Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

maanantai 10. joulukuuta 2012

Kristillisestä ihmiskuvasta

Kristillinen ihmiskuva lähtee luomisen teologiasta. Olemme Jumalan luomia ja lunastamia. ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (1 Moos 1:27) Tässä täysin yksiselitteisesti todetaan, että sekä mies että nainen ovat Jumalan kuvia, eikä minkäänlaista arvoeroa kuvata.

Jumalan kuva (imago Dei) on kielikuva, joka korostaa ihmisen ja Jumalan tiettyä suhdetta ja asemaa. Persian suurkuninkaan valtakunnassa oli patsaita ja kohokuvia, joihin oli kuvattu joko hallitsija tai hänen sinettinsä. Ne kuvasivat hänen valtaansa, mutta myös tiettyä turvallisuutta: myös tämä alue on osa valtakuntaa. Ihminen Jumalan kuvana on hänen valtansa alainen, tarkoitettu hänen yhteyteensä, mutta myös valtaan ja vastuuseen asetettu.

Usein tähän ajatukseen ihmisestä Jumalan kuvana liitetään toisen luomiskertomuksen sanat: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15) Jolla valta on, sillä pitää aina olla myös vastuu, on sitten kyse organisatorisesta asemasta, mielipidevaikuttamisesta tai mistä vallan muodosta hyvänsä.

1900-luvun teologiassa oli yleistä kuvata ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa tiettyjen suhteiden avulla. Olemme suhteessa Jumalaan, luojaamme. Olemme suhteessa toisiin ihmisiin. Olemme suhteessa fyysiseen luontoon. Vaikka jokainen on myös ainutlaatuinen yksilö, emme ole irrallisia saarekkeita, vaan aina osia kokonaisuuksista, ja nuo suhteemme Jumalaan, toiseen ihmiseen (lähimmäiseen) ja luontoon määrittävät ja muovaavat meitä.

Pitäisi olla selvää ja luonnollista ajatella, että tuo ihmisten tietynlainen suhteiden verkko, verkottuminen, lähtee siitä, että me erilaiset ihmiset olemme keskenämme samanarvoisia. Kristillisen käsityksen mukaan ihmisarvo on jakamaton. ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal 3:28)

Luetaan lakia

Suomen tasavallan lakikirjasta. Näitä siis noudatetaan ja näiden mukaan toimitaan tässä maassa. (Toivottavasti.)




Perustuslaki

”Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”




Yhdenvertaisuuslaki



Syrjinnän kielto

”Ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”




Sisäministeriön toimintaohjeet



”Yhdenvertaisuuslain mukaisesti sisäasiainministeriö edistää yhdenvertaisuuden toteutumista ikään, etniseen ja kansalliseen alkuperään, kansalaisuuteen, kieleen, uskontoon, vakaumukseen, mielipiteeseen, terveydentilaan, vammaisuuteen ja sukupuoliseen suuntautumiseen liittyvissä kysymyksissä.”




Työsopimuslaki



Syrjintäkielto ja tasapuolinen kohtelu

”Työnantaja ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa työntekijöitä eri asemaan iän, terveydentilan, vammaisuuden, kansallisen tai etnisen alkuperän, kansalaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen, kielen, uskonnon, mielipiteen, vakaumuksen, perhesuhteiden, ammattiyhdistystoiminnan, poliittisen toiminnan tai muun näihin verrattavan seikan vuoksi.”





lauantai 24. marraskuuta 2012

Jumala piilossa

Muokkaa
Monen kokemus on, että Jumalan valta ei ns. näy missään.

Helpommin näkyy se valta, jota käyttää kulmakunnan kingi, pikkupomo, pääministeri tai se iänikuinen, kasvoton markkinavoima.

Mutta Jumala – piilossa on ja pysyy. Hienosti sanottuna hän on absconditus, salattu, ja Paavalin ajatuskuluista päästään siihen, että Jumala kätkeytyy vastakohtiinsa. Äärimmäinen voima heikkouteen, valo pimeyteen, armo sinne missä armottomimpia ollaan.

Mutta miksi hän kätkeytyy? Tulisi esiin! Pitäisi kunnon tiedotustilaisuuden ja sanoisi, ettei tämä nykyinen peli vetele, tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi. Tai mitä asiaa hänellä nyt olisikaan.

Ja kuitenkin… Juuri siinä järjenvastaisessa heikkoudessaan ja vaatimattomissa kuvioissaan Jumalan sana voi kolahtaa perille. Aivan päin honkia suunniteltu tiedonjulkistus pojan syntymästä on yhä lukemattomien mielessä.

Tai tarina Unkarin kansannousun jälkeen. Muuan mielipidevaikuttaja istui tuomiotta yli kaksi vuotta kunnes huomattiin, että hän oli syytön. Vallanpitäjät olivat vaihtuneet ja yksi ja toinen vapisi miettiessään, millainen kosto odotti. Vapautettu sanoi: - Kostoni on aivan hirveä. Ette pääse siitä ikinä eroon. Siitä, että minä annan anteeksi.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kenen syntejä osoittelen

Eräät lehdet maksavat vihjepalkkioita paljastuksista ja ilmiannoista. Kännykkäkamerat käyvät, yksityisyys on uhattu ja kulttuuria leimaa kyttääminen. Myyvin uutinen on jonkun maineen ryvettäminen, mieluiten kuvien kanssa ja houkutuslinnun avointa tilitystä ihastellen.

Kenen etua pitemmän päälle palvelee se, että puhutaan pahaa, kytätään, tahrataan maine, tuhotaan toisten elämän edellytyksiä?

Sensaatiolehti saa isoja otsikoita ja parantaa myyntiään. Julkisuudenkipeät saavat nimensä esiin, ehkä rahaakin. Mutta millä hinnalla? Montako särkynyttä sydäntä, luhistunutta unelmaa ja katkennutta kehitystä jää taakse?

Salarakas keikistelee vähissä vaatteissa hymyillen. Hänestä tehdään sankari. Sitä on vaikea ymmärtää, kun vielä muutama vuosikymmen sitten salarakasta olisi sanottu julkihutsuksi. Mitä salaista siinä on, kun kaikki kerrotaan, ehkä vielä vähän väritettynä, lehtien keskiaukeamalla?

Toisaalta on selvää, että siitähän jutut tehdään, mikä myy. Moni noita skandaaleja kauhistelee, mutta eipä malta olla irtonumeroa ostamatta.

Aikanaan Hymy-lehdessä naureskeltiin, että Suomessa on yli 100.000 kampaamoa. Kukaan kun ei myöntänyt lehteä tilaavansa tai ostavansa, vaan oli ihan sattumalta kampaajalla tullut selailleeksi, ja voitteko uskoa, mitä siinä kerrottiin…

Julkinen asema tuo myös tuon kielteisen julkisuuden mahdollisuuden. Sitä on perusteltu hankalasti määriteltävän kansan edessä vastuullisuuden avulla. Tiedän, että myös iso kirja puhuu toimellisesti johtamisesta ja antaa esimiesasemaan asetetuille melkoiset eettiset vastuut.

Silti jään kysymään, eivätkö samat säännöt sopisi kaikille. Eihän siitä kenenkään moraali kohene, että päästään nokkimaan sen ja sen isokenkäisen hairahduksia. Pahaa puhuvan oma sieluntila ei taatusti kohene, enemmänkin päinvastoin.

Sanonnan mukaan vanhenevan väestön mukavimmat keskustelunaiheet ovat omat sairaudet ja toisten synnit. Jos niin on, elämänsuunnassa olisi ainakin tuon toisen kohdan osalta parantamisen varaa.

