Rauhaa ja hyvää tahtoa, kiitos

Jos sosiaaliseen mediaan uskoisi, kirkossa ei muuta tehtäisikään kuin riideltäisi ja rakennettaisi rintamalinjoja. Jakaannuttaisiin sinne, tänne ja tuonne, erottaisiin silmät kiiluenja parahdeltaisiin kaikkea hätää.

Minä en usko olevani ainoa, jolla ei ole mitään syytä riidellä, moittia ketään tai jakaantua kuppikuntiin.

Uskon, että huomattava osa ellei peräti enemmistö kirkon jäsenistä seuraa lähinnä hämmentyneenä keskustelua, jota taitavasti lietsotaan. Samalla kuitenkin tehdään kuten ennenkin: käydään kirkossa, rukoillaan, luetaan Raamattua.

Rauhallinen enemmistö ei ole kieltämässä keskustelua, mutta pyytää saada olla ottamatta itse jyrkkää kantaa mihinkään suuntaan.

Emme halua olla sormella osoittelemassa, kuka on suurin syntinen ja miksi. Kristillinen omatunto kun kehottaa ennen muuta kilvoittelemaan oman sielun tilasta. Kaikki olemme syntisiä ja tarvitsemme Jumalan armoa Kristuksessa.

Ei tällainen asema ole ongelmien kieltämistä. Se on rauhallisuutta ja sovinnon rakentamista. Jokaisen ei tarvitse rykäistä ilmoille painavaa sanaansa arkkipiispasta, avioliittolaista, suhteesta vähemmistöihin tai ties mistä. Arvokkaana pidän sitä, että hiljaa rukoilee viisautta niille, joilla on valta ja vastuu.

Minun kirkossani joistakin asioista eri mieltä olevat mahtuvat hyvin samaan pöytään. Yhdistäviä asioita on niin paljon enemmän. Ennen muuta Kristus itse.

Vaara hyväuskoisuudessa

Tietokoneasiantuntija Harri Hursti on Iltalehden mukaan varoittanut hyvin tavallisten tietokoneen lisälaitteiden vaaroista. USB-porttiin tökättävä kännykän laturi tai muistitikku voivatkin olla vaarallisia.

Lainaan Iltalehden tekstiä 19.11.2014:

”USB-laitteet ovat Hurstin mukaan pohjimmaltaan pieniä tietokoneita, jotka ovat ohjelmoitavissa ja saastutettavissa haittaohjelmilla. Vaara piilee siinä, että nykytekniikalla ei Hurstin mukaan ole olemassa mitään keinoa edes saastuneiden USB-laitteiden havaitsemiseksi, saati sitten puhdistamiseksi.

- Me luotamme sokeasti näihin tikkuihin, jotka valehtelevat aina! Meillä ei ole mitään keinoa todeta, ovatko ne saastuneita vai eivät.

Hurstin mukaan jopa puolet käytössä olevista USB-laitteista on taivuteltavissa hyökkäyksen välikappaleeksi. Saastuneella USB-tikulla voi tehdä monenlaista haittaa koneelle, sillä esimerkiksi tartutettu muistitikku voi teeskennellä olevansa näppäimistö ja siten antaa koneelle komentoja.

Ongelmaan ei ole olemassa helppoja ratkaisuja, sillä se liittyy USB-järjestelmän suunnitteluun. Ratkaistava se kuitenkin Hurstin mukaan on, sillä nykytilanne on kestämätön. ”

---

Kuinkahan moni on siirtänyt kaverin koneelta tietoja muistitikun kanssa? Tai kuljettanut tikkua kotikoneen ja työpaikan koneen välillä? Ladannut kännykän akun tietokoneen avulla? Lainannut laturia kaverille?

Aika monen työpaikan tietoturvaohjeistuksessa tuo saman tikun käyttö eri koneissa on jo kielletty. Siinä ei epäillä työntekijää muusta kuin ehkä liiasta hyväuskoisuudesta. Joku aivan muu on saattanut napata tikun, laturin tai muun laitteen käyttöönsä.

 

 

 

Kuurupiilovaalit

 

Kotiin tupsahti Kuopion ja Silinjärven seurakuntien yhteinen tiedotuslehti. Kiva juttu, näyttää olevan vaaliehdokkaat listoittain ja kuvan kanssa.

Lähempi tutustuminen tuotti pettymyksen. Listoilla on kummalliset, ympäripyöreät nimet, jotka eivät kerro yhtään mitään. Ainoina joukosta erottuvat tässä mielessä edukseen perussuomalaisten ehdokaslista ja Kokoomuslainen seurakuntaväki.

Mutta melkoinen akrobaatti, hermeneutti, astrologi ja ennustajaeukko pitää olla, jos tietää mitä eroa on seuraavilla listojen nimillä:

- Elävä seurakunta
 - Kotikirkko
 - lämmin lähiyhteisö
 - Seurakunnan sanomaan sitoutuneina
 - Kirkko kaikille
 - Kirkon rakentajat 2014
 - Vastuunkantajat
 - Srk keskellämme
 - Elävää elämää
 - Kaikkien kirkko
 - Kristus-kalliolle rakentajat
 - Ihmisten kanssa elävä seurakunta
 - Yhdessä toimiva seurakunta
 - Yhteistyöryhmä
 - Kotikirkko

Nimen lisäksi ei ole yhtään sanaa siitä, mitä tavoitteita ryhmällä on. Kai se on niin, että jokainen on hyvän puolesta ja huonoa vastaan.

Mutta ketä palvelee tällainen kuurupiilo? Äärimmäisen vaikeaa innostua äänestämään, kun se täytyy arpapelillä tehdä. Voi monikin jättää äänestämättä, kun pelkää äänen menevän juuri väärään laitaan.

