Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

perjantai 28. syyskuuta 2012

Sydämen kyllyydestä

Tarinan mukaan mies kertoi kaverilleen, miten ilta venähti aamun pikkutunneille. Kotiovella oli vaimo ollut vastassa.
-          Sanoiko tuo pahasti?
-          Ei kun ”Hyvästi!”

Pahasti sanojiakin on ihan riittävästi. Kun mietin keskusteluja lehdissä, internetissä ja oikeastaan kaikkialla, niin tuntuu vain lisääntyvän tuo halu sanoa ilkeästi, loukkaavasti, satuttavasti. Erityisen suosittua se on siellä, missä ei tarvitse olla kasvokkain, vaan voi laukoa puskan takaa ja pysyä piilossa.
Se on raukkamainen ja arvoton, mutta yleistyvä käytäntö.

Mistä se kertoo, että ihmisillä on tarve puhua tai kirjoittaa pahaa?
Ensisijaisesti se ei kerro siitä, mistä puhutaan, vaan puhujasta itsestään.
Iso kirja sanoo, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mitä me puhumme, se kertookin siis jotakin meistä itsestämme.

Jos tuomme esiin vain kielteistä, se kertoo, että meillä itsellämme on paha olla.
Kuvitellaanko, että se lievenee, kun saa sen muihin purkaa? Helpottuuko oma olo, kun saa tölväistyä toista tai pahoitettua toisen mielen?
En oikein usko. Pahan jakaminen on pahan jakamista. Terapeuttinen katharsis, ”puhdistautuminen”, on ihan muuta.

On osoitettu, että tyytyväinen ihminen elää keskimäärin kauemmin ja laadukkaampaa elämää. Ei siis ole niin, että hän on tyytyväinen, koska elämä menee hyvin, vaan päinvastoin: elämä menee hyvin, koska hän on tyytyväinen.
Joitakin katkeria kahdeksankymppisiä tunnen. Sitä vanhemmat ovat lähes poikkeuksetta niitä, joilla on hymyrypyt vähän siellä ja täällä, kaikki hyvin.
Muuttuvatko nuo katkeroituneet tyytyväisiksi? Eivätpä juuri. He kuolevat pois. Hymytytöt ja –pojat jäävät elämään pitempään.

Tuo ei tietenkään ole yksilötasolla ehdoton ja virallinen totuus, vaan suurten ryhmien todennäköisyyksiä ja keskimääräistä ennustetta koskeva. Mutta ajattelemisen aihetta siinä on!
Tämän päivän sana voisi olla jouluevankeliumista tuttu ”Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto”.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kukin omilla ehdoillaan - samalla asialla silti

Jo vuosikymmeniä sitten Suomen Lähetysseura kierrätti maassamme elokuvaa ”Rummuta, veljeni.” Se kuvasi kristinuskon kotouttamista afrikkalaisiin kulttuureihin. Siellä uskon ilmentymän ei tarvinnut pitää sisällään vaikkapa 1600-luvun Saksassa syntyneitä virsiä. Sen sijaan paikallinen musiikki meistä katsoen erilaisine rytmeineen ja musiikin tahdissa liikkumisineen sai palvella jalossa käytössä. Me ehkä rakastamme urkuja ja rauhallisen raskasta mollivoittoista veisuuta, siellä jossakin taas rummut soivat, ilo pursuaa ja ihmiset tanssivat.

Kristillisessä uskossa on syvä ja muuttumaton hengellinen sisältö ja arvopohja, mutta sen ilmenemismuotojen on aina akkulturoiduttava, kasvettava osaksi paikalliseen kulttuuriin, jotta se todella voi tuntua omalta. Kun tämän siirtää maahanmuuttajien elämäntilanteeseen, voi todeta heidän rikastavan myös suomalaista uskonnollisuutta tuodessaan mukanaan omat perinteensä.

Eräs kokenut maahanmuuttajien kanssa työskentelevä kertoi, että hänen mielestään perusratkaisu moneen ongelmaan on suomalaisten kanssa tutustuminen ja ystävystyminen. Liian usein maahanmuuttajat jäävät yksin tai toimimaan keskenään ilman kunnon kontakteja kantaväestöön. Yksikin ystävä tai ystäväperhe voi avata ovia arvaamattoman paljon.

Monelle suomalaiselle on ollut silmiä avaavaa löytää maahanmuuttajissa valmius tehdä paljon myös itse. He eivät siis vain halua osallistua meidän suunnittelemiimme ja toteuttamiimme tilaisuuksiin, vaan he haluavat myös suunnitella ja toteuttaa itse tai yhdessä meidän kanssamme.