Kristittyä kun ei kehotella osoittelemaan ja kauhistelemaan toisten syntejä, vaan omiaan.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Herra, hän haisee jo

Ihmiset ovat puolivakavissaan jo tilanneet häihinsä pappia, joka näyttäisi hyvältä hääkuvassa. Siis nuorta ja edustavaa. Vanhat ja vaivaiset eivät kelpaa. Eräs työtoveri sai kuulla, että vihittävät pitivät häntä liian lihavana vihkimään.

Ennestään on noita kelpoisuusrajoituksia asetettu mm. virkanäkemyksen, sukupuolen tai väärän hengellisen suunnan takia. Tai kun se kappalainen kehui Janatuisen hautajaisten ruokia mutta ei meidän vaarin.

En osaa kuin puistella pientä päätäni.

Jo varhaisen kirkon ajalta on mm. isä Kyprianoksen opetuksia siitä, että sakramentin pätevyys ei riipu sen toimittajasta. Sisältö ratkaisee, siis Jumalan sana ja hänen läsnäolonsa.

Kun mietin tuntemaani papistoa, niin ei siellä kovin monta valokuvamallia ole. Joitakin ihan komeita ja tyylikkäitä toki, mutta myös paljon niitä, joiden avut ovat muualla kuin ulkonäössä.

Tätä ei pidä väärässä mielessä yleistää, mutta muutamia aika lailla ontuvia ja haparoivia tiedän, joilta tuntuu saavan siunatun sanan. Muutamaan voisi kai sovittaa jopa Raamatun sanan Lasaruksesta, ”Herra, hän haisee jo”.

Siitä heikosta astiasta ja vaivan alta saattaa välittyä jotakin, mitä ei muualta saa.

Eräät tuntemani sananpalvelijat ovat sairauksieen tai muussa vajavuudessaan kuin kävelevä evankeliumi. Armon varassa he jaksavat, ja sitä armoa he haluavat muillekin välittää.

Ja sitten tulee vihkipari kysymään valokuvakansiota käytettävissä olevista papeista valitakseen ulkonäön perusteella mieleisensä…

maanantai 5. marraskuuta 2012

Pyhä ihninen?

http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?bid=201&id=45458


Kasvanko pyhemmäksi?

Muokkaa
Pyhityskristillisyys ei sanana taida nyt olla mediaseksikäs. Itse asia on toki esillä, puolesta ja vastaan.
Innostuneet vetoavat tarpeeseen kasvaa kristittynä niin uskossa kuin elämässä.
Kriittiset toteavat, että ollaan kovin lähellä ihmisen itsekorotusta, jossa Jumalan osuus pelastuksessa ohenee.
Ehkä  tietty varovaisuus ja käsitteiden täsmennys onkin aina paikallaan.
Itselleni on ollut mieluinen vuoden 1948 kristinopin (Eino Sormusen) määritelmä, jossa pyhitys on lisääntyvää synnin ja armon tuntoa. Siis molempia, synnin ja armon tuntoa.
Ilman armoa synnin tunto painaa hirvittävän raskaana.
Ilman synnin tuntoa armosta ei oikein ymmärrä, mihin sitä tarvitaan. Elämä on kuin säätiedotuksen ”Utsjoki Kevo: ohutta yläpilveä.”
Kun tunnetaan sekä synti että armo, saavutetaan tietty tasapaino ja kultainen keskitie.
Mutta kasvamme me kuinka pitkälle tahansa (tai toisen pään mielilauseella olemme yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita, Jumalan päivän vanhoja lapsia), niin meidän pyhyytemme on aina lahjaa ja lainaa ylhäältä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Ketä tai mitä minä pelkään

Pelkäänkö Jumalaa, ihmisiä vai jotakin muuta?

Kaikki pelko ei ole pahasta. On järkevää pelätä oikeasti vaarallisia asioita ja tilanteita. Itselleni on vuosien mittaan kehittynyt korkean paikan kammo. Pohjalla on ihan terve ajatus siitä, ettei putoaminen tee hyvää, mutta pelon kasvaessa se voi saada kummallisia mittasuhteita. En pysty tikkailta säätämään OK-talon TV-antennia tai naputtelemaan kattohuovan reunaa kiinni. Tornitalossa en mene parvekkeelle tai ikkunan viereen.

Oikeissa mittasuhteissaan ja oikeisiin asioihin liittyessään pelko voi olla hyväksi meille, suojella elämää.

Vääriin asioihin liittyessään tai suhteettomaksi kasvaessaan pelko voi alkaa meitä ohjata ja orjuuttaa. "Mitä ihmiset sanovat" voi olla hyvä ohjaamassa järkevään käyttäytymiseen, mutta ylikorostuneena se lamauttaa elämän.

Iso kirja puhuu Jumalan pelosta. Luther aloittaa katekismuksensa käskynselitykset samoin sanoin: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin että…”

Lapsena en ymmärtänyt, miten ketään voi pelätä ja rakastaa yhtä aikaa. Eihän sitä rakasta, jota pelkää. Ja jos rakkaus on molemminpuolista, ei pelkoa ole. En väitä ymmärtäväni tätä vieläkään loppuun asti, mutta oletan tuon Jumalan pelon olevan hyvin syvää kunnioitusta ja oman pienuuden tuntemista hänen suuruutensa edessä.

 Uskontotutkija Rudolf Otto totesi sen niin, että Jumala jos kuka on mysteeri, vieläpä samalla kertaa kauhistuttava ja kiehtova. Tai minun sanoillani: ainutlaatuisen syvästi kunnioitettava ja kiehtova.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Suvaitsevuus - mitä se on

YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO:n yleiskokous hyväksyi 16.11.1995 julistuksen suvaitsevuuden periaatteista. Sen mukaan suvaitsevuus on mm. tätä:

- Ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan.

- Ihmisillä on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat (esim. erilaisesta ulkomuodosta, asemasta, puhetavasta, käyttäytymismuodoista ja arvoista riippumatta).

- Kukaan ei saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.

Ai että sormia syyhyää kirjoittaa tähän mehukkaita kommentteja. Mutta enpäs tee. Tee sinä se. Ainakin mielessäsi!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Hymyilen sinulle ja puukotan selkään

Minulta on pyydetty lisää niitä eri tavoin kiusattujen ihmisten omia kertomuksia.
Olen julkaissut vain muutaman ja asianomaisten omasta pyynnöstä.

En haluaisi leimautua "kiusauspornon" levittäjäksi enkä toivo näitä katkelmia käytettävän väärissä yhteyksissä.

Aihe on usein arka. Erityisen tarkka yritän olla siilatessani pois tunnistamiseen mahdollisesti johtavia yksityiskohtia.

Älkää tässäkään miettikö sitä, missä tämä on mahdollisesti tapahtunut, vaan hätääntykää kuin opetuslapset yläsalissa: - Herra, en kaiketi minä? Ei kai meidän työyhteisössä?

---
Lesbo seurakuntatyöntekijä on luottamuksellisesti kertonut suuntautuneisuudestaan kahdelle uskotulle työtoverilleen. Jonkin ajan kuluttua asian tuntuvat tietävän kaikki. Yksi ja toinen tulee hiljaa sanomaan, että ei se mitään, hän on avara ja hyvä työtoveri, asia jää meidän kesken, älä ole huolissasi. Hän saa monta halausta ja selkään taputusta, ymmärtäväistä hymyä on ilma täynnä.

Selän takana tilanne on toinen. Juorukellot kilkattavat ja jutut paranevat matkalla. Lopulta työntekijästä tulee yleinen syntipukki, jonka erottamista aletaan vaatia, koska hän myrkyttää työpaikan ilmapiirin.
Hymyilevää selkäänpuukotusta?