Tiedän, että on vaalikone ja järjestetään tilaisuuksia, joissa listojen taustoja selvitetään. Mutta eipä muissa vaaleissa tarvitse tällaista omaa aktiivisuutta voidakseen äänestää niin että tietää, mihin ääni meni.

Oudon yleispätevät ja mitäänsanomattomat listojen nimet johtavat siihen, ettei äänestysprosentti ainakaan nouse. Yhä pienempi sisäpiiri valitsee mieleisensä luottamushenkilöt. Ei kai se voi olla tavoite?

Share on facebookShare on twitterShare on emailShare on printMore Sharing Services0

Kaikessa rauhassa ja hötkyilemättä

Kristillisyys on moni-ilmeistä.

Joskus hymyilyttää, joskus vetää vakavaksi. Rajaakin tekee mieli vetää, vaikka siihen on paremmin varustettuja ja valtuutettuja olemassa.

Itse pähkäilen, että moni kohtaa kristittyjä, joita leimaa suorittaminen. Pitää tehdä sitä tätä ja tuota ollakseen kunnon kristitty.

Surkuhupaisin on lähes liikuntakyvytön mummo, joka pelkää Jumalan hylkäävän, kun hän ei enää pääse monta kertaa viikossa osallistumaan sanaharjoitustilaisuuksiin. Eikä lohduta sekään, että hänellä ovat TV 7, Radio Dei ja hengelliset äänitteet jatkuvassa käytössä. Ettei hän vain vetäisi tuomiota päälleen, kun ei ota osaa seurakunnan yhteisiin kokouksiin…

En minä ole Raamatusta löytänyt uskovan mallia, jota leimaisi pakonomainen osallistuminen ja alituinen pelko alamittaiseksi jäämisestä.

Jeesuksen malli oli katkaista kiire, mennä yksinäisyyteen rukoilemaan ja vaikka veneretkelle järven toiselle puolelle.

Paavalilla on jo sitäkin mieltä, että evankeliumilla on kiire, mutta ei suorituspakon näkökulmasta. Hän kehotteli säännölliseen uhraamiseen ja seurakuntaelämän järjestelyihin, mutta tuntuma on, että kaikki toimii vapaaehtoisuuden pohjalta, ei surkeillen tai pakonomaisesti.

Jos sitten tarvitaan isompaa panostusta, se on hetken kestävä kevyt ahdistus, ei elinikäinen taakka. Rykäistään projekti kuntoon ja levätään sen päälle. On myös lupa väsyä ja lupa levätä. Tiedä vaikka siinä löytyisi ilokin uskoon?

Monitouhuinen osallistumispakko saattaa hämärtää senkin, minkä varassa sitä pelastutaan. Se on Jumalan armo Kristuksessa, hänen työnsä, joka varsinaisesti merkitsee.

Palkatonta työtä

Olen ollut silloin tällöin kastamassa, vihkimässä tai hautaan siunaamassa.

Tyypillistä on, että omaiset tai asianosaiset pyytävät, ei seurakunta. Nuo ihmiset eivät osaa kuvitellakaan, että pappi tulee tekemään työnsä ilmaiseksi saamatta minkäänlaista korvausta.

Kirkon suositussopimus toimituspalkkioista on niin etevästi laadittu, että suurin osa kutsuttujen pappien työstä jää korvaamatta.

Korvauksen saamiseen kun on kaksi ehtoa. Seurakunnan oman papiston pitää olla estynyt ja pyynnön pitää tulla seurakunnalta (kirkkoherralta), ei yksittäisiltä seurakuntalaisilta. Jos molemmat ehdot eivät täyty, korvausta ei heru.

Matkakorvauksen virallisen taksan mukaan saisi ihmisiltä laskuttaa, mutta harva pappi sitä kehtaa tehdä.

Seurakuntalaiset eivät osaa kuvitellakaan, että kirkko ei maksa palvelijoilleen mitään ja että heillä olisi jokin velvoite korvata kuluja. Se tuttu pappi kutsutaan, vaikka hän olisi naapuriseurakunnassa, eläkkeellä tai muissa tehtävissä.

Voisiko seuraaviin sopimusneuvotteluihin valmistauduttaessa kerrata raamatunkohtaa työmiehestä, joka on palkkansa ansainnut ja ettei pidä sitoa puivan härän suuta?

Se ei olisi ristiriidassa virren 436:4 kanssa . ”Siis valtakunnan lapsena palvelukseesi lähden, en vuoksi palkan, kiitoksen, vaan, Jeesus, armon tähden.”

Itse en nälkään kuole, mutta ajattelen lämmöllä monia nuorempia kollegoja, jotka ovat tiukalla pätkätöidensä kanssa. On moraalitonta teettää heillä ilmaista työtä. Älkääkä viitsikö sanoa, että voihan siitä työstä kieltäytyä.

 

Arvioida saa ja pitää - asiallisesti

Evankelista David Herzog vieraili Suomessa. Lehtitietojen mukaan kuulijoita oli odotettua vähemmän, ja mies näytti väsyneeltä ja pettyneeltä.

Monissa kommenteissa osoitettiin hänen oppiensa ja tilaisuuksiensa kummallisuuksia kuten väitteitä tekonivelen korjautumisesta oikeaksi, kultahampaiden tai kultapölyn ilmaantumista, jopa enkelien sulkien keräilyä. Vähän liian ihmettä ja kummaa ollakseen uskottavaa.

Irvailtiinkin, ilmestyikö turhan julkkiksen hiuksiin Paavo Arhinmäen kuva.

Ehkä vähäinen yleisö ja suomalaisten terve haluttomuus nielaista mitä tahansa  selittävät hänen kummalliset lausuntonsa siitä, että häntä ei saa arvostella. Muuten arvostelijoille alkaa tapahtua kamalia.

