet toimii itsepalveluna.
Ihan näppärästi toimivatkin, ainakin niin kauan kun vieressä seisoo kärsivällinen neuvoja. Kortti tuohon ja tuosta luetaan koodit...
Lienee turha tätäkään uudistusta vastustaa.
Silti mietin, miksi ihminen on aina se menoerä, josta pyritään eroon.
Onko se kassapäätteen kanssa työskentelevä kait melko pienipalkkainen ja osa-aikainen työntekijä ehdottomasti saatava pois?
Toisekseen tiedän useita ikäihmisiä, joille kaupan kassan tervehdys saattaa olla ainoa päivän mittaan kuultu.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Jäljet pelottavat

Kotimaa24 uutisoi aloitteesta, että kirkko laajentaa avioliittokäsitystään. Aloite lähetettiin valiokuntaan.


"Aloitteessa esitetään, että kirkolliskokous ryhtyisi valmistelemaan tarvittavia muutoksia kirkon avioliittokäsityksen laajentamiseksi myös samaa sukupuolta olevia pareja koskevaksi. Samalla siinä ehdotetaan, että perinteisellä tavalla avioliittoon suhtautuville turvataan mahdollisuus olla ja toimia kirkossa tasavertaisesti. Aloitteessa pidetään tärkeänä, ettei erilaisista avioliittokäsityksistä tule kirkkoa jakavia tekijöitä."


Tämä kuulostaa niin kauniilta ja maailmoja syleilevältä...
Paitsi että vestigia terrent, jäljet pelottavat.


Hurjassa nuoruudessani vuonna 1986 olin hyväksymässä naispappeuspäätöstä, johon lykättiin lähes samansisältöinen ponsi kuin tuo avioliittokäsityksen "perinteisellä tavalla avioliittoon suhtautuville turvataan mahdollisuus olla ja toimia kirkossa tasavertaisesti. "


Naispappeuden osalta kun ponnesta tuli hirmuinen riidan lähde. Osa luki sen, että vastustajien usko ja oppi on ylivertainen. Toisin päin taas lopulta riidat ratkaistiin sillä, että vastustajia ei enää vihitty papiksi.


Joka tapauksessa hyvää tarkoittava omantunnonklausuuli ja tasa-arvon korostus johti karmeisiin tulkintoihin ja pitkiin riitoihin.
Toivottavasti ei tässä asiassa.

 Vaikka onkin niin, että historiasta opimme sen, ettei historiasta opita juuri mitään.
Miten oikeasti toteutuisi tuo kirkon yhtenäisyyden turvaaminen? Keskinäinen kunnioitus?
Voi kun sen näkisin!

torstai 4. toukokuuta 2017

Määritelmiä siitä, mitä ei voi määritellä

Mitä usko on?
Se on tietoa, suostumusta ja hyväksymistä Jumalan edessä.
Se on tie, jota kuljetaan.
Sillä tiellä kuljetaan yhdessä.
Sillä tiellä keskeistä ei ole minä, Minä, MINÄ, vaan Jumala ja lähimmäinen.

Mitä usko ei ole?
Tunteen läikähtelyä.
Systeemin rakentelua.
Omahyväistä itsekkyyttä.
Tuomiohenkeä.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Lentäen he ovat jo perillä - henkensä kaupalla

                                                     

Näinä aikoina on ei-vapaaehtoisia ihmisiä lennätetty takaisin Irakiin ja Afganistaniin. Heidät voidaaan "palauttaa" (siis väkisin karkottaa), koska Irak ja Afganistan ovat "turvallisia" maita.

 Miksi ihmeessä niihin sitten on matkustusrajoituksia ja suomalaisille suositellaan, ettei mentäisi ollenkaan?


Syntyy lisää materiaalia esim. Paavo Kettusen häpeätutkimuksiin. Minua ainakin hävettävät nuo "paluulennot".

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Muistathan tärkeän numeron?