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Mörkö, hus siitä!

Aika monella ihmisellä on salaisuuksia. Joidenkin niistä paljastumista pelkäämme ihan tosissamme. Puhutaan luurangoista tai möröistä kaapissa.



Minun mörköni oli Marja-Sisko, oikea minäni, josta niin harvan kanssa saattoi puhua. Ympäristö oli opettanut minut pelkäämään, mitä kaikkea kauheaa voi tapahtua, jos paljastuisin. Lopulta päättelin, että se kauheus oli lähinnä sitä, että he pelkäsivät itselleen tulevaa häpeää, eivät minun puolestani.



Kun annoin mörölleni nimen ja kutsuin sen esiin kaapista, se osoittautui paljon pienemmäksi ja vähemmän pelottavaksi kuin kaapissa möristessään.



Tämä on yleinen lainalaisuus. Kun lopulta uskaltaudut kohtaamaan pelkosi tai elämäsi vaikeimmat asiat, yllätyt, miten paljon pienempiä ne lopulta ovat verrattuna siihen, mitä luulit.



Tuo luurangon tai mörön esiin kutsuminen pelottaa. Se voi myös tehdä kipeää. Se voi myös oikeasti johtaa siihen, että julmat tai ymmärtämättömät ihmiset käyttäytyvät hyvin ikävästi.



Kuitenkin se on pitemmän päälle yleensä helpottava kokemus. Häviää pelko, tulee vapautuneisuus. Tässä on jotakin sama kuin katharsiksessa, puhdistautumisessa. Vaikeiden asioiden selvittäminen ja niistä puhuminen voi antaa jotenkin puhtaan olon, kuin uuden alun.



Onko sitten sellaisia luurankoja tai mörköjä, joita ei pitäisi kutsua esiin? En ole ihan varma. Ajattelen esimerkiksi synkkiä sukusalaisuuksia vaikkapa vanhemmista tai isovanhemmista. Pitääkö kaikki tuoda julki? Erityisesti, jos asia koskee myös muita ihmisiä, olisin varovainen. Ehkä esim. sisarukset eivät ole vielä kypsyneet puhumaan asiasta tai kohtaamaan sitä.



Toisaalta on hyvä muistaa, että me emme ole syyllisiä muiden ihmisten tekemisiin. Kuviteltu esimerkki: Jos isoäiti murhasikin yhden lapsistaan tai isoisä istui kavalluksesta, niin ei se ole meidän vikamme. Itsestämme riippuu, miten me elämme ja kunnioitetaanko meitä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Mukava miettiä oman suvun vaiheita

Ollessani pappina Savonlinnan seurakunnassa 1980-1982 sain veljeltäni Anterolta pienen tutkimuksen isän puolen suvusta. Osoittautui, että olin hyvin lähellä juuriani. 1800-luvun alusta lähtien Redsvenin sukuhaarani takenevan polven miehet olivat olleet sahatyömiehiä (sågkarl) Kerimäen Enonkosken Hanhivirran sahalla. Isoisän isä oli sitten aloittanut sosiaalisen nousun sukeutumalla tukkityömaiden kympiksi ja vaativampiinkin metsätyömaiden ja metsän oston tehtäviin.

Isän puolen suvussa vanhin poika oli vuoropolvissa Petter (Pekko tai Pekka) ja Adolf (Aatu), isoisäni nuo nimet yhdistäen Pekka Adolf. Perinne katkesi jo isäni kohdalla ja sitten sisarussarjassani, kun Pekka-veljelläni ei ole poikaa. Isoisäni isä Adolf Redsven suomensi sukunimen Aalloksi ilmeisesti vuonna 1906 Kiteellä. Nimi löytyi jostakin suosituslistasta, jota hän ei katsonut tarpeelliseksi lukea ensimmäistä ehdotusta pitemmälle.

Sukunimen Redsven syntyhistoriasta on parikin teoriaa. Minua viehättää ”valmis veikko” (ruotsin redo Sven) eli monenlaisiin avustajan tehtäviin tarvittu työmies. Ruotsinkielinen sukunimi saattaa viitata Olavinlinnan palveluskuntaan. Toinen mahdollisuus on sotilasperinne, mutta näyttö siitä puuttuu.

Säämingin historian avulla löysin mielenkiintoisia sukulaisia. Eräs Redsven oli saanut hoidettavakseen majatalon Viipuriin menevän tien varresta, siis hyvältä paikalta, mutta teki komean konkurssin. Hän oli helläsydäminen, antoi pyytäjille velaksi eikä hennonut periä saataviaan.

Pari polvea myöhemmin erästä nuorta ja aikaansaavaa miestä yritettiin useampana vuonna turhaan haastaa Kerimäen käräjille vastaamaan lehtolapsistaan, joita oli laajan pitäjän eri kulmilla. Lopulta rovasti oli pannut kirkonkirjan reunaan merkinnän ”Antagligen flytt till Ryssland”, luultavasti paennut Venäjälle. Vastaavaa löytyy joka suvusta eikä siitä pidä hermostua. Yli 200 vuodessa rikoksetkin ovat vanhentuneet, eikä niistä voi jälkipolvia syyttää.

Oletko penkonut oman sukusi historiaa?

Selän takana tuomittu



Pieni blogini ”Uhria syyllistetään” on poikinut uusia yhteydenottoja. Harkitsen vielä, voinko niitä julkistaa, vaikka niin pyydetään. Joistakin kun tapahtumapaikka tai henkilöt ovat niin tunnistettavia.
Sen sijaan kerron vanhan, pyytämättä saamani tarinan, jota on pyydetty julkisuuteen. Sen perusvire on siinä, että oikeastaan mistään ei suoraan syytetä, mistään ei suoraan puhuta – mutta myös vaikenemisella ja muka tietämisellä voidaan työyhteisön jäsen ajaa nurkkaan.
Selän takana arvailu voi satuttaa enemmän kuin asian puheeksi ottaminen.
Olen poistanut mahdollisesti tunnistamiseen johtavia yksityiskohtia. Eiköhän asia tule ilmi tästäkin. Luoja meitä armahtakoon ja viisautta antakoon.
---
”Kukaan ei tiedä mitään”
Nuorisotyöhön osallistuva diakoni alkaa kiusaantua, kun työpaikalla kuiskutellaan. Kun hän tulee paikalle, keskustelu vaimenee. Häntä aletaan katsella oudosti. Yhä harvempi puhuu hänelle. Hän voi kyllä istua yhteiseen kahvipöytään, mutta muut katselevat seiniä ja muistavat äkkiä jonkin tärkeän asian toisaalla.
Pitkän salapoliisityön jälkeen diakoni saa kuulla jonkun joskus arvelleen, että hän on katsellut rippikoulutyttöjä vai oliko se –poikia  sillä silmällä. Hän yrittää ottaa asiaa puheeksi, mutta kukaan ei ole muka koskaan kuullutkaan sellaisesta, kun suoraan kysytään.
Diakoni käy puhumassa esimiehelleen kirkkoherralle. Tämä kehottaa häntä rauhoittumaan ja menemään työterveysasemalle. Sieltä saa vaikka joitakin pillereitä, niin helpottaa. Öhm, tuota, niin ja miten olisi, voisitko toimittaa minulle nähtäväksi ajan tasalla olevan rikosrekisteriotteen, kun kerran työskentelet lasten ja nuorten parissa?

perjantai 28. syyskuuta 2012

Sydämen kyllyydestä

Tarinan mukaan mies kertoi kaverilleen, miten ilta venähti aamun pikkutunneille. Kotiovella oli vaimo ollut vastassa.
-          Sanoiko tuo pahasti?
-          Ei kun ”Hyvästi!”