Hohhoijaa. Maailman sivu on ilmaantunut ihmisiä, jotka mielellään nostavat itsensä arvostelun yläpuolelle. Joskus taustalta löytyy kaikenlaista päivänvaloa kestämätöntä.

Minua ihmetyttää, miksi nostetaan esiin ihmeet ja kummat, kun keskeisenä pitäisi olla Jumalan sana ja sen keskus, Jeesus Kristus. Ihmeiden ihme ei ole todellinen tai kuviteltu ajallinen parantuminen, vaan uskon synty.

Eikä iso kirja opeta, ettei evankelistaa saisi arvostella. Oikeastaan asia on päinvastoin. Paavalin mukaan sisältö ratkaisee. Enkeli taivaasta voi julistaa väärin ja pimeyden enkeli kirkasta evankeliumia.

Vanha hyvä seuratupien ohje on, että puheen aikana mietitään, onko puhe sanan mukaista vai ei. Tarvittaessa voidaan vaikka virsi aloittaa.

Arvioinnin oikeus ja velvollisuus ei tietenkään tarkoita, että kuka tahansa voi vapaasti purkaa kiukkuaan, kaunaansa, sairauttaan tai ties mitä. Myös arvioinnissa sisältö ratkaisee. Nöyrin mielin ja sävyisästi, mutta niin että asia tulee selväksi.

Hautaankin vain määrämittaisena?

 

Uutisten mukaan seurakunnissa on jouduttu miettimään muutoksia standardeihin. Liikalihavat ihmiset eivät mahdu krematorion luukusta. Yhtä vaikeaa voi olla arkuttaminen tai hautaan lasku. Jos ei mahdu niin ei mahdu. Kantajiakin pitää olla tavanomaista enemmän.

Liikalihavuudelle pitäisi tehdä jotakin, elää terveemmin ja ties mitä. Muutama tuntemani itkee sitä, ettei vuosien tai vuosikymmenten yrittäminen ole auttanut, ja nyt syyllisyyden taakka on valtava. Puhumattakaan ihmisten ilkeistä puheista.

Karmealta tuntuisi ajatus, että meitä painostettaisiin määrämittaisiksi normikansalaisiksi silläkin perusteella, että hautaan pääsisimme.

Jalompaa on armeliaasti leventää arkkua, krematorion suulukkua ja hautaa.
Vaikka tie on kaita ja portti ahdas, ei se tähän viittaa.

Harvinaisen typerä lakivaliokunta

Järkytys on suuri

Eduskunnan lakivaliokunta äänesti tänään 25.6.2014  ja äänin 10-6 se esittää Suomen historian suurimman kansalaisaloitteen (yli 165.000 allekirjoitusta) kaatamista. Lakivaliokunnan mielestä tässä maassa ei tarvita tasa-arvoista avioliittoa eikä sateenkaariperheiden adoptio-oikeutta.

Olen tyrmistynyt.

Missä maailmassa vastustajat elävät?

Kuinka kauan on varaa syrjiä, sortaa ja eriarvoistaa huomattavaa osaa kansasta,  satoja tuhansia ihmisiä?

Ovatko kaikki muut Pohjoismaat, Hollanti, Belgia, Luxemburg, Ranska, Espanja, Portugali ja ties mitkä muut maat siis väärässä, kun ovat vastaavan lain HYVÄKSYNEET ja yleensä murskaavalla enemmistöllä?

Minulle tulee väitämättä mieleen rinnastus orjuuteen, kansakouluun ja naisten äänioikeuteen. Orjuuden lopettamista, kansakoulujen perustamista ja naisten äänioikeutta on vastustettu aivan samoin perustein ja äänenpainoin "kristillisistä ja moraalisista syistä" kuin nyt tasa-arvoa.

Historia antaa aikanaan tuomionsa.

Kansa voi tehdä sen nopeamminkin. Ensi kevään eduskuntavaaleissa ainakin minä muistan, että kristillisten, perussuomalaisten, keskustan ja muutos 2011:n edustajat äänestivät kansalaisaloitetta vastaan.

Kirkon uskossa

Rouva N.N. kertoi, miten hänen uuden kotipaikkakuntansa kirkossa tapaamansa ihmiset ovat nyt vetämässä häntä kahteenkin eri herätysliikkeeseen.

Hän ei oikein ymmärrä, miksi. Hän on ikänsä uskossa ollut ihminen, joka nauttii tavattomasti jumalanpalveluksista ja muusta seurakunnan perustoiminnoista. Hän lukee säännöllisesti Raamattua ja hänellä on ystäviä, joiden kanssa rukoilla ja keskustella uskonasioista.

Hän ei koe kaipaavansa muuta, mutta pahalta se tuntuu sanoa noille uusille ystäville. Olisi myös vaikea valita, mihin liikkeeseen liittyisi, kun nuo kaksi sattuvat olemaan keskenään eri mieltä.

Rouva N. muistelee, että hänen nuoruudessaan herätysliikkeet vielä halusivat herättää, evankelioida, tehdä sisä- ja ulkolähetystä tai mitä sanaa nyt käytetäänkin. Nyt hän on kokenut monet liikkeistä enemmänkin oikeassa olemisen yhteisöiksi, joissa tiukka rajanveto muihin on tärkeämpää kuin armon evankeliumi.

-         Niin että eikö ihminen voi olla aidosti uskossa ihan vain seurakunnan piirissä liittymättä mihinkään erityisjärjestöön?

Niin hän kyseli. Mitäpä minä osasin sanoa? En paljon muuta kuin onnitella häntä uskonelämästä. Olisi kai hyvä pystyä sanomaan ei kiitos niille, joiden yhteisöihin hän ei tunne tarvetta liittyä. On parempi olla rehellinen kuin liittyä väärästä velvollisuuden tunnosta.

