Valoa päin!

Tiedättehän, mikä on puolalaista optimismia?

 Se on sitä, että vaikka asiat ovat nyt päin ahteria, ne ovat kuitenkin paljon paremmin kuin huomenna saati ylihuomenna.

 Minua nyppii, kun kirkon tulevaisuutta pohtivat ovat tuohon samaan sortuneet.
On sellaista vielä-optimismia. Vielä pystymme nippa nappa tämän ja tämän tekemään, iloitaan siitä, kun huomisesta ei tiedä.

 Sen yhden nasaretilaisen näkyvät resurssit käsittivät pienen joukon miehiä ja naisia, joille
hän antoi tehtäväksi maailman valloituksen. Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.

 Tässä valossa tulervaisuus voi olla paljon valoisampi kuin ammattivoihkijoiden hokemat.
Työssä kun on mukana ja primus motorina tehtävän antaja itse.

Tilaa erilaisille

 

Ihmisen ikiaikainen ja utopistinen toive on löytää, tavoittaa tai rakentaa parempi maailma itselleen tai laajemmalle yhteisölle. Ikävä kyllä se melkein aina epäonnistuu. Kaikki valloittajat selittävät tulevansa vapauttajina. Jopa pienten samanmielisten yhteisöt hajaantuvat riitoihin loputtomien turvallisuutta lisäävien sääntöjen viedessä elämänilon vaikkapa tekemällä ihmisistä toistensa kyttääjiä.

Uskontojen kirjossa näkyy muutama yhdistävä tekijä:

Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan paratiisiin

Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei nyt ole aivan sitä, mitä pitäisi olla

Unelma tulevaisuudesta, jossa ihmisen kaipaus, epätäydellisyys, rikkinäisyys tai syntisyys on poissa

Olemassaolon tarkoituksen etsiminen

Jotkin kysymykset tai ongelmat voivat olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, mutta vastaukset ja keinot eroavat rajusti.

Kaukoidän uskonnoista monet keskittyvät mietiskelyyn, itsensä tarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Tuloksena ei ole parempi maailma, vaan pako maailmasta, irti pääseminen esim. loputtomasta jälleensyntymisen pakosta. Nirvana ei olekaan ilojen paikka, vaan tyhjiin raukeamista. Kiinan vanhoissa uskonnoissa ratkaisuna on esi-isien kunnioitus ja pilkuntarkkaa sääntöjen mukaan eläminen.

Lähi-idän monoteistiset uskonnot juutalaisuus, kristinusko ja islam sen sijaan lähtevät siitä, että yksilön sisäinen muutos ei ole riittävä, vaan tarvitaan yhteisön muutos. Sitä varten tehdään työtä ja otetaan vastuuta. Transsendenttisen (tuonpuoleinen) lisäksi immanenttinen (tähän maailmaan kuuluva) on tärkeää. Monoteismiin kuuluu yksijumalaisuuden loogisena seurauksena, että muut jumalat ovat vääriä tai niitä ei edes ole. Eräs jatkopäätelmä tästä on, että omaa uskontoa, ainoaa oikeaa totuutta, on levitettävä muille ja tarvittaessa jopa väkivallan keinoin.

Uskonnon totuusarvo on äärimmäisen vaikeasti mittavissa. Jos synnyt Thaimaahan, kasvat suurella todennäköisyydellä buddhalaiseksi ja arvioit asioita sen mukaan. Saudi-Arabiassa vastaavasti islamilaiseksi, Suomessa kristityksi. Buddhalaisena etsit pakoa elämänjanon tuomasta kärsimyksestä, islamilaisena ratkaisusi on alistuminen Allahin tahtoon, kristittynä kyselet, mitä Jumala tahtoisi sinun tekevän muiden hyväksi.

Voiko uskontojen paremmuutta mitata esim. sillä, mitä ne vaikuttavat ihmiseen, hänen onnellisuuteensa ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin? Kyllä ja ei. Tässä hiipii äkkiä mukaan hybris, joka perustuu kaiken mittaamiseen omien mittavälineiden mukaan. Voi olla järkytys huomata, että vaikkapa Mekassa ja Bangkokissa asioista ajatellaan kovin toisin kuin Kuopiossa. Voimme toki ylpeillä elintasolla, tekniikan kehityksellä, sosiaaliturvalla, demokratialla  jne., mutta johtuvatko ne uskonnosta? Toisaalta nähdäänkö ne kaikkein tärkeimpinä asioina muualla maailmassa?

Jeesuksen vertauksessa hapate leviää koko taikinaan. Kristinuskon voinee sanoa hapattaneen koko länsimaisen kulttuurin. On vaikea sanoa, minkä verran kehityksemme on johtunut uskonnosta ja minkä verran on tapahtunut siitä huolimatta, mutta joka tapauksessa länsimaissa on kohtuulliset edellytykset turvalliseen ja tulevaisuushakuiseen elämään Esimerkiksi on vapaus ilmaista erilaisia mielipiteitä joutumatta siitä heti kärsimään.

