Joulu keskellä kesää

Olin vuosia sitten sairaalle ehtoollista jakamassa. Hänellä oli jo katse tuonpuoleisessa.

Kysyin, mitä veisataan. Hän ehdotti virsiä Maa on niin kaunis ja Enkeli taivaan. Varovasti ihmettelin ääneen, kun oli heleä kesäilta.

Sain hyvän opetuksen:
- Se on kuulkaa köyhä ristitty, jolla on joulu vain kerran vuodessa.

Veisattiin nuo jouluvirret ja otin raamatunkohdaksikin Jesajan sanat Pojasta, joka on meille annettu.

Kuukautta myöhemmin siunasin hänet sinne, missä usko muuttuu näkemiseksi. Samat virret kajahtivat koolla olevan seurakunnan voimin. Tuntui, että elokuun aurinkokin hymyili jouluisesti.

Joulukirkko

Jokunen vuosi siten olin seurakunnan X joulukirkossa, jossa sattui muutama pieni kömmähdys, mikä ei minua häirinnyt. Joitakin häiritsi, ja naulakolla kävi närkästynyt pupatus.

Kommentteja kuunnellessani ihmettelin. Muutamille oli jokin yksityiskohta jäänyt "vääränä" mieleen, ja se piti tietysti jakaa. Minusta olisi mukavampi jakaa ne sykähdyttävät kohdat, mutta kukin tyylillään.

Vallaton mieleni kävi kuitenkin kehimään "pupattajien kirkkoa" teemalla "Kyllä minä niin mieleni pahoitin..."

Joka välissä saisi joku seurakunnasta nousta sanomaan, mikä nyt ei mennyt hänen mielensä mukaan. Tai kun tuo toinen sai nousta enkä minä. Ja nouseminenkin on väärin...

Kaaos siitä tulisi.

Taidan suositella entisessä pysymistä.

Ja voi kun kirkkoon tullessa jätettäisiin pois vakuuttuneisuus omasta, ainutlaatuisesta etevämmyydestä. Ja pois myös arvosteleva mieli.

Kirkossa on Kristus. Siitä lähtee se oikea asennoituminen.

Yksi unohtui, se joulun pääasia

Saa nähdä, saadaanko tänä vuonna joulukortteja, kun posti on lakossa. Toivottavasti!

Kortti lämmittää aina enemmän kuin tekstiviesti tai sähköposti.

Muta etsipä joulukorttia, jossa olisi jotakin Kristuksen syntymään vivahtavaa! Voi olla, että kaupasta löydät sata muuta ja yhden kirkonkuvan. Kynttilä on rajatapaus, koska sillä on toki vankka kristillinen sisältö, mutta aika harva sen tietää.

Postimerkeissä ei ole yhtään parempi tilanne. Selasin läpi kaikki joulumerkkimme vuodesta 1973 ja tuli suru puseroon. Tontut telmivät ja pikkulinnut saavat ruokaa. Jeesus on päässyt lasimaalaukseen. Muutaman kerran näkyy kirkko lumen keskellä tai ollaan hevosella joulukirkkoon matkalla.

Olisiko mitenkään mahdollista saada joulun päähenkilöä joulun postimerkkiin?

Pyynnöstä laitoin portugalilaiselle filatelistiystävälle Suomen joulumerkit. Hän vastasi kohteliaasti ihmetellen: - Mitkä näistä ovat joulumerkkejä?

Maailmalla joulumerkit kertovat, että meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Meillä on hanget korkeat nietokset ja tontut valloillaan.

Sopimaton asia

Sosiaalisessa mediassa eli somessa sattui silmin piirros kahdesta miehestä bussipysäkillä. Toisen paidassa luki isolla Jutellaanpa Jeesuksesta (Let’s talk about Jesus). Toinen katsoi vähän ihmeissään ja sai selityksen: - Näin saan takuuvarmasti istumapaikan eikä kukaan tuppaa viereen.

Kun ilmoittaa halukkuutensa jutella Jeesuksesta, tulee ympärille tilaa. Onko niin? – On!

En liene ainoa, joka on joskus kiusaantunut yllättävän ja innokkaan uskontodistajan puhetulvassa. Tulee mieleen, että puhuisi vaikka jalkapallosta tai Mersun kaasuttimesta mieluummin. Tai keisari Napoleonin lausahdus, että aina hän vihollisista selviää, mutta kun Luoja varjelisi hankalista ystävistä.

Mikä siinä Jeesuksesta puhuvassa ihmisessä tökkii?

Ensinnäkin hän iskee kutsumatta ja yllättäen. Yleensä lupaa kysymättä ja vakuuttuneena oman asiansa ylivertaisesta tärkeydestä aina, kaikille ja kaikkialla.

Toiseksi hän ei oikeastaan keskustele, hän todistaa. Rumemmin sanottuna hän toistelee opettelemansa jutut kuuntelematta lainkaan kohdettaan ja ottamatta huomioon, onko tämä lainkaan vastaanottavalla tuulella.