Itse olen löytänyt sykkivää hengenelämää niin kansankirkosta kuin sen sisällä toimivista järjestöistä ja liikkeistä.

Silti rouva N. pani miettimään, näinkö meidän kristillinen järjestörikkautemme koetaan: jo uskovien kalasteluna ja riitelevinä kuppikuntina?

Apostolien tekojen 14:22 oli ennen muotoiltu niin, että Jumalan valtakuntaan mennään monen ahdistuksen kautta, minkä moni luki, että monen yhdistyksen kautta. Kun muualla maailmassa ihminen herää uskoon, hänestä tulee seurakuntansa aktiivinen jäsen. Suomessa hän perustaa uuden kristillisen yhdistyksen…

Ja sinne taivaaseenkin mennään uskomalla Kristukseen. Ahdinkoakin voi olla luvassa, mutta toivottavasti hyvin vähän väärää kristittyjen keskinäistä vastakkain asettelua.

Raapustelu jatkuu

Kouvolan dekkaripäivillä puhuin koston teologisesta ymmärtämisestä.
Ehkä arvaattekin, että pappina päädyin toiseen tiehen, siihen vaikeampaan. Käännä toinenkin poski. Anna anteeksi. Anna järjestyneen yhteiskunnan tai Isä Jumalan hoitaa homma. Varsinkaan älä ota oikeutta omiin käsiisi saati kiivastuneena.

Kung-Fu-Tse opetti, että kostoretkelle lähtevän tulee kaivaa kaksi hautaa. Toinen on itselle.

Kostaminen väistämättä muuttaa ihmistä. Mahtaako tulla paremmaksi? Oliko kosto suloinen?

Gregory Jones on pohtinut, että Jeesus näytti esimerkin siitä, miten koston kierteen voi katkaista. Epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen voi kantaa toisinkin kuin hautomalla ajatusta kaksin verroin takaisin maksamisesta.

Huikeita näkökulmia avaa myös Dietrich Bonhoefferin virsi 600 "Hyvyyden voiman ihmeellisen suojaan". Siinä pahan valta kasvaa ympärillä, mutta sytytrellään toivon kynttilöitä ja kuullostellaan toisen maailman uutta virttä.

Koston sijaan on toinen tie. Kukaan ei sano sitä helpoksi, mutta se voi muuttaa maailman.

---
Dekkaripäivillä julkistettiin myös, että olen tehnyt uuden kustannussopimuksen Icasos-kustantamon kanssa. Toinen dekkarini "Tappavaa lunta" ilmestynee alkuvuodesta 2015. Tarina on valmis, mutta sen ilmiasun hiomisessa riittää vieklä sitä ikävintä työvaihetta.

Minusta siitä tulee hyvä kirja, mutta taidan olla jäävi sanomaan. No, ainakin yksi uskoo samaa, kustantajani Tatu Kokko (Kekäläinen).

Onko se paljon rahaa? Vai sopivasti?

Uusi lastensairaala tarvitsee 160 miljoonaa euroa. Yritetään kerätä kansalta, kun valtiolta ei rahaa heru.

Kuopion teatterin iso peruskorjaus maksaa 27,3 miljoonaa. Elokuussa nähdään, mitä saatiin aikaan.

X:n seurakunnan kirkon välttämättömien korjauskohteiden hoitaminen niin ettei lisävaurioita synny, maksaisi puolisen miljoonaa.

Tunnetun viihdetaiteilijan konserttiin pääsee 75 eurolla noin 60 metrin päähän lavasta.

Jonkun mielestä kaikki nuo vaativat paljon rahaa. Joku toinen ainakin osittain ymmärtää jotakin noista neljästä. Monen on helpointa mieltää sellaisia summia, joita on omalla tilillä tai lompakossa. Siis tuota konserttilipun hintaa tai maksimissaan parin kuukauden palkkaa.

Lastensairaalaa en itse tarvitse eivätkä toivottavasti läheisenikään koskaan. Mutta hyvä ja tarpeellinen se varmaan on. Soisin myös verojani siihen käytettävän.

Teatterista pidän ja tiedän sinne suuntaavani. Lipun hinnat toivottavasti pysyvät järjellisinä. 25-40 euroa vielä jotenkin kestää, jos ohjelman sisältö ja toteutus herättää ajatuksia ja tunteita.

Kirkosta pidän vielä enemmän. Toivoisin niihinkin rahaa löytyvän. Silloin joskus seurakunnat kilpailivat sillä, kuka pystyi komeimman tekemään. Nyt voittajat huokailevat, kun se komea kirkko on kallis ylläpitää ja vielä kalliimpi korjata.

Entä konserttilipun hinta? Taas ollaan arvostuskysymyksen edessä. Se mikä on sielun päällä, on hintansa arvoista, vaikka se hinta olisi suolainenkin. Moni nuori käyttää ison osan kesäansioistaan festari- tai konserttimatkaan ja pitää satsaustaan hyvänä.

Tavalliset ihmiset käsittelet tavallisia rahasummia. Isoimmat hankinnat voivat olla omistusasunto ja auto.

Isompien rahojen käsittelijät ja suurten päätösten tekijät panevat monta nollaa lisää noihin rahamääriin. Siinä voi joskus uhata tietynlainen sokeus. Yhteiset rahat eivät olekaan niin varovasti ja harkiten käytettäviä kuin omat.

Eurovaaleissa tai muuten valittaville ja jo valituille toivon suhteellisuudentajua ja harkintaa siitä, mikä raha on paljon ja mikä ei.

Jos ihan itse saisi

 

Jos ihan itse saisi

Mitä kirkossa nyt tarvitaan?

Uutta ajattelua, uusia avauksia, sen miettimistä, voisiko hommat tehdä toisinkin.