(Tämä on pätkä paljon pitemmästä tekstistäni, joka oli esillä eräässä kansainvälisyyden päivässä)

lauantai 22. syyskuuta 2012

Uhri onkin syyllinen!

Tämä pieni ja surullinen tarina ei kerro minusta, vaan on yksi lukemattomista pyytämättä saamistani pikku kertomuksista eri puolilta Suomea.

Minkäänlaista syrjintää ei saisi olla. Salailtuun tai yhteisön suojelemaan syrjintään on vaikea puuttua. Sitä on vaikea näyttää toteen.

Lisäksi vaikenemisen kulttuuri ja väärät perinteet puolustavat tekijää, eivät uhria. Uhri leimautuu herkästi hankalaksi, syrjijää taas suojellaan.

Ratkaisut joutuu tekemään uhri – usein sairastumalla tai hakeutumalla toisaalle. Asioiden oikeilla nimillä ja ajoissa puheeksi ottamisen perinne on kirkossamme heikosti kehittynyt.

Tiedän, että parempaa kohti mennään, mutta työtä on vielä paljon.
---
NN:n kertomus:

Seurakunnassa X. on miespuolinen työntekijä, jossa kieltämättä on naismaisia käytöspiirteitä. Häntä sanotaan aika suoraan neitiherraksi.

Työntekijöiden joulujuhlassa hän saa ”leikkimielisesti” lahjaksi käsilaukun.
Työntekijä on selvästi ahdistunut, mutta kukaan ei tue häntä eikä puutu asiaan.

Syrjivä käytös muka viattomine naljailuineen jatkuu, koska työtoverit ja esimiehet eivät ota vastuuta.

Lopulta työntekijä tekee itsemurhayrityksen, joka epäonnistuu, mutta hän joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle.

Työyhteisössä aletaan antaa kriisiterapiaa työtovereille, joita tapaus on järkyttänyt. Kukaan työyhteisöstä ei käynyt sairaalassa. Joukosta poistunut saa kärsiä yksin. Uhri oli työyhteisön mielestä syyllinen.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Sivuhenkilö

Pari vuotta sitten kirjoittelin maailmankirjallisuuden klassikoista pikku pätkiä imatralaiseen lehteen. Tässä on päähenkilönä Barabbas...

---

Ruotsalaisen Pär Lagerkvistin tunnetuin teos on Barabbas. Päähenkilö on Raamatusta tuttu, se joka Luukkaan mukaan vapautettiin Jeesuksen sijasta. Teksti on tietenkin fiktiota, mutta mahdollista.

Murhamies Barabbas harhailee Jerusalemissa, näkee monet pääsiäisen tapahtumista, ei ymmärrä. Hän kohtaa uskovia ja haluaisi itsekin sitä olla, mutta hänet torjutaan. Luodaan silmäyksiä. Tuo on se…

Edes omiensa joukosta vuorilla Barabbas ei löydä rauhaa. Veitsi on yhä herkässä ja arvet lisääntyvät. Aikanaan hän päätyy Kyprokselle, ensin kaivokseen, sitten pelto-orjaksi. Isännän muuttaessa Roomaan Barabbas seuraa mukana. Hän karkaa parahiksi kokeakseen Rooman palon ja kristittyjen vainon. Innoissaan Vapahtajan tulosta hän levittää tulta ja tulee tuomituksi.

Lopulta myös Barabbas kuolee ristillä,  jonon viimeisenä, sivussa, yhä torjuttuna. Huomaamattomana kuin Veikko Lavin laulussa Takarivin Taavi.

Läpi elämänsä hän oli tavallaan syrjässä, statisti, osaton. Paljon hän yritti, mutta itse päätapahtumat vyöryivät aina jossakin sivulla, joskus niin lähellä – ja silti tavoittamattomissa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Liikkuvan poliisin puolesta

Olen miettinyt Liikkuvan Poliisin (LP) lakkauttamista. Sisäministeri Päivi Räsänen (kd) pitää toimenpidettä säästösyistä välttämättömänä. En ymmärrä, koska LP:n tuottamat tulot valtiolle ovat moninkertaiset sen kaikkiin kuluihin nähden, ainakin jos lehtiin kuten Helsingin Sanomat uskoo.

Jos yksityistaloudessa etsitään viiden (5) euron säästö, joka tuottaa satasen (100) tulon menetyksen, osataanlaskea että säästö ei kannata, vaan aiheuttaa 95 euron tappion. Miksi valtion hallinnossa ei ymmärretä tätä?