Kolmanneksi se todistelun sisältö ei ole kovin syvällistä eikä välttämättä ihan kohdallaan teologisesti eikä pastoraalisesti (sielunhoidollisesti). Teologinen pohja on vapaakirkollis-evankelikaalinen ja siitäkin hyvin kapea-alainen tiivistelmä. Pastoraalisesti taas ollaan metsässä siinä, että pyytämättä ja yllättäen tullut ryöppy voi enemmän vieraannuttaa jalosta asiasta kuin herättää kiinnostusta.

Toki se joskus voi olla hyväksikin, että joku tuputtaa. Mika Waltarin pienoisromaanissa Felix Onnellinen miehen on sisäinen pakko joka päivä sanoa jollekin, että tämän synnit on annettu anteeksi, jos hän niin tahtoo. Merkillisesti monet saavat avun, mutta Felix itse käpertyy tuskaansa.

Itse arvostan sitä, että Jumala herättää meissä halun pohtia uskonasioita ja hän itse johtaa meitä sinne, missä Sana on esillä. Aloite on siis ylhäältä ja uskon etsijä tulee sinne, mihin itse haluaa. Silloin voi sydän olla ihan toisella tavalla avoin kuin vaikkapa bussipysäkillä.

Kuitenkin vaivaa Raamatun sana: - Saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämieleisyydellä ja opetuksella… (2 Tim. 4:2)

Kirkko vuonna 2040

Mitä kirkkoon kuuluu 10 tai 20 vuoden päästä?

Toivottavasti voin vastata, että kiitos, hyvää kuuluu. Joiltakin osin olen siitä varma. Tietty perusta on ja pysyy. Iso kirjakin vakuuttaa, että uskon kalliolle perustettua kirkkoa eivät tuonelan portitkaan voita.

Yhtä varmasti voin sanoa, että jotkin asiat varmasti muuttuvat. Tästä on vaikeampi selvittää, mikä muuttuu ja mihin suuntaan.

Arkkipiispa Tapio Luoma on todennut, että kirkon vihkimiskäytäntö laajennee lähivuosina koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Sukupuolikäsityksen vanhentunut binäärimuoto (on vain miehiä tai naisia) unohdetaan, kun elämä osoittautuu sitä rikkaammaksi.

Kirkon jäsenmäärä laskee edelleen, joten kansankirkosta puhuminen on ongelmallista. Kaikille tarkoitettu ei ole sama kuin suuren enemmistön omakseen kokema.

Seurakuntien talous kiristyy entisestään. Kun kiinteistöt ja maat on myyty, on pakko yhä rajummin puuttua henkilöstömäärään. Suurissakaan seurakunnissa ei riitä palkattua työntekijää joka ripsaukseen. Ei ainakaan kokoaikaista.

Henkilöstöstä merkittävä osa saa varsinaisen toimeentulonsa muualta ja palvelee kirkossa enemmän tai vähemmän talkoohengessä. Tämä koskee myös papistoa.

Jo nyt kirkko on suurelta osin toimitusten ja rituaalien yhteisö. Se kehitys jatkuu. Jumalanpalvelus ei ole IN, mutta hautaan siunaa pappi. Vihkimisen suosio kasvaa, kun kaikki konfirmoidut kirkon jäsenet saavat siihen oikeuden.

Kirkon yhteiskunnallinen asema on kauan sitten lipsahtanut alas kansakunnan kaapin päältä. Yhä harvempaa päättäjää tai vaikuttajaa arvostetaan statuksen, muodollisen aseman perusteella. Enemmän tarkataan sitä, mitä sanotaan ja mitä tehdään. Sanojen ja tekojen välillä ei saa olla ristiriitaa.

Hengellisessä mielessä polarisoituminen eli ääripäiden etääntyminen jatkuu. Karrikoiden toisessa päässä on pieni tosiuskovien yhteisö, joka heristelee tuomion sormea ja keskittyy raamatullisesti hyvin valikoituihin raamatunkohtiin. Toinen laita taas avautuu yhä enemmän yhteiskuntaan ja humaanisuuteen.

Teologisesti mielenkiintoista on konservatiivien lisääntynyt keskittyminen Jeesukseen, jolloin Isä Jumala jää vähälle huomiolle.

Onhan näitä visioita. Jotkin niistä ovat toivottavasti vääriä tai ainakin pahasti liioiteltuja. Toivon ja uskon, on se että vielä riittää käsiensä ristijöitä ja lähimmäisen auttajia. Vielä kun saisi elävän ja kunnioittavan keskusteluyhteyden eri suuntiin vetävien välille.

                                                                                      

                                          

Kauan se kestää - liian kauan!

Naisen ja miehen tasa-arvo. Esim. osallistuminen kodin ulkopuoliseen työelämään, oikeus virkoihin, samanpalkkaisuus, mahdollisuus edetä, muitakin kuin perinteisiä naisten ammatteja.

Äänioikeus ja vaalikelpoisuus.

Oikeus erota avioliitosta.

Eronneiden vihkiminen.