Kyllä, juuri noin. Mutta rajauksen siihen panisin: Yritetään välttää tarpeettomia vastakkainasetteluja, toisinajattelevien vähättelyä ja riidan haastamista.

Toki kärjistämällä moni asia tulee selvemmäksi, muitta kun reippaasti kärjistää, se aina joihinkin sattuu.

Olisi piristävää nähdä välillä vaikkapa innovaatioita. Meillä on alettu tehdä näin ja näin, mitenkäs teillä?

On selvä, että Espoon lähiössä ja Hyrynsalmen perukoilla saatetaan tarvita erilaisia oivalluksia, mutta varmasti yhteisen hyvän jakamisesta olisi monelle hyötyä.

Kun seurakuntalaiset itse saavat olla mukana miettimässä ja heidän ajatuksensa otetaan vakavasti, voi syntyä vaikka mitä. Ei se seurakuntalainen aina odota valmiiksi pureskeltua ohjelmapakettia, vaan ehkä pienimuotoisempaa, mutta jotenkin omempaa.

Seurakunnassa X oli oivallettu, että vapaaehtoistyö on tulevaisuutta. Uusi työntekijä piti kylällä tilaisuuden, jossa kertoi vapaaehtoistyötä organisoivansa ja että hänelle voi ilmoittautua koulutukseen. Hänen ihmetyksekseen tulos jäi laihaksi.

Vasta kauan myöhemmin hänelle selvisi, että sillä kylällä ihmiset pitivät jo monin tavoin toisistaan huolta eivätkä toivoneet käytännön tekojaan kirjattaviksi mihinkään tilastoon.

(Tällä ei sitten ollut tarkoitus suututtaa ketään eikä tehdä vääriä vastakkainasetteluja.)

Väliin putoajat, humpsista vain

 

Palaan asiaan, johon olen jo aiemmin puuttunut. Kirkkomme on jättämässä väliin yhden työntekijäsukupolven tai ainakin merkittävän osan siitä.

Seurakunnilla on suuria säästöpaineita. Eivät kai sitä enää kiistä kuin vapaa-ajattelijat.

Henkilöstömenot ovat 65-70 % seurakuntien menoista. Sieltä ja kiinteistöistä on tehtävä säästöt, koska muut menot ovat roposia näiden rinnalla.

Mutta mihin säästö johtaa?

Itse olen kevään mittaan vastannut parillekymmenelle toiveikkaalle papinpaikan kyselijälle ei oota. Aivan sama murhe on muissakin kirkon töissä.

Nytkin keväällä valmistuu iso joukko ammattipäteviä ja motivoituneita ihmisiä, jotka sydämensä halusta tekisivät kirkon työtä. Mutta mitenkäs teet, kun avoimia paikkoja on todella vähän?

Minun moraaliini ei sovi ehdottaa, että menkää tekemään talkoilla palkatonta työtä. Monet noista ovat sitä jo tehneet. Nyt heidän tekisi mieli oikeisiin töihin. Palkkakaan ei olisi pahitteeksi, että saisi opintolainoja maksuun ja elämistä uuteen järjestykseen.

Työttömäksi kouluttamisessa ei ole mitään järkeä. Moni nuori ammattiin valmistuva miettii, onko kirkko heidät työnantajana pettänyt.

Kertokaa viisaat, mitä pitäisi tehdä.

---

Miten tulikaan mieleen tarina lentotukialukselta. Nuori vänrikki komensi sulkeisharjoitusosastoa. Miten olikaan, hänelle tuli oikosulku sellaisen käskyn jälkeen, joka johti porukat marssimaan kohti parrasta. Lähellä seisonut kapteeniluutnantti huomautti: - Jos ette muuta keksi, huutakaa heille edes hyvästit. (Sitten hän karjaisi itse OSASTO SEIS.)

 

Valoa päin!

Tiedättehän, mikä on puolalaista optimismia?

 Se on sitä, että vaikka asiat ovat nyt päin ahteria, ne ovat kuitenkin paljon paremmin kuin huomenna saati ylihuomenna.

 Minua nyppii, kun kirkon tulevaisuutta pohtivat ovat tuohon samaan sortuneet.
On sellaista vielä-optimismia. Vielä pystymme nippa nappa tämän ja tämän tekemään, iloitaan siitä, kun huomisesta ei tiedä.

 Sen yhden nasaretilaisen näkyvät resurssit käsittivät pienen joukon miehiä ja naisia, joille
hän antoi tehtäväksi maailman valloituksen. Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.

 Tässä valossa tulervaisuus voi olla paljon valoisampi kuin ammattivoihkijoiden hokemat.
Työssä kun on mukana ja primus motorina tehtävän antaja itse.

Tilaa erilaisille

 

Ihmisen ikiaikainen ja utopistinen toive on löytää, tavoittaa tai rakentaa parempi maailma itselleen tai laajemmalle yhteisölle. Ikävä kyllä se melkein aina epäonnistuu. Kaikki valloittajat selittävät tulevansa vapauttajina. Jopa pienten samanmielisten yhteisöt hajaantuvat riitoihin loputtomien turvallisuutta lisäävien sääntöjen viedessä elämänilon vaikkapa tekemällä ihmisistä toistensa kyttääjiä.

Uskontojen kirjossa näkyy muutama yhdistävä tekijä:

Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan paratiisiin

Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei nyt ole aivan sitä, mitä pitäisi olla

Unelma tulevaisuudesta, jossa ihmisen kaipaus, epätäydellisyys, rikkinäisyys tai syntisyys on poissa

Olemassaolon tarkoituksen etsiminen

Jotkin kysymykset tai ongelmat voivat olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, mutta vastaukset ja keinot eroavat rajusti.