Nyt näyttää sosiaalinen media pursuavan omakuvia, joissa loistaa myös ehdokasnumero.
Mikäs siinä, halpaa mainontaa.
Mitähän numeroita minä pitäisin esillä?
666 - ei sentään.
Mutta näitä pienempiä:
1 - ykkösasia on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.
2- Raamatussa on 2 pääosaa, Vanha ja Uusi testamentti. Molempia kannattaa lukea tolkun kanssa ja kokonaislinjaa etsien.
3 - Pyhä kolminaisuus on ehkä hankala selittää mutta helppo uskoa. Yhdellä Jumalalla on kuin kolmet kasvot. Kohtaamme hänet Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.
4 - Kanonisia evankeliumeja on neljä. Samaa juurta Matteus, Markus, Luukas, hyvin erilainen Johannes.
5 - Tyhmiä neitsyitä oli Jeesuksen vertauksessa 5. Mutta saman verran oli viisaitakin.
6 - Kuusi päivää tee työtä ja pyhitä se seitsemäs. Ikivanha työsuojelullinen ohje. Mutta idea on pyhittää lepopäivä eikä levätä pyhäpäivä.
7 - Pääsiäistä edellyttää 7-viikkoinen paastonaika. Hyvää kannattaa odottaa. Syytä myös valmistautua.
8 - Monella alalla on kahdeksan tunnin työpäivä. Kiky-sopimus lisäsi siihen 6 minuuttia. Tee työsi iloiten! Tai ison kirjan ohjeen mukaisesti kuin Herralle eikä ihmisille. Se isolla kirjoitettu Herra on  kolmiyhteinen Jumala itse.
9 - Jeesus paransi kerralla kymmenen pitalista. Heistä vain yksi palasi kiittämään. Mitähän minä itse olisin tehnyt?
10 - Kymmeneen käskyyn on paha lisätä mitään. Korkeintaan "Mitä se on" -jutut Lutherin katekismuksesta.

 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kirkollinen vihkiminen on syytä säilyttää


Olen onnistunut joitakin suututtamaan sanomalla, että kristinuskon olennaisin sisältöä ei ole homojen tuomitseminen tai tasa-arvoisen avioliiton vastustaminen.

Mikä sitten olisi olennaisempaa?

Jospa vaikka Kristuksen ristinkuolema ja sen merkitys, ylösnousemus, armo? Tietyt eettiset ja toiminnalliset periaatteet kuten heikommista huolehtiminen ja yleisemmin epäitsekäs hyvän tekeminen? Sana ja sakramentit?

Noista vain on vaikeampi saada riitaa syntymään.

Joillekin sopii, että kirkossa ja kirkosta kiistellään ja saadaan asiat näyttämään siltä kuin oltaisiin koko ajan toisin ajattelevien kraivelissa kiinni.

Tuossa on jossakin määrin onnistuttu. Eri tavoin ajattelevat on saatu etääntymään toisistaan. Kuuntelu ja rehti vuoropuhelu on unohtunut. Pidän kehitystä surullisena.

Ajoittain kiivas keskustelu on johtanut sivujuonteisiin, joissa näkyvät vaaran merkit.

Kuten aina, jyrkät mielipiteet suuntaan tai toiseen saavat mieliä kuohuksiin ja kuuluu tuttu huuto: - Nyt erotaan kirkosta!

Kirkon sisällä on alettu panostaa kristillisen avioliittokäsityksen tutkintaan, ja sen eräänä osana selvitetään mahdollisuutta, että kirkko luopuisi vihkioikeudestaan.

Tuo oikeudesta luopuminen voisi johtaa siihen, että vihkimisen – sinänsä maallisen asian – esirukousluonne ja muistutus Jumalan edessä olemisesta feidautuisi menneisyyteen.

Laajempana ongelmana olisi, että kirkko pelattaisiin yhä enemmän vilttiketjuun tai elämän reuna-alueille. Julkisoikeudellinen asema pirstoutuisi taas yhdeltä nurkalta.

Eräs mahdollisuus olisi tehdä vihkimisestä (tai siunaamisesta, jos kirkossa ei edelleenkään vihittäisi samaa sukupuolta olevia) omantunnon kysymys. Pappi voisi siis perustelemastaan syystä kieltäytyä vihkimästä. Se kuulostaa hurskaalta ja sovittelevalta kannalta, mutta voisi sekin johtaa vaikeuksiin. Kuka vihkii, jos pienen seurakunnan ainoa pappi sanoo ei?

Eräistä aiemmista kipukohdista kuten eronneiden vihkimisestä ja suhtautumisesta naisen oikeuteen toimia pappina on omantunnonvapauden tarjoaminen johtanut kiusallisiin tilanteisiin. Vuosien vieriessä ei ole päästy suurempaan yksimielisyyteen, vaan enemmänkin onnistuttu kärjistämään keskustelua ja jakamaan mielipiteitä.

