Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Tasa-arvoinen avioliittolaki



 Mitä tässä esitän, ei ole julistusta. Kyselen. Vielä hahmotan ajatuksiani. Viisaammat voinevat täsmentää.

Kahden samaa sukupuolta olevan avioliitto-oikeudesta eli tasa-arvoisesta avioliittolaista on syntynyt tuima keskustelu, joka valitettavasti on menossa tuttuun uomaan: osapuolten kannat jyrkkenevät ja aidon keskustelun sijasta huudellaan kaukaa hävyttömyyksiä toisin ajattelevista.

Suomen ev.lut. kirkon kanta, jota arkkipiispan TV-esiintyminen ja siinä esitetyn peruminen ei valitettavasti selkiyttänyt, lienee perinteisen avioliittonäkemyksen tukeminen. Siis miehen ja naisen liitto. Perustelut ovat historialliset, kulttuuriset ja teologiset, viime mainittu kai lähinnä raamattukysymys.

Näitä miettiessäni minua alkoi äkkiä kylmätä.

Tarkistin historiaa, ja totta se oli. Juuri noilla samoilla perusteilla kirkoissa on ankarasti vastustettu mm. orjuuden lopettamista, naisten äänioikeutta ja kansakouluja. Jälkikäteen arvioiden toimittiin väärin.

Jostakin syystä kirkon kannanotoissa on vuosisadasta toiseen eräänlaisena käytevoimana vanhaan tukeutuminen ja muutosten vastustaminen. Tietenkään kaikki vanha ei ole pahaa eikä kaikki uusi hyvää, mutta melkeinpä kysymyksessä kuin kysymyksessä uskonnolliset piirit eivät suinkaan ole kehityksen etulinjassa, vaan jarrua polkemassa.

Joissakin asioissa se jarrun polkeminen voi olla hyvä asia. Joissakin ei. Jälkipolvet arvostelevat, miten oikeassa tai väärässä nyt ollaan.

Minusta Raamattu ohjaa esim. kyselemään oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon, tasavertaisuuden, sananvapauden, keskinäisen kunnioituksen, kyselyn  ja kaiken koettelemisen suuntaan , siis avoimuuteen ja rohkeuteen tulevaisuutta päin.

Silloinen arkkipiispa John Vikström sovelsi kirkolliskokouksessa naispappeuskysymykseen Paavalin tuttua lausetta siitä, ettei tässä ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista – vaan kaikki olemme yhtä Kristuksessa (Gal. 3:28). Sopisiko sama lause tasa-arvoisen avioliittolain pohdintaan?

”Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään. Aina suuntaa kysyn, tiedän matkan pään. Saan armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen.” (Anna-Mari Kaskisen virsi 513:4).

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Takarivin Taavi



Veikko Lavilla on ihana pieni laulu takarivin Taavista, jota kukaan ei huomaa ja joka lopulta päätyy sankarihautaankin takariviin.
Olen miettinyt kristillisyyden takarivin Taaveja ja jotenkin alkanut tuntea syvää myötätuntoa ellen peräti kohtalonyhteyttä.
Kun uskonasiat alkavat kiinnostaa, on luonnollista rukoilla usein, lukea Raamattua, tavata muita kristittyjä ja käydä kirkossa. Tulee ahmittua.
Kun sitten tila alkaa vakiintua, on aika luonnollista, että osallistumisen ja varsinkin suorittamisen frekvenssi laskee.
On toki niitä, joiden mielestä ainoa tapa tulla uskoon on kokea raju kääntymys ja että sen jälkeen on tutkisteltava Herran lakia päivät ja yöt, osallistuttava joka ainoaan hengelliseen tilaisuuteen ja sen seitsemään vapaaehtoistoimintaan – vaikka se johtaisi oman työn ja perheen laiminlyöntiin.
Minua viehättää paljon enemmän maltillisuus ja tolkku. Eipä liioitella eikä juosta, kun kävellenkin pääsee perille. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, meitä kannetaan.
Joka paikkaan osallistujalla on monenlaista vaaraa edessään. Vauhti voi sokaista. Ei ehdi ajatella, kun ollaan koko ajan menossa. Siinä voi lipsahtaa jonkin äärisuunnan saaliiksi. Tuohon työn ja perheen kärsimiseen jo viittaisinkin. Pitäisi olla myös muuta elämää kuin hengelliset harrastukset. Kieli vyön alla niihin kiirehtivällä usko voi vääristyä pakonomaiseksi. Jumalan lahjan sijaan tuleekin ihmisen suoritus.
Takarivin Taavilla on vähän dramaattista kerrottavaa. Mutta hänellä voi olla Iso Ystävä. Siltä hiljaiselta ja huomaamattomalta voi oppia kaikenlaista.