Kaukoidän uskonnoista monet keskittyvät mietiskelyyn, itsensä tarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Tuloksena ei ole parempi maailma, vaan pako maailmasta, irti pääseminen esim. loputtomasta jälleensyntymisen pakosta. Nirvana ei olekaan ilojen paikka, vaan tyhjiin raukeamista. Kiinan vanhoissa uskonnoissa ratkaisuna on esi-isien kunnioitus ja pilkuntarkkaa sääntöjen mukaan eläminen.

Lähi-idän monoteistiset uskonnot juutalaisuus, kristinusko ja islam sen sijaan lähtevät siitä, että yksilön sisäinen muutos ei ole riittävä, vaan tarvitaan yhteisön muutos. Sitä varten tehdään työtä ja otetaan vastuuta. Transsendenttisen (tuonpuoleinen) lisäksi immanenttinen (tähän maailmaan kuuluva) on tärkeää. Monoteismiin kuuluu yksijumalaisuuden loogisena seurauksena, että muut jumalat ovat vääriä tai niitä ei edes ole. Eräs jatkopäätelmä tästä on, että omaa uskontoa, ainoaa oikeaa totuutta, on levitettävä muille ja tarvittaessa jopa väkivallan keinoin.

Uskonnon totuusarvo on äärimmäisen vaikeasti mittavissa. Jos synnyt Thaimaahan, kasvat suurella todennäköisyydellä buddhalaiseksi ja arvioit asioita sen mukaan. Saudi-Arabiassa vastaavasti islamilaiseksi, Suomessa kristityksi. Buddhalaisena etsit pakoa elämänjanon tuomasta kärsimyksestä, islamilaisena ratkaisusi on alistuminen Allahin tahtoon, kristittynä kyselet, mitä Jumala tahtoisi sinun tekevän muiden hyväksi.

Voiko uskontojen paremmuutta mitata esim. sillä, mitä ne vaikuttavat ihmiseen, hänen onnellisuuteensa ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin? Kyllä ja ei. Tässä hiipii äkkiä mukaan hybris, joka perustuu kaiken mittaamiseen omien mittavälineiden mukaan. Voi olla järkytys huomata, että vaikkapa Mekassa ja Bangkokissa asioista ajatellaan kovin toisin kuin Kuopiossa. Voimme toki ylpeillä elintasolla, tekniikan kehityksellä, sosiaaliturvalla, demokratialla  jne., mutta johtuvatko ne uskonnosta? Toisaalta nähdäänkö ne kaikkein tärkeimpinä asioina muualla maailmassa?

Jeesuksen vertauksessa hapate leviää koko taikinaan. Kristinuskon voinee sanoa hapattaneen koko länsimaisen kulttuurin. On vaikea sanoa, minkä verran kehityksemme on johtunut uskonnosta ja minkä verran on tapahtunut siitä huolimatta, mutta joka tapauksessa länsimaissa on kohtuulliset edellytykset turvalliseen ja tulevaisuushakuiseen elämään Esimerkiksi on vapaus ilmaista erilaisia mielipiteitä joutumatta siitä heti kärsimään.

Toisaalta vapaudella ja suvaitsevuudella on rajansa. Monet vähemmistöt kokevat olevansa vaikeuksissa. Homoa voi rassata, kun joku sanoo suvaitsevansa häntä. Ehkä sen ymmärtää paremmin, kun kääntää asetelman toisin päin. Miltä se heterosta kuulostaa, jos hän kuulisi enemmistön häntä jotenkin suvaitsevan, vaikka hän onkin erilainen?

Puhemies Maon punaisessa kirjassa oli ajatus, että kaikkien kukkien tulee saada kukkia. Ajatus jatkui, että ennen pitkää kaikki eri tavoin ajatelleet kuitenkin huomaavat kansantasavallan kommunistisen ideologian parhaaksi ja sulautuvat siihen. Kuvitelma osoittautui vääräksi ja tarvittiin kulttuurivallankumous, jonka jälkimainingeissa myös Maon maine sai mennä ja vaimo julistettiin kansanviholliseksi. Vapaaehtoisesta aatteesta tehtiin pakko.

Utopiani on, että erilaisuus nähtäisiin mahdollisuutena, ei uhkana. Uskon kehitykseen, mutta sen pontimena ei ole samanmielisten junttakokous, vaan erilaisten näkemysten, kokemusten ja suhtautumistapojen yhteen sovittaminen.

Miten tolkuttoman paljon olemme menettäneet henkisen rikastumisen mahdollisuuksia, kun olemme lyöneet ihmisiin nimilapun heidän yhden ominaisuutensa mukaan haluamatta tutustua lähemmin hänen kaikkiin muihin puoliinsa?

                                                                                     

 

Papinvirkojen alennusmyynti

Pappi, älä jää eläkkeelle tai muuten jätä paikkaasi!

Kartoitus eri hiippakunnista osoitti, että papinvirkoja avautuu näinä aikoina hakuun poikkeuksellisen vähän.

Papinvirkoja kyllä vapautuu, mutta niitä ei täytetä. Päinvastoin ne on otettu erityisiksi säästämiskohteiksi. Ahaa, tälle on maksettu palkkaakin. Kun virka tulee vapaaksi, ei kun pannaan se jäihin tai lakkautetaan. Olipa helppoa tämä säästäminen!

Totta, rahaa säästyy. Papit ovat vielä niin kutsumustietoista ja kilttiä porukkaa, että yrittävät vähin äänin tehdä pois jääneidenkin työt.

Mutta mitä tapahtuu siinä ohessa?

Syntyy mielikuva, että papin työ seurakunnassa on siitä joutavimmasta päästä.

Syntyy vinoutuma seurakunnan henkilöstörakenteeseen.

Seurakunnan hengellisen perustehtävän hoito vaikeutuu.