Lisäksi ihmettelen, miten alas liikenneturvallisuus taas vajoaa, jos LP:n valvonta jää pois. Ei paikallispoliisi ehdi, kun töitä on ennestäänkin ja resursseja vain vähennetään.

Jos olen väärässä, näkisin mielelläni jossakin selvityksen, miten LP:n lakkautus todella säästää ja miksi se on välttämätön. Minusta se ei ole edes hölmöläisten peiton jatkamista saman peiton alapäästä yläpäähän, vaan vielä hullumpaa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Murha tuomiokapitulissa

Olen leikkinyt ajatuksella kirjoittaa dekkari, jossa murha tapahtuu niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin tuomiokapitulin tiloissa.


Dekkariperinteeseen kuuluu, että syylliseltä näyttää joku mitä ilmeisimmin, vaikkapa hovimestari. Tai siis tässä tapauksessa vahtimestari.

Uhri olisi joku, jonka ei missään nimessä olisi pitänyt edes olla siellä. Rauman pitsiviikkojen organisaattori? Costa Rican suurlähettilään autonkuljettaja? Punaniska lähibaarista?

Murhaaja, se oikea, on vähiten epäilty. Jos piispaa epäillään, se antaa kivaa ”ei se sovi” –vipinää. Tai joku oikein kiltti ja ihmisystävällinen hahmo? (Meillähän ei tietysti muita olekaan.)

Mukaan vielä suljetun huoneen mysteeri, jonkin tarkoin varjellun salaisuuden paljastuminen ja seksiä.

Juontakin saisi kuljettaa vähän pitemmälle kuin siinä romaanissa, jossa piti olla uskonnollisia tunteita, seksiä, yllätystä , epätietoisuutta ja jännitystä. Paperille tuli vain: - Hyvä Jumala, olen raskaana. Kuka on isä?

Jutun ratkaisuun tarvitaan sitten maallikkovastuuta ja uusia ideoita?

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ihminen on seksuaalinen olento (ja paljon muutakin)

Varmimmin myyvät lehtijutut tihkuvat seksuaalisuutta. Niin siis myös tämä blogi.


Aloitetaan miettimällä, mikä oli ensimmäinen ihmisen Jumalalta saama tehtävä. Aivan oikein: olla hedelmällinen, lisääntyä ja täyttää maa. Se lienee parhaiten täyttämiämme Jumalan käskyjä. Monen mielestä myös mukavin.

Seksuaalisuus on suuri Jumalan lahja. Biologisesti se liittyy lajin säilymiseen, kuinkas muuten. Kun Luoja viisaudessaan ei antanut ihmisnaaraalle kiima-aikaa, se viitannee siihen, että ihmisillä seksuaalisuhde palvelee myös muita tarkoitusperiä kuin lasten saamista. Yleensä tällöin ajatellaan parisidoksen lujittumista ja hoitoa.

Miksi sitten seksuaalisuudella on uskonnollisissa piireissä myös kielteisiä sävyjä?

Ymmärrettävää on ohjeistus vastuullisuudesta ja toinen toisensa kunnioittamisesta. Halutaan myös varjella herkkiä elämänalueita. Varoittelu ja neuvonta muuttuu helposti sosotteluksi tai ainakin sen toinen voi niin kokea.

Pahalta kalskahtaa, jos seksuaalisuus sinänsä nähdään kielteisenä, epäilyttävänä tai asiana, josta aito uskova jotenkin kilvoittelee pois.

Tuon ajatustavan takana on jo moni antiikin filosofi ja koulukunta. Itsensä rääkkääminen luonnolliset tarpeet kieltämällä on jostakin syystä nähty yleväksi.

Kunnon kirkkoisä Augustinus (354-430) haksahti osittain samaan. Aikansa filosofioista hän omaksui ajatuksen ruumiin ja hengen vastakkaisuudesta. Kun ihmisen perusolemuksessa on pahaa, sen täytyy olla vanhaa perua. Augustinus pohti perisyntiä ja löysi sen takaa idean, että niin kuin elämä siirtyy sukupolvesta toiseen seksuaalisuuden kautta, niin myös seksuaalisuus itsessään on ainakin osittain pahaa koska se välittää perisynnin tahraisuutta.

Toki kunnon kirkkoisällä on myös kauniita tekstejä täyttymyksen kaipuusta. Jälkipolvet ja osin aikalaisetkin tulkitsivat niitä hengellisesti viittauksina sielun kaipuusta Jumalan yhteyteen. Moni arkisempi ajattelija miettii, eikö luonnollisempaa olisi ajatella kahden ihmisen keskinäisen rakkauden kehitystä.