Toisaalta vapaudella ja suvaitsevuudella on rajansa. Monet vähemmistöt kokevat olevansa vaikeuksissa. Homoa voi rassata, kun joku sanoo suvaitsevansa häntä. Ehkä sen ymmärtää paremmin, kun kääntää asetelman toisin päin. Miltä se heterosta kuulostaa, jos hän kuulisi enemmistön häntä jotenkin suvaitsevan, vaikka hän onkin erilainen?

Puhemies Maon punaisessa kirjassa oli ajatus, että kaikkien kukkien tulee saada kukkia. Ajatus jatkui, että ennen pitkää kaikki eri tavoin ajatelleet kuitenkin huomaavat kansantasavallan kommunistisen ideologian parhaaksi ja sulautuvat siihen. Kuvitelma osoittautui vääräksi ja tarvittiin kulttuurivallankumous, jonka jälkimainingeissa myös Maon maine sai mennä ja vaimo julistettiin kansanviholliseksi. Vapaaehtoisesta aatteesta tehtiin pakko.

Utopiani on, että erilaisuus nähtäisiin mahdollisuutena, ei uhkana. Uskon kehitykseen, mutta sen pontimena ei ole samanmielisten junttakokous, vaan erilaisten näkemysten, kokemusten ja suhtautumistapojen yhteen sovittaminen.

Miten tolkuttoman paljon olemme menettäneet henkisen rikastumisen mahdollisuuksia, kun olemme lyöneet ihmisiin nimilapun heidän yhden ominaisuutensa mukaan haluamatta tutustua lähemmin hänen kaikkiin muihin puoliinsa?

                                                                                     

 

Papinvirkojen alennusmyynti

Pappi, älä jää eläkkeelle tai muuten jätä paikkaasi!

Kartoitus eri hiippakunnista osoitti, että papinvirkoja avautuu näinä aikoina hakuun poikkeuksellisen vähän.

Papinvirkoja kyllä vapautuu, mutta niitä ei täytetä. Päinvastoin ne on otettu erityisiksi säästämiskohteiksi. Ahaa, tälle on maksettu palkkaakin. Kun virka tulee vapaaksi, ei kun pannaan se jäihin tai lakkautetaan. Olipa helppoa tämä säästäminen!

Totta, rahaa säästyy. Papit ovat vielä niin kutsumustietoista ja kilttiä porukkaa, että yrittävät vähin äänin tehdä pois jääneidenkin työt.

Mutta mitä tapahtuu siinä ohessa?

Syntyy mielikuva, että papin työ seurakunnassa on siitä joutavimmasta päästä.

Syntyy vinoutuma seurakunnan henkilöstörakenteeseen.

Seurakunnan hengellisen perustehtävän hoito vaikeutuu.

Turhemmastakin asiasta on valtakunnallisia parranpäristysseminaareja pidetty. Minusta tämä papinvirkojen alennustila olisi julkisen keskustelun paikka.

Usko ja uskovat

Huomattava osa kansastamme saa henkisiä näppylöitä kuullessaan sanan ”uskova”. Syynä ovat sanan saamat kielteiset sivumerkitykset.

Monen mielikuvissa kun uskova viittaa tympeään, itseriittoiseen, omahyväiseen, muita tuomitsevaan ja kapeasta putkesta maailmaa arvioivaan hahmoon.

Se on toki eräänlainen irvikuva tai karikatyyri, mutta mistä se on tullut? Ellei sillä olisi yhtymäpintoja todellisuuteen, se unohtuisi pian. Jossakin on siis sekä savua että tulta.

Ehkä takana muhii myös taju siitä, että häviävän pieni prosentti meistä on laatinut tiukat ohjeet siitä, mikä muiden rauhaan sopii.

Mitä sopii ajatella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, mitä tasa-arvosta ja demokratiasta. Keitä voi äänestää. Sopiiko olla mukana politiikassa, rauhanliikkeessä, ympäristöasioissa? Voiko itse ottaa kantaa vai kysytäänkö aina kellokkaalta? Montako lasta tulee vähintään olla? Mikä tiukkaan napitettu raamattukäsitys on oikea?

En toden totta usko olevani itse läheskään aina oikeassa. Siinä uskon kuitenkin olevani oikeilla jäljillä, kun otan etäisyyttä heti kun kohtaan porukan, joka julistaa olevansa aina ja yksin oikeassa, oli asia mikä hyvänsä.

Totuus, oikeus ja kohtuus harvoin löytyvät junttaamalla. Ennemminkin sillä, että eri näkökantoja edustavat saataisiin saman pöydän ääreen ja oikeasti kuuntelemaan toisiaan.

Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Mikäli mahdollista on ja teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.