Pahasti sanojiakin on ihan riittävästi. Kun mietin keskusteluja lehdissä, internetissä ja oikeastaan kaikkialla, niin tuntuu vain lisääntyvän tuo halu sanoa ilkeästi, loukkaavasti, satuttavasti. Erityisen suosittua se on siellä, missä ei tarvitse olla kasvokkain, vaan voi laukoa puskan takaa ja pysyä piilossa.
Se on raukkamainen ja arvoton, mutta yleistyvä käytäntö.

Mistä se kertoo, että ihmisillä on tarve puhua tai kirjoittaa pahaa?
Ensisijaisesti se ei kerro siitä, mistä puhutaan, vaan puhujasta itsestään.
Iso kirja sanoo, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mitä me puhumme, se kertookin siis jotakin meistä itsestämme.

Jos tuomme esiin vain kielteistä, se kertoo, että meillä itsellämme on paha olla.
Kuvitellaanko, että se lievenee, kun saa sen muihin purkaa? Helpottuuko oma olo, kun saa tölväistyä toista tai pahoitettua toisen mielen?
En oikein usko. Pahan jakaminen on pahan jakamista. Terapeuttinen katharsis, ”puhdistautuminen”, on ihan muuta.

On osoitettu, että tyytyväinen ihminen elää keskimäärin kauemmin ja laadukkaampaa elämää. Ei siis ole niin, että hän on tyytyväinen, koska elämä menee hyvin, vaan päinvastoin: elämä menee hyvin, koska hän on tyytyväinen.
Joitakin katkeria kahdeksankymppisiä tunnen. Sitä vanhemmat ovat lähes poikkeuksetta niitä, joilla on hymyrypyt vähän siellä ja täällä, kaikki hyvin.
Muuttuvatko nuo katkeroituneet tyytyväisiksi? Eivätpä juuri. He kuolevat pois. Hymytytöt ja –pojat jäävät elämään pitempään.

Tuo ei tietenkään ole yksilötasolla ehdoton ja virallinen totuus, vaan suurten ryhmien todennäköisyyksiä ja keskimääräistä ennustetta koskeva. Mutta ajattelemisen aihetta siinä on!
Tämän päivän sana voisi olla jouluevankeliumista tuttu ”Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto”.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kukin omilla ehdoillaan - samalla asialla silti

Jo vuosikymmeniä sitten Suomen Lähetysseura kierrätti maassamme elokuvaa ”Rummuta, veljeni.” Se kuvasi kristinuskon kotouttamista afrikkalaisiin kulttuureihin. Siellä uskon ilmentymän ei tarvinnut pitää sisällään vaikkapa 1600-luvun Saksassa syntyneitä virsiä. Sen sijaan paikallinen musiikki meistä katsoen erilaisine rytmeineen ja musiikin tahdissa liikkumisineen sai palvella jalossa käytössä. Me ehkä rakastamme urkuja ja rauhallisen raskasta mollivoittoista veisuuta, siellä jossakin taas rummut soivat, ilo pursuaa ja ihmiset tanssivat.

Kristillisessä uskossa on syvä ja muuttumaton hengellinen sisältö ja arvopohja, mutta sen ilmenemismuotojen on aina akkulturoiduttava, kasvettava osaksi paikalliseen kulttuuriin, jotta se todella voi tuntua omalta. Kun tämän siirtää maahanmuuttajien elämäntilanteeseen, voi todeta heidän rikastavan myös suomalaista uskonnollisuutta tuodessaan mukanaan omat perinteensä.

Eräs kokenut maahanmuuttajien kanssa työskentelevä kertoi, että hänen mielestään perusratkaisu moneen ongelmaan on suomalaisten kanssa tutustuminen ja ystävystyminen. Liian usein maahanmuuttajat jäävät yksin tai toimimaan keskenään ilman kunnon kontakteja kantaväestöön. Yksikin ystävä tai ystäväperhe voi avata ovia arvaamattoman paljon.

Monelle suomalaiselle on ollut silmiä avaavaa löytää maahanmuuttajissa valmius tehdä paljon myös itse. He eivät siis vain halua osallistua meidän suunnittelemiimme ja toteuttamiimme tilaisuuksiin, vaan he haluavat myös suunnitella ja toteuttaa itse tai yhdessä meidän kanssamme.

(Tämä on pätkä paljon pitemmästä tekstistäni, joka oli esillä eräässä kansainvälisyyden päivässä)

lauantai 22. syyskuuta 2012

Uhri onkin syyllinen!

Tämä pieni ja surullinen tarina ei kerro minusta, vaan on yksi lukemattomista pyytämättä saamistani pikku kertomuksista eri puolilta Suomea.

Minkäänlaista syrjintää ei saisi olla. Salailtuun tai yhteisön suojelemaan syrjintään on vaikea puuttua. Sitä on vaikea näyttää toteen.

Lisäksi vaikenemisen kulttuuri ja väärät perinteet puolustavat tekijää, eivät uhria. Uhri leimautuu herkästi hankalaksi, syrjijää taas suojellaan.

Ratkaisut joutuu tekemään uhri – usein sairastumalla tai hakeutumalla toisaalle. Asioiden oikeilla nimillä ja ajoissa puheeksi ottamisen perinne on kirkossamme heikosti kehittynyt.

Tiedän, että parempaa kohti mennään, mutta työtä on vielä paljon.
---
NN:n kertomus:

Seurakunnassa X. on miespuolinen työntekijä, jossa kieltämättä on naismaisia käytöspiirteitä. Häntä sanotaan aika suoraan neitiherraksi.

Työntekijöiden joulujuhlassa hän saa ”leikkimielisesti” lahjaksi käsilaukun.
Työntekijä on selvästi ahdistunut, mutta kukaan ei tue häntä eikä puutu asiaan.

Syrjivä käytös muka viattomine naljailuineen jatkuu, koska työtoverit ja esimiehet eivät ota vastuuta.

Lopulta työntekijä tekee itsemurhayrityksen, joka epäonnistuu, mutta hän joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle.

Työyhteisössä aletaan antaa kriisiterapiaa työtovereille, joita tapaus on järkyttänyt. Kukaan työyhteisöstä ei käynyt sairaalassa. Joukosta poistunut saa kärsiä yksin. Uhri oli työyhteisön mielestä syyllinen.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Sivuhenkilö

Pari vuotta sitten kirjoittelin maailmankirjallisuuden klassikoista pikku pätkiä imatralaiseen lehteen. Tässä on päähenkilönä Barabbas...

---

Ruotsalaisen Pär Lagerkvistin tunnetuin teos on Barabbas. Päähenkilö on Raamatusta tuttu, se joka Luukkaan mukaan vapautettiin Jeesuksen sijasta. Teksti on tietenkin fiktiota, mutta mahdollista.

Murhamies Barabbas harhailee Jerusalemissa, näkee monet pääsiäisen tapahtumista, ei ymmärrä. Hän kohtaa uskovia ja haluaisi itsekin sitä olla, mutta hänet torjutaan. Luodaan silmäyksiä. Tuo on se…

Edes omiensa joukosta vuorilla Barabbas ei löydä rauhaa. Veitsi on yhä herkässä ja arvet lisääntyvät. Aikanaan hän päätyy Kyprokselle, ensin kaivokseen, sitten pelto-orjaksi. Isännän muuttaessa Roomaan Barabbas seuraa mukana. Hän karkaa parahiksi kokeakseen Rooman palon ja kristittyjen vainon. Innoissaan Vapahtajan tulosta hän levittää tulta ja tulee tuomituksi.

Lopulta myös Barabbas kuolee ristillä,  jonon viimeisenä, sivussa, yhä torjuttuna. Huomaamattomana kuin Veikko Lavin laulussa Takarivin Taavi.