Turhemmastakin asiasta on valtakunnallisia parranpäristysseminaareja pidetty. Minusta tämä papinvirkojen alennustila olisi julkisen keskustelun paikka.

Usko ja uskovat

Huomattava osa kansastamme saa henkisiä näppylöitä kuullessaan sanan ”uskova”. Syynä ovat sanan saamat kielteiset sivumerkitykset.

Monen mielikuvissa kun uskova viittaa tympeään, itseriittoiseen, omahyväiseen, muita tuomitsevaan ja kapeasta putkesta maailmaa arvioivaan hahmoon.

Se on toki eräänlainen irvikuva tai karikatyyri, mutta mistä se on tullut? Ellei sillä olisi yhtymäpintoja todellisuuteen, se unohtuisi pian. Jossakin on siis sekä savua että tulta.

Ehkä takana muhii myös taju siitä, että häviävän pieni prosentti meistä on laatinut tiukat ohjeet siitä, mikä muiden rauhaan sopii.

Mitä sopii ajatella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, mitä tasa-arvosta ja demokratiasta. Keitä voi äänestää. Sopiiko olla mukana politiikassa, rauhanliikkeessä, ympäristöasioissa? Voiko itse ottaa kantaa vai kysytäänkö aina kellokkaalta? Montako lasta tulee vähintään olla? Mikä tiukkaan napitettu raamattukäsitys on oikea?

En toden totta usko olevani itse läheskään aina oikeassa. Siinä uskon kuitenkin olevani oikeilla jäljillä, kun otan etäisyyttä heti kun kohtaan porukan, joka julistaa olevansa aina ja yksin oikeassa, oli asia mikä hyvänsä.

Totuus, oikeus ja kohtuus harvoin löytyvät junttaamalla. Ennemminkin sillä, että eri näkökantoja edustavat saataisiin saman pöydän ääreen ja oikeasti kuuntelemaan toisiaan.

Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Mikäli mahdollista on ja teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.

Tuoleja kaikenkokoisille, kiitos

Jaana ja Kalevi olivat samassa tilaisuudessa. Jaana kiitteli, että onpa mukavat tuolit, niin hyvät istua. Kalevi katsoi kummissaan ja totesi, että hän on harvoin istunut näin tukalasti ja huonolla tuolilla.
Tutkivat syytä erilaiseen arvioon ja löysivät sen omista ja tuolien mittasuhteista.

Jaana oli 162 cm pitkä. Kun hän istui, reisillä oli täysi tuki ja sääret sai pitää suorina alaspäin. Kalevilla oli mittaa 182 cm, ja hän joutui istumaan aivan omituisessa linkussa polvet korkealla ja vain pieni osa pyllynkannikoista tuoliin koskettaen. Vaihtoehtoisesti hänen olisi pitänyt istua ns. kioski auki jalat aivan levällään tai suoristaa ne edellä olevan tuolin alle. Siitä asennosta on vaikea nousta ja loukkaantumisriski on, jos edessä istuva siirtää tuoliaan.

Olisiko mahdollista vihdoin myöntää, että me ihmiset emme kaikki ole samankokoisia?

Kotiinsa jokainen hankkinee itselleen ja perheenjäsenille sopivat kalusteet.

Julkisiin tiloihin olisi mukava saada edes muutama tuoli yli 165-senttisille.

Jotta asiasta ei tehtäisi liian vaikeaa, tarjoan käyttöön Tampereen Työväen teatterissa kokemani oivalluksen: - Voi antaa pitkille ihmisille tuollaisen 10 cm paksun napakan tyynyn tuolille pantavaksi. Voi että on sen päällä mukava istua, kun jalat ovat luonnollisessa asennossa ja saa tukea koko pakaran osalta ja reisiltäkin.

Me vähän keskimittaa pidemmät kiittäisimme tuosta palvelusta. Niin monen hyvän tilaisuuden anti on viimeistään puolen tunnin jälkeen mennyt pohdiskeluksi siitä, milloin tämä huonosti istumisen kidutus loppuu.

Hiihtoon kunnon voitelu

Olympiakisat ovat herättäneet monenlaista keskustelua välineistä ja tarvikkeista. Hiihtoniilo kyseli, mitä Jeesus sanoi hiihdosta.

Eipä tainnut sanoa mitään, vaikka lumi tietysti silloinkin näkyi Hermonin rinteillä ja satunnaisesti ja harvakseltaan maassa.

Seuraava pohdiskelu ei ole todesta otettavaa eikä vakavaa.

Onko pitovoiteista mitään näyttöä Raamatussa? On toki. Daniel jo kertoi Belsassarin pidoista. Pidoista puhutaan muutenkin, joissakin yhteyksissä jopa messiaanisen ajan merkkinä.

Jos muistetaan sananlasku siitä, mikä on vanhin voitehista, niin vesihän on esillä Raamatun ensi lehdiltä alkaen. Tiedä sitten, miten hyvän luiston se antaa pohjaan siveltynä. Toisaalta viisaat asiantuntijat kertovat, että luisto syntyy, kun kitka muuttaa lumen pinnan vedeksi.

Mutta entä se Jeesus?

Anteeksi vain, kaikki urheilun vastustajat, mutta hän paljastuu yllättäen varsinaiseksi hiihtoniiloksi.

Mietitään vaikka hänen arvonimeään Messias eli Kristus. Taustalta löytyy voidella-verbi. Nimitys on suomeksi ”voideltu”.

Missä viipyy ensimmäinen kuva hänestä sujuttelemassa suksin?

Kun pappi juo virkansa

Kun pappi tuomitaan oikeudessa, saa media kissan päivät. On se mukavaa päästä rääpimään.

Ihmisiä ne papitkin ovat, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kaikissa meissä on myös pimeä puoli. Jotkut pystyvät paremmin pitämään sen kurissa, toisilla se puskee pintaan.