Jotenkin selkeämpää ja ennalta arvattavampaa kirkon toiminta olisi, jos ratkaisu olisi periaatteellisella ja myös lainsäädännön tasolla kyllä tai ei, eivätkä seurakuntalaiset joutuisi eriarvoiseen asemaan sen perusteella, mitä heidän pappinsa asiasta ajattelee.
(Tämä on julkaistu 7.2.2017 Savon Sanomissa "Ajassa" alakertana.)

torstai 2. helmikuuta 2017

Olisiko jo sovinnon aika?


 


Näinä aikoina juhlitaan jo etupainotteisesti 100-vuotiasta Suomen valtiota. Etupainotteisesti siinä mielessä, että oikeastaan juhlapäivä on vasta 6.12.2017.

Toinen hyvin ajankohtainen aihe on vuoden 1918 tapahtumat.

Ajattelen erityisesti alkupuolta tuosta vuodesta. Tammikuun lopulla 99 vuotta sitten alkoi sota, jolla on monta nimitystä. Kaikkia niitä voidaan jossakin määrin perustella.

-          Vapaussota

-          Sisällissota

-          Kansalaissota

-          Luokkasota

-          Punakapina

-          Eräitä muitakin nimityksiä on. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa.

Näinä aikoina on myös muistettu sodan alkamispäivää. Siinäkin on keskustelun varaa. Lasketaanko se siitä, kun suojeluskunnat alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista? Kun legendaarinen punainen lyhty loisti Helsingissä työväentalon tornissa? Kun oli ensimmäisiä yhteenottoja? Tammisunnuntaina?

Tässä ei ole tarkoitus ärsyttää tai loukata ketään, vaan todeta, että asioilla on monenlaisia nimityksiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän osuvia. Kuka sitten minkäkin niistä omakseen kokee.

Vuoden 1918 haavat ovat arpeutuneet, mutta ne ovat yhä olemassa. Talvisota ja sen aikaan sijoittuva ns. tammikuun kihlaus olivat merkittäviä yhdistäviä tekijöitä. Lisää tarvittaisiin yhä. Toki merkittäviä askeleita on otettu, mm. siirretty teloitettujen ruumiita siunattuun maahan ja järjestetty muiston ja sovinnon hetkiä.

Lienenkö idealisti, kun toivon itsenäisyyden juhlavuoden olevan suuren sovinnonteon vuosi? Voisiko antaa kaikkien levätä rauhassa? On asioita, joita on vaikea unohtaa, eikä kaikkea pidäkään. Mutta on myös asioita, joissa voi opetella anteeksi antamisen ja puolitiehen vastaan tulemisen vaikeita taitoja. Ei polteta siltoja, vaan rakennetaan niitä.

Yhtenäinen kansa on aina vahvempi kuin ristiriitojen repimä.


(Julkaistu Kuopion hiippakunnan blogissa 29.1.2017)

tiistai 3. tammikuuta 2017

Genitaalit uskon ytimessä


Tiedätkö, mitä on genitaalikristillisyys?

Minäkin opin sen vasta hiljattain. Mainittu suunta pitää kristinuskon ytimenä heteroseksuaalista avioliittoa ja muistaa kohkata kaikesta, mihin sukupuolisuus saadaan jotenkin yhdistetyksi. Vaikkapa naisen oikeudesta pappisvirkaan, mistä kirkolliskokous päätti marraskuussa 1986. Myös sana tasa-arvo herättää heti intohimoja.

En millään lailla väheksy ihmisten oikeutta pitää esillä asioita, jotka he kokevat tärkeiksi.

Toisaalta en liene ainoa, jota väsyttää törmätä yhä uudestaan samaan juupas-eipäs väittelyyn, jossa ei aikoihin ole esitetty mitään uutta.

Keskustelut tuskin ovat myöskään lähentäneet osapuolia. Viime marraskuun kirkolliskokous keskusteli taas, mutta lopputulemana oli havainto, että yhteistä linjaa näyttä olevan aivan mahdoton saada. Jotkut uumoilevat näkemyserojen päin vastoin kasvaneen.

Puhutaan genitaaliasioista, jos siihen on erityistä syytä.

Mutta kristinuskon ytimessä minä näkisin uskon Jumalaan, jolla on meitä kohtaan hyvä tahto. Eikä unohdeta Jeesusta, jonka risti ja ylösnousemus olivat esim. Paavalin teologian ydintä.