Läpi elämänsä hän oli tavallaan syrjässä, statisti, osaton. Paljon hän yritti, mutta itse päätapahtumat vyöryivät aina jossakin sivulla, joskus niin lähellä – ja silti tavoittamattomissa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Liikkuvan poliisin puolesta

Olen miettinyt Liikkuvan Poliisin (LP) lakkauttamista. Sisäministeri Päivi Räsänen (kd) pitää toimenpidettä säästösyistä välttämättömänä. En ymmärrä, koska LP:n tuottamat tulot valtiolle ovat moninkertaiset sen kaikkiin kuluihin nähden, ainakin jos lehtiin kuten Helsingin Sanomat uskoo.

Jos yksityistaloudessa etsitään viiden (5) euron säästö, joka tuottaa satasen (100) tulon menetyksen, osataanlaskea että säästö ei kannata, vaan aiheuttaa 95 euron tappion. Miksi valtion hallinnossa ei ymmärretä tätä?


Lisäksi ihmettelen, miten alas liikenneturvallisuus taas vajoaa, jos LP:n valvonta jää pois. Ei paikallispoliisi ehdi, kun töitä on ennestäänkin ja resursseja vain vähennetään.

Jos olen väärässä, näkisin mielelläni jossakin selvityksen, miten LP:n lakkautus todella säästää ja miksi se on välttämätön. Minusta se ei ole edes hölmöläisten peiton jatkamista saman peiton alapäästä yläpäähän, vaan vielä hullumpaa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Murha tuomiokapitulissa

Olen leikkinyt ajatuksella kirjoittaa dekkari, jossa murha tapahtuu niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin tuomiokapitulin tiloissa.


Dekkariperinteeseen kuuluu, että syylliseltä näyttää joku mitä ilmeisimmin, vaikkapa hovimestari. Tai siis tässä tapauksessa vahtimestari.

Uhri olisi joku, jonka ei missään nimessä olisi pitänyt edes olla siellä. Rauman pitsiviikkojen organisaattori? Costa Rican suurlähettilään autonkuljettaja? Punaniska lähibaarista?

Murhaaja, se oikea, on vähiten epäilty. Jos piispaa epäillään, se antaa kivaa ”ei se sovi” –vipinää. Tai joku oikein kiltti ja ihmisystävällinen hahmo? (Meillähän ei tietysti muita olekaan.)

Mukaan vielä suljetun huoneen mysteeri, jonkin tarkoin varjellun salaisuuden paljastuminen ja seksiä.

Juontakin saisi kuljettaa vähän pitemmälle kuin siinä romaanissa, jossa piti olla uskonnollisia tunteita, seksiä, yllätystä , epätietoisuutta ja jännitystä. Paperille tuli vain: - Hyvä Jumala, olen raskaana. Kuka on isä?

Jutun ratkaisuun tarvitaan sitten maallikkovastuuta ja uusia ideoita?

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ihminen on seksuaalinen olento (ja paljon muutakin)

Varmimmin myyvät lehtijutut tihkuvat seksuaalisuutta. Niin siis myös tämä blogi.


Aloitetaan miettimällä, mikä oli ensimmäinen ihmisen Jumalalta saama tehtävä. Aivan oikein: olla hedelmällinen, lisääntyä ja täyttää maa. Se lienee parhaiten täyttämiämme Jumalan käskyjä. Monen mielestä myös mukavin.

Seksuaalisuus on suuri Jumalan lahja. Biologisesti se liittyy lajin säilymiseen, kuinkas muuten. Kun Luoja viisaudessaan ei antanut ihmisnaaraalle kiima-aikaa, se viitannee siihen, että ihmisillä seksuaalisuhde palvelee myös muita tarkoitusperiä kuin lasten saamista. Yleensä tällöin ajatellaan parisidoksen lujittumista ja hoitoa.

Miksi sitten seksuaalisuudella on uskonnollisissa piireissä myös kielteisiä sävyjä?

Ymmärrettävää on ohjeistus vastuullisuudesta ja toinen toisensa kunnioittamisesta. Halutaan myös varjella herkkiä elämänalueita. Varoittelu ja neuvonta muuttuu helposti sosotteluksi tai ainakin sen toinen voi niin kokea.

Pahalta kalskahtaa, jos seksuaalisuus sinänsä nähdään kielteisenä, epäilyttävänä tai asiana, josta aito uskova jotenkin kilvoittelee pois.

Tuon ajatustavan takana on jo moni antiikin filosofi ja koulukunta. Itsensä rääkkääminen luonnolliset tarpeet kieltämällä on jostakin syystä nähty yleväksi.

Kunnon kirkkoisä Augustinus (354-430) haksahti osittain samaan. Aikansa filosofioista hän omaksui ajatuksen ruumiin ja hengen vastakkaisuudesta. Kun ihmisen perusolemuksessa on pahaa, sen täytyy olla vanhaa perua. Augustinus pohti perisyntiä ja löysi sen takaa idean, että niin kuin elämä siirtyy sukupolvesta toiseen seksuaalisuuden kautta, niin myös seksuaalisuus itsessään on ainakin osittain pahaa koska se välittää perisynnin tahraisuutta.

Toki kunnon kirkkoisällä on myös kauniita tekstejä täyttymyksen kaipuusta. Jälkipolvet ja osin aikalaisetkin tulkitsivat niitä hengellisesti viittauksina sielun kaipuusta Jumalan yhteyteen. Moni arkisempi ajattelija miettii, eikö luonnollisempaa olisi ajatella kahden ihmisen keskinäisen rakkauden kehitystä.



sunnuntai 26. elokuuta 2012

Vanhuksen kiusaajat

Tutulla ikäihmisellä on ongelma. Hän on liian kiltti ja vaikutuksille altis.

Häntä piirittävät "hyvää tarkoittavat" uskovat, jotka olan takaa "evankelioivat" ikänsä uskossa elänyttä ihmistä.

- Sinulta puuttuu pelastusvarmuus.
- Mikset mene uskovien kasteelle?
- Lukisit enemmän Raamattua.
- Rukouselämäsi on tehotonta.
- Olet nimikristitty.
- Palvelisit lähimmäisisäsi.
- Tule meille siivoamaan.
- Sinulla on rahaa. Mikset maksa minun laskujani, niin olisit Herralle otollinen?
- Et käy tarpeeksi kokouksissa.

Tuon kaltaisilla heitoilla tehdään äärettömän paljon vahinkoa.

Tiedän, että tuo ihminen, sanotaan nyt vaikka Viljamiksi, on ollut ikänsä kristitty ja vakaassa mielessä. Nyt on kunto rapissut. Näkö ei anna periksi lukea kuin muutaman minuutin kerrallaan. Selkäsärky on ainainen seuralainen eivätkä jalat oikein kanna. Tai jos kantaisivat, tasapainoon ei voi enää luottaa.

Mutta tiedän, että hän rukoilee paljon. Kun hän oli voimissaan, hän auttoi naapureitaan ja kauempanakin ilmaiseksi.

Nyt hänen luonaan lappaa näitä "uskonveljiä ja sisaria". He ja TV7 ovat saaneet hänet ahdistumaan.

Olen keskustellut hänen kanssaan toistuvasti ja pitkään. Vähän aikaa kaikki on OK, mutta sitten tuo rummutus taas alkaa tehota.

Raitis uskova alkaa epäröidä, josko se pelastus sittenkin pitää omilla töillä ansaita eikä voi luottaa Raamatun selvään sanaan ja Jumalan pelastustekoihin Kristuksessa.

Minä toivottaisn nuo Viljamin kiusaajat tekemään itse parannusta.







torstai 23. elokuuta 2012

Alkukirkko ei ollut yksi


Monessa kiivaassakin keskustelussa jompikumpi osapuoli tai molemmat väittävät tukeutuvansa kirkon alkuperäiseen oppiin.

Tällöin ihmettelen, mihin niistä.

Täysin homogeenistä, kaikesta samalla tavalla ajattelevaa ja yksimielistä kirkkoa ei ole ollut olemassakaan paitsi päiväunissa ja viitteellisesti eräissä Apostolien tekojen ihannoivissa kuvauksissa.

Uudesta testamentista vyöryy esiin kirkko toisensa jälkeen, eivätkä ne suinkaan olleet aina yhtä köyttä vetämässä - tai ainakaan samaan suuntaan. On jotakuinkin mahdotonta saada vaikkapa Paavalin ja Jaakobin kirjeen käsitykset laista, teoista ja pelastuksesta yhteiseen oppiin. Tai Johanneksen kirjeiden ja Paavalin seurakuntanäkemyksiä.

Yhä uudestaan esillä on uskontulkintojen moneus keskinäisine eroineen, eikä kyse ole vain siitä, pitääkö kristityn noudattaa tooraa.

Kuva on entistäkin hurjempi, kun otamme mukaan ne kristityt, joiden kirjoitukset ovat hävinneet, ne joista tiedämme vain vastustajien väritettyjä lausumia ja ne jotka tuomittiin harhaoppisiksi.

Toki yhteistäkin on, ennen muuta käsitys Jeesuksen Kristuksen asemasta ja tehtävästä - olkoonkin että siitäkin nousi monta riitaa.

Jollakin tavalla on vapauttavaa huomata, että usko on alusta asti hakenut tulkintansa ja tulkintojen moneuden.

Aikaa myöten toki järjestys ja järki vaativat tiettyä yhteismitallisuutta, ja kirkon yhteyden ja ykseyden takaajiksi muotoutuivat esim. piispan virka, uskontunnustusta ennakoiva "uskon sääntö" ja pyhien kirjoitusten vahvistettu luettelo kaanon.

tiistai 14. elokuuta 2012

Arvot ja uskonnollisuus

World Values Survey on muutaman vuosikymmenen ajan mitannut eri yhteiskuntien arvoja, nykyisellään noin 80 maassa.

Timo Vihavaisen (Kanava 5/2012, s. 70-71) mukaan 70 prosenttia hajonnasta selittyy kahden ulottuvuuden perusteella. Niistä hän käyttää nimityksiä individuaalisuus ja rationaalisuus.

Ne sijoitetaan xy-koordinaatistoon (x = vaaka-akseli, jossa individualismi kasvaa vasemmalta oikealle, y = pystyakseli, jossa rationaalisuus kasvaa alhaalta ylös).

Miten eri yhteiskunnat sijoittuvat?

Äärimmäisenä oikealla ylhäällä on Ruotsi vanavedessään muut pohjoismaat. Niiden alapuolelta löytyvät maat, joissa anglikaaninen vaikutus tuntuu. Äärivasemmalla alhaalla ovat islamin maat.

Pohjoismaat siis edustavat yksilöllisyyttä ja rationalismia, islamin maat yhteisöllisyyttä ja irrationaalisuutta?

Tuo on liian yksioikoinen tulkinta, mutta niin WVS kuin Vihavainenkin yllättyivät uskonnon suurta vaikutusta arvojärjstelmiin. Protestanttisuus ja erityisesti luterilaisuus ajaa tiettyyn sijaintiin koordinaatistolla samoin islam.

Heijastavatko arvot uskontoja vai uskonnot arvoja? Kuvittelen, että vaikutussuunta on ainakin ollut uskonnosta arvoihin päin, mutta nykyisellään on myös voimakasta akanvirtaa.

torstai 9. elokuuta 2012

Junkers-vainaa

Joensuun puolessa puuhataan kirjaa, jonka aiheena on JK-254.

Asiaan vihkiytyneet tietävät, että kyse on 1.7.1944 Liperissä pudonneesta Junkers-pommikoneesta. Sitä ei ammuttu alas, vaan se putosi menomatkalla omia aikojaan. Toki sodittuaan omalla tavallaan jo sitä ennen.

Julkisuuteen koneen hylky nousi, kun se nostettiin vedestä syksyllä 2008. Museaalisesti kiinnostavat kohteet otettiin talteen. Otettiin kuvia ja mittailtiin ties mitä.

Koneen hylky kelpasi myös materiaaliksi Junkers-rintamerkille, jonka myyntituloista kertyi lyhyessä ajassa veteraanien hyväksi puoli miljoonaa euroa.

Kovan onnen pommikoneesta kirjaa tekee fil.maist. Anne Lipponen. Hankkeen suojelijana on Junkers-veteraani luutnantti Kusti Lehmusvuori. Joensuun Ilmasillan puheenjohtaja Rauno Suhonen on taustavoimana tämänkin sota-ajan perinteen tallentamisessa.

Sotakone voi olla hyvällä asialla. Vaikkapa historiaa valottamassa tai veteraanien iltaa kirkastamassa.

tiistai 7. elokuuta 2012

Palkatta töissä - ja hyvältä tuntuu

Olen pappi, rovastikin, ja kirkon töissä. En toki papin virassa, vaan tuomiokapitulin hallintovirkanaisena, mutta kirkossa kuitenkin. Papin oikeudet säilyvät, vaikka varsinainen työ onkin asioiden valmistelua, yhteydenpitoa ja sen sellaista.

On ollut virkistävää silloin tällöin saada palvella myös pappina. Se tapahtuu omalla ajalla ja ilman pennin hyrrää korvauksia. Tai olenhan minä kastekodissa kahvit saanut, hautajaisissa ruokaakin.

Kirkon suositussopimus toimituspalkkioista on niin etevästi laadittu, että äärimmäisen harvoin olisin edes oikeutettu kyselemään palkkion tai korvauksen perään. Niinpä "artisti maksaa."

Ehkä puolen tusinaa kertaa viimeisten parin vuoden ajan sopimuksen ehdot ovat täyttyneet eli seurakunnan oma papisto on ollut estynyt ja seurakunta (kirkkoherra) on pyytänyt töihin. Muutama aktiivinen on työntänyt palkkiolomakkeen käteen ja sanonut odottavansa kunnes sen täytän. Olen kiltisti täyttänyt.

Tyypillisempää on, että en ole rahan perään huudellut. Se parikymmentä euroa on jotakuinkin olematon korvaus työstä.

On ollut jotenkin vapauttavaa hoitaa pyhiä toimituksia tai osallistua messun toimittamiseen ilman että pitää lomakkeita täytellä ja verokorttia kopioida.

Minulla kun on oma pieni palkkani, jolla tulen toimeen. Eri juttu on se miten7 kk työttömänä opetti, että työttömien pappien korvausten ja palkkioiden suhteen tulee seurakunnan olla aktiivinen.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Jalan hytkytys

Lounastaessa kiinnitin väkisinkin huomioni naapuripöydän nuoreen mieheen. Ihan OK muuten, mutta hänen oikea jalkansa hytkyi koko ajan. Tai hetkeksi loppui, vasen vuorossa, sitten taas pitkään oikea. Mutta jalka oli liikkeessä koko ajan sen puolisen tuntia minkä näin.

Teknisenä suorituksena se ei ole vaativa. Kokeilin sitä juuri työpöydän ääressä. Istuma-asento, päkiä maahan, sitten sitä nopeaa liikkeen hytkettä. Sen osaa tai oppii. Mutta minä osasin myös lopettaa.

Tuo lounaspaikan nuori mies ei ole ainoa. Palautin mieleen ainakin puoli tusinaa vastaavaa hytkyttelijää. Eri ikäisiä, kokoisia, näköisiä, mutta kaikki miehiä.

Mistähän tuo liike johtuu?

Jos se on tietoista, se voisi olla jonkinlaista treenausta. Se nyt ei vain sovi kuvaan monen pullottavavartaloisen kohdalla. Enkä osaa pitää sitä seksuaalisenakaan toimintana.

Peittäisikö se jotakin? Tai olisiko se itselle huomaamamtta tai lähes huomaamatta jäävä tapa purkaa hermostuneisuutta? Jokin sairaus, mikä?

En nyt menetä yöuniani, vaikka hytkeen arvoitus ei selviäisi. Suoraan kysymään en kehtaa mennä.

Mielenkintoinen ilmiö joka tapauksessa, kun saattaa jopa pöytä hytkyä samassa tahdissa.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Vanheneminen on taidetta

Täytin 58 vuotta.

Vielä siis 10 vuotta työelämää jäljellä. Vielä karumpi näkökulma: ehkä 20 vuotta elämää jäljellä. Noin keskiarvojen mukaan.

Syntymäpäivänään ihminen ei ole kuin päivää vanhempi kuin edellisenä päivänä, mutta kyllä siinä pysähtyy ajattelemaan. Vaikkapa elämän katoavaisuutta. Äskenhän minä olin lapsi. Ihan äsken opiskelin. Ja tässä sitä nyt ollaan. Saa omia lastenlapsia (8) helliä ja toivon mukaan heille hyvyyttä jakaa, antaa myönteisiä elämyksiä ja opettaa elämän ihmeellisyyksiin.

Haluan, että he aikanaan muistavat ämmin, jolla oli heille aikaa. Se on kai arvokkainta, mitä voin antaa.

En nuorena ymmärtänyt, kun tuttu ikäihminen totesi ajan kulun nopeutuvan vuosi vuodelta, kunnes joulut ja juhannukset silmissä vilistävät. Nyt huomaan sen itse.

Olenko vanhemmiten viisastunut? Ehkä sitäkin. Kokemus auttaa monessa asiassa. Rutiinikaan ei ole ruma sana.

Viekö vanheneminen lähemmäksi Jumalaa? En usko, että se on automaatio. Jotakin sentään. Ehkä juuri elämän rajallisuuden taju panee miettimään kaiken tarkoitusta. Jalostuneesti tästä voi miettiä, miten eläisi ns. oikein ja hyvin. Aika usein vastaukset tuohon kysymykseen osuvat yksiin Uuden testamentin suositusten kanssa.

Erityisen läheinen minulle on aina ollut Room 12:18  "Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa."

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Saimaannorppa

Saimaannorpan pesimäalueilla on verkkokalastusrajoitus heinäkuun alkuun.

Heti ensimmäisinä päivinä verkoista löytyi kolme kuollutta kuuttia eli tämänvuotista poikasta. Nyt kai jo puolen tusinaa eli neljännes vuoden poikastuotannosta.

En ymmärrä, mikä noita verkko-veikkoja riivaa.

Miksi sinne norppavesille on rynnistettävä verkkoja viskomaan heti kun laki sallii? Mikä ihmeen vimma vaatii kalastamaan juuri niillä harvoilla paikoilla, missä maailman uhanalaisimpiin kuuluva nisäkäs vielä lisääntyy?

Suomessa on 188 000 järveä. Lisäksi joet ja merialueet. Eiköhän sen kalastustarpeen voisi hoitaa muualla ja antaa sympaattisen nestorin elää ja jatkaa sukuaan.


Loman jälkeinen elämä

Olen palannut sorvin ääreen. Neljä lomaviikkoa takana.

Niiden aikana laskin 3 sateetonta päivää. Olinpa Kuopiossa, Jyväskylässä, Pyhätunturilla, Imatralla tai missä hyvänsä, aina siellä satoi. Näinköhän USA:n kuivuusalueiden ihmisten pitäisi panna hattu kiertämään ja kustantaa minulle matka sinne? Eivätköhän syvyyden lähteet puhkea ja taivaan akkunat aukea kuten vanhassa kirkkoraamatussa sanottiin.

Toisaalta töihin oli kiva palata, kun työhuone on pilvisen sateisina päivinä miellyttävän viileä.

Oikeastaan oli kiva palata muutenkin. Kunnolla touhutun (lähemmin Facebookissa) loman jälkeen olen levännyt, virkeä ja työhaluja uhkuva.

Eiköhän tämä tauti aikanaan mene ohi, mutta nyt nautin tilastani.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Ähkyyn syötetty



Lomareissuilla on tullut syötyä monenlaisissa tienvarren kuppiloissa ja kunnon ravintoloissakin.

Yhteistä noille paikoille on kohtuullinen tai hyvä ruoka. Jonkin verran palveluakin. Hintakin siedettävän rajoissa.

Mutta, mutta, mutta!

Jatkuvasti toistuva yhteinen tekijä on myös se, että annoskoko on aivan tolkuton.

Kuka jaksaa vetää napaansa koko ravintola-annoksen? En minä ainakaan. Tai jos sen urakoin, on ähky olo tuntikausiksi eteenpäin.

Ongelma poistuu, jos syö noutopöydästä, mutta sitä vaihtoehtoa ei läheskään kaikissa paikoissa ole.

Kaino toivomus aterian tarjoajille: pienempiä annoksia, kiitos!

(Olen muuten kokeillut myös lasten annoksen tilaamista, mutta jostakin syystä sitä ei myyty aikuiselle.)
http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?bid=201&id=39255

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Ikä vaikuttaa

Yli 65-vuotiaista suomalaisista enemmistö vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia. Alle 25-vuotiaista hyvin selvä enemmistö puoltaa. Työikäiistä kannatus on suurinta ikähaitarin alapäässä ja vähenee iän karttuessa. Tai ei se niin ole, että kun ihminen vanhenee, hänen kantansa muuttuisi, vaan että tällä hetkellä kannat ikäryhmittäin ovat näin.

Ikäryhmittäin vaihtelee myös median seuranta. Minkä vanhempi ihminen, sen suurempi luottamus painettuun sanaan ja YLE:n radio-uutisiin. STT:n uutisiin vielä enemmän, mutta niitähän ei ole vuosiin enää kuultu. Nuorempiin päin mennessä radio ja TV lisäävät seuratun uutismedian osuuttaan, samoin internet oheispalveluineen. Kännykkäfriikkejä on toki keski-ikäisissäkin, mutta käyttö ja luottamus on suurinta nuorimmissa aikuisryhmissä. Moni alle 40-vuotias on luopunut kellosta, kun ajan näkee kännystä.

Mainostajat ovat jo kauan seurailleet tämänkaltaisia trendejä. Nuorternlehden mainos napsahtaa esiin mobiililaajakaistalla, ei sanomalehdessä. Ikäihmisten seuramatkat taas löytyvät painotuotteista.

Mietin samaa kirkon piirissä.

Kirkolliset ilmoitukset paikallislehdissä tavoittavat osan lähinnä vanhimmista ikäluokista.

Työikäiset tavoittaa muulla medialla paremmin, nuorista puhumattakaan.

Mutta kaikkein paras tavoittamisen muoto on edelleen HN. Ai mikä? No tietysti Hihasta Nykäiseminen: Se että joku jonkin asian sydämelleen saanut kertoo siitä läheisilleen.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Moniarvoisuus - vai arvottomuus?

Suvivirren laulamisesta tai laulamattomuudesta koulujen kevätjuhlissa on keskusteltu isoillakin kirjaimilla.

Onko sen laulaminen uskonnonharjoitusta? Loukkaako se ateisteja? Entä loukkaako lauilamatta jättäminen uskovia? Vai onko se nähtävä enemmän osana suomalaista perinnettä ja kulttuuria, kesän alkamisen iloisena merkkinä?

Kun maamme väestö koko ajan monikulturoituu, tulevat vastaavat ongelmat yhä uudelleen esiin. Mitkä meidän tapamme ja perinteemme ovat osa suomalaisuutta, mitkä uskonnonharjoitusta, mitkä jotakin muuta?

Kiusallisesti on alkanut tuntua siltä, että jos jonkinlainen törmäyskurssi näyttää edes jotenkin mahdolliselta, päättäjämme ovat ensimmäiseksi valmiit luopumaan kristillisestä uskosta tai sitä ilmentävistä asioista.

Karmea esimerkki 1980-luvun lopulta: Seurakunta sai luvan kutsua pakolaisten vastaanottokeskuksen väkeä viettämään kesäisen päivän leirikeskuksessa, syömään, uimaan, rohkeimmat saunomaankin. Mutta vain sillä ehdolla, että ristit ja uskonnolliset kuvat olisi riisuttu seiniltä tai peitetty. Vastaanottokeskuksen johto ei millään ymmärtänyt, kun sanoin ei. Niitä ei siis peitetty, enkä kokenut kenenkään vieraan saaneen niistä näppylöitä.

Luulenpa muiden uskontojen edustajien arvostavan meitä enemmän, jos itse tiedämme, millä perustalla seisomme ja näytämme sen. Ihan aidosti voi olla ystävällinen ja tukena, vaikka ei uskoaan piilottaisi.

Toinen kiusallinen asia on, että kun puhutaan moniarvoisuudesta, on se usein käytännössä arvojen sekamelska. Jos kaikkia mahdiollisia uskoja ja uskomuksia kuvittelee samanarvoisiksi, tulee elämänkatsomuksesta kuin shoppailu valintamyymälässä. Otanpa vähän tuosta ja tuosta ja tuosta...

Hölmöimmillään moniarvoisuus on epäselvyyttä, jopa arvojen puutetta, arvottomuutta.

Kristillinen usko voisi antaa hyvän pohjan rakentaa elämää, jossa arvoperusta on kohdallaan.

tiistai 29. toukokuuta 2012

"Helluntain tuulien, sen valon, liekkien, taas tulla suo..."




Helluntaina Kuopiossa vihittiin kahdeksan uutta pappia.
Se on melkoinen määrä.

Useammassa kommentissa on ihasteltu, että siinä oli helluntaihin sopivaa humausta ja liekkejä. Puheet Pyhän Hengen toiminnan hiipumisesta ovat osoittautuneet vääriksi.

Notaarina saan pieneltä osalta ja pienen matkaa kulkea näiden vihittyjen rinnalla. Jokaista muistan, niin myös aiemmin vihittyjä, ja tulevia, jos Luoja elon päiviä ja työkykyä suo.

Kirkossa on aitoa pyrkimystä siihen, että kokeneemmat virkaveljet ja -sisaret tukevat tuoreempia työntekijöitä. Rukousta väheksymättä tärkeää on myöslämmin suhtautuminen, esimerkin näyttö ja arkisista asioista puhuminen - vaikka niistä työelämän käytänteistä, jotka ovat itselle myönteisen rutiinin kautta päivänselviä, mutta joissa uusi työntekijä joutuu turhaan kipuilemaan, ellei saa ohjausta.

Siunausta teille, Paula, Sisko, Jarkko, Antti, Marjo, Risto, Marita ja Markku! Ja kaikille muillekin, joihin Henki on armossaan hönkäissyt!

tiistai 15. toukokuuta 2012

Tasa-arvoisesta avioliittolaista

USA:n presidentti on ilmaissut kannattavansa samaa sukupuolta olevien oikeutta solmia avioliitto keskenään. Ilmeisesti vaaleissa hänen päävastustajakseen nouseva Romney on tasan tarkkaan toista mieltä.

Suomessa presidentinvaalin toisella kierroksella kakkoseksi sijoittuneen Pekka Haaviston sukupuolista suuntautuneisuutta reviteltiin sekä hyvässä että pahassa.

Miten meillä jaksaa avioliittolain uudistus tasa-arvoisempaan suuntaan?

Todennäköisesti aika huonosti, koska kansanedustajat eivät ole juuri rohjenneet tai halunneet panna nimeään asian puolesta tehtyyn aloitteeseen. Pahimmillaan asia teurastetaan jo valiokunnassa, jonka jäsenten mielipiteiden enemmistö ei tunnu olevan linjassa kansan enemmistön mielipiteen kanssa.

Todennäköisesti kuitenkin kyse on vain viivytystaistelusta. Tasa-arvoinen avioliittolaki tulee vielä jos on tullakseen.

Sitten joskus ihmetellään, miten se kesti niin kauan ja hymähdetään vastustajien argumenteille. Kehityskulku lienee sama kuin vaikkapa naisten oikeuksilla kirkossa. 1900-luvun alussa pidettiin järkyttävänä, pyhäinhäväistyksenä ja luomisjärjestyksen vastaisena, että musiikillisesti lahjakkaat uskovat naiset halusivat soittaa urkuja.

Itse olen miettinyt, mitä enemmistö menettäisi tai keneltä se olisi mitään pois, jos vähemmistö saisi samoja oikeuksia kuin mitä enemmistöllä on aina ollut.

Viisas enemmistö ei käytä yksinvaltaa, vaan ottaa vähemmistön huomioon ja antaa sille oikeuksia. Tuntuu, että maamme kielipolitiikka on tässä suhteessa onnistunutta, kun ruotsin kielen sorrosta puhutaan vähän ja suomen kieleen nähden paremmasta asemasta aika lailla.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Suoraselkäinen terveine mielipiteineen

Sanoille kertyy merkityksiä, joita niillä ei ennen ole ollut. Kielemme muuntuu ja kehittyy koko ajan.

Tähän asti olen esim. arvostanut ilmauksia "suoraselkäinen" ja "terve mielipide".

Nyt olen useammassa keskustelussa törmännyt ilmapiiriin, jossa noille sanoille on vakioitu aivan kummalliset merkitykset.

Suoraselkäinen tarkoittaisikin henkisesti hyvin jäykkää, tuomitsevaa ihmistä, joka vähät välittää muiden elämäntilanteesta tai näkökohdista. Vaikkapa uskonnollista fundamentalistia, usein myös homokammoista, jolla kuitenkin on hillitön tarve jatkuvasti puhua homoista.

Terve mielipide taas tarkoittaa sitä, mikä minusta ei ole terve: hyvin yksipuolista näkemystä, jonka argumentaatio on kapea ja johon ei suostuta ottamaan minkäänlaista päivitystä, ei varsinkaan toisin ajattelevaa ymmärtäen.

Jos nuo merkitykset vakiintuvat yleiseen käyttöön, minun täytyy alkaa käyttää muita ilmaisuja.

Minulle kun myös toisin ajatteleva on ihminen, jota pyrin kunnioittamaan. Se suoraselkäinenkin terveine mielipiteineen.

Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu - ja tulitha sie!

Useampi viikko on vierähtänyt jonkin tason korkeapaineen alla. Wille-piispaa on saateltu eläkkeelle ja hänen seuraajaansa Jari Jolkkosta otettu vastaan ja virkaansa vihitty. Melkoinen työllistäjä on myös tuleva pappisvihkimys, johon on ilmoittautunut peräti kahdeksan toiveikasta.

Eikä se uusi kotikaan ihan itsestään sillä lailla järjestynyt, että