Papin ammatissa on suuria odotuksia elämän esikuvallisuudesta ja nuhteettomuudesta. Tiettyyn rajaan asti ne ymmärrän. Mutta raja siis on olemassa. Kohtuuttomia ei tule vaatia keneltäkään. Toinen mahdoton ääripää on, että syvällä rypemällä ei uskottavuutta ja luottamusta kasvateta.

Olen seurannut muutaman virkaveljen tai –siskon kamppailua alkoholin kanssa. On nousuja ja laskuja, toiveita paremmasta ja uusia lankeemuksia. Usein tie on pitkällä tähtäimellä alaspäin ja katastrofiin vievä.

Takana ei ole piittaamattomuus tai tarkoituksellinen itsensä rappeuttaminen. Monen kohdalla on aitoa pyrkimystä irti. Hakeudutaan kuntoutuksiin, tukeudutaan ystäviin, yritetään oikeasti. Kunnes se iso A on taas miestä tai naista väkevämpi.

Ennen romahdusta tai kipeää julkisuuteen joutumista takana voi olla vuosien kamppailu. On yritetty Varpua (varhainen puuttuminen), on tarjottu yhteisön tukea, on ohjattu hoitoon. Oltukin hoidoissa ja jonkin aikaa kuivilla. On iloittu pienistäkin omaehtoisista askelista parempaan. Joskus on keppiäkin tullut, esim. varoitusta.

Kun sitten iso haloo syntyy, yleinen mielipide käy merkillisesti etsimään syyllisiä. Tehtiinkö kaikki mahdollinen? Tuettiinko tarpeeksi?

Nuo ovat vaikeita kysymyksiä vastattavaksi, kun ystävät, työyhteisö ja esimiesporras ovat oikeastaan sidottuja vaitioloon. Ei niistä asioista voi maailmalle huudella.

Syyllistävä keskustelu valitettavasti lyö lyötyjä, juuri niitä, jotka ovat ehkä vuosia yrittäneet auttaa. Enkä osaa pitää ison haloon kohdettakaan ensisijaisesti syyllisenä. Totta kai on omaa vastuuta, mutta myös uhrin osaa. Alkoholismia voi kuvata myös sairautena, josta joko paranee tai sitten ei.

Älköön tätä juttua tulkittako niin väärin, että papistosta tehtäisiin juoppo ammattikunta. Uskoisin että raittiita tai elämänsä muuten hallitsevia on keskimääräistä enemmän

Tyhmä aloite

Vapaa-ajattelijat ovat puuhanneet kansalaisaloitteen, jolla pyritään ev.lut. kirkon ja ortosoksikirkon erityisaseman romuttamiseen. Valtion ei tule rahoittaa kirkollista toimintaa, vaan kirkon jäsenet maksakoot lystinsä.

Joku voi pitää ajatusta hyvänä. Minä en.

Onko joku kuullut aloitteesta, että kaikki yhdistykset ja kansalaisjärjestöt jääkööt ilman valtion tukia? Jäsenet hoitakoot rahoituksen itse?

Ei tuollaista kukaan esitä, mutta kirkkoa on niin mukava aina potkaista. Ainakin vaparien mielestä.

En ymmärrä Eroa kirkosta -aktivismia enkä tätä aloitetta. Mitä kicksejä saa siitä, että tekee  jonkin hyvää tarkoittavan ja monelle todella tärkeän yhteisön toiminnalle tietoisesti haittaa?

Tarinoita tarvitaan

Olen erästä taustoitusta varten penkonut Olavinlinnan asioita. Sieltä nousee muutama mukava tarina, joista tunnetuimpia ovat musta pässi ja muuriin muurattu neito.

Yhteistä on, että tarinat ovat letkeästi eteneviä ja tunteisiin vetoavia, niissä on romantiikkaa tai sodan kalsketta, ehkä vähän uskontoakin tai ainakin viittaus yliluonnollisen mahdollisuuteen.

Yhteistä on myös vaikeus ellei mahdottomuus ajoittaa tapahtumia tarkasti tai verifioida historiallisesti. Luontevammin ne selittää viihdetarinoiksi, joita kunnon linnalla pitää ollakin siinä missä kummituksia ja salakäytäviä.

Linnassa oli jonkinlaisena symbolieläimenä musta pässi aina 1700-lvulle. Viimeinen mätkähti vahingossa muurilta ja hukkui.

Ensimmäisen pässin kerrotaan pelastaneen linnan, kun vainolainen sinne hiipi. Pässi olisi vieraat huomannut ja mäkättänyt muurin harjalla päätään viskoen ja sorkkiaan kopistaen.

Musta, sarvipää, sorkat, pahat äänet – selvä piru. Niin olisi vainolainen ajatellut ja juossut kauhuissaan tiehensä.

Muurattu neito taas tunnetaan laulustakin ”Balladi Olavinlinnasta”. Joku katala kavaltaja avasi portin viholliselle ja linna pelastui töin tuskin. Alettiin etsiä syyllistä ja lopulta päädyttiin neitoseen, joka ei kieltänyt. Rangaistukseksi hänet muurattiin elävänä linnan seinämään.

Neito olisi ollut viaton, mutta pitänyt suunsa kiinni, koska hän tiesi rakastettunsa oikeaksi syylliseksi. Muurissa riutuvan neidon kyynelet olisivat kastelleet pihlajansiementä, ja niin komea puu alkoi seinästä kasvaa.

Pihlaja sinänsä on totta. Se romahti alas vasta 1950-luvulla. Musta pässi on päässyt patsaaksi Tallisaareen. Jekkuperinteeseen kuuluu maalata sen sanonko mitkä punaisiksi. Yhtä järkevää kuin olkipukin ilkivaltainen  poltto Falunissa.