Oikeus avioliittoon ja kirkolliseen vihkimiseen.

Monet eettiset asiat kuten suhtautuminen esiaviollisiin suhteisiin, ehkäisyyn, eutanasiaan, maahanmuuttoon, erilaisuuteen…

Luettelo ei ole läheskään kattava.

Mihin tällä viitataan?

Tietysti rakkaan kirkkomme tapaan suhtautua asioihin.

Ensin torjutaan jyrkästi.

Vähä vähältä käytännöt lievenevät, vaikka johto jyrisee.

Lopulta muka aloitetaan keskustelu aiheesta, jonka muu yhteiskunta on keskustellut valmiiksi kauan sitten. 

Kaikki muut paitsi nyt aloittaneet tietävät, että olennaiset argumentit puolesta ja vastaan on esitetty jo moneen kertaan.

Päätöksiä ei saada aikaan, koska halutaan varjella kirkon muuttumattomuutta ja kuviteltua yhteyttä. Viimeistään kirkolliskokouksessa vähemmistö jyrää enemmistön, koska määräenemmistön saanti on vaikeaa.

Lopulta tehdään päätös, jonka suuri enemmistö näki järkeväksi 10-15 vuotta aiemmin. Jälkijättöinen päätös on sinänsä oikea, mutta sitä ennen on tullut paljon vahinkoa odotellessa ja turhaan kiistellessä.

Naisen ja miehen tasa-arvo. Esim. osallistuminen kodin ulkopuoliseen työelämään, oikeus virkoihin, samanpalkkaisuus, mahdollisuus edetä, muitakin kuin perinteisiä naisten ammatteja.

Pankki kyykyttää

Eläköön Nordea! (2017) Ja hävetköön.

Verkkopankin kautta en voinut maksaa autosta loppuerää, koska varat olivat sijoitustilillä.
Menin siis Kuopion konttoriin torin reunalla.
Mutta eipäs onnistunutkaan!

Minut tunnistettiin, kävi esimieskin paikalla sen toteamassa, että yleisesti tunnettu ihminen, ei siinä mitään. Oli ajokortti ja jopa passi.

Mutta eipä raha siirtynytkään, koska heillä kummitteli sijoitustilin avaajana entisen elämäni henkilötunnus. Se oikeakin oli näkösällä, koska olin vuonna 2010 Helsingissä toimittanut pankkiin todistukset henkilötunnuksen muutoksesta sukupuolen korjauksen takia. 

Minulla oli mukana jopa maistraatista saatu virkatodistus, jossa on molemmat henkilötunnukset ja selvitys siitä, miksi se minulla on muutettu.

Mutta pankin täytyi silti pyytää lupa Helsingistä antaa minulle omia rahojani. Yksinkertainen rahansiirto omalta tililtä vei yli kaksi päivää.

Voi elämän kevät.

Järjen käytön luulisi olevan sallittua.

Jotenkin rinnasteinen oli yliopistollisen keskussairaalan KYS:n ilmoitus vuosia sitten (2011):
- Varaisimme teille ajan, mutta kun teitä ei ole olemassa.

Hurskasta pönötystä

Katselen Espoon piispan vihkimystä. Paljon kaunista, perinteistä ja hyvää. Sisarkirkkojen edustus.

Mutta:  Toisaalta julmettua pönötystä. Kaikki spontaanius visusti piilossa. Musiikki niin korkeatasoista, että satunnainen katsoja taatusti kokee vieraaksi. Voi kun olisi enemmän virsiä!

Näiden näkemysten ja perinteiden yhteen sovittaminen on vaikea ja hienovaraista tyylitajua vaativa asia. Ehkä myös pönötysjuhlia tarvitaan.

Minun sieluni olisi olossaan oikeassa, kun mukana olisi improvisointia, vähän virheitäkin, laaksoa ja kukkulaa, tilaa yllätyksille.

Sunausta uudelle piispalle!

Miksei vieläkään vihitä?

Olen parhaani mukaan yrittänyt ymmärtää evlut kirkon kantaa kieltää avioliittoon vihkiminen samaa sukupuolta olevilta.

Kieltoa voidaan perustella lähinnä ikiaikaisella käytännöllä ja perinteellä.

Toisaalta päätös kieltää vihkiminen on mielestäni jotenkin outo. En nyt sano skitsofreeninen, vaikka tuonkin sanan olen tässä yhteydessä kuullut.

Väännän rautalankaa:

1) Kirkon virallinen seksuaali- ja sukupuoliopetus toteaa, että homoseksuaalisuus on OK eikä missään nimessä synti.

2) Kun samaa sukupuolta oleva pari haluaa solmia avioliiton rukouksen ja siunauksen hengessä ja Jumalan kasvojen edessä, kirkko ilmoittaa, ettei se käy. Muille käy, teille ei.

Loogisempi systeemi olisi joko todeta homot kauheiksi syntisiksi (mikä ei todellakaan enää onnistu) tai antaa halukkaiden saada kuulla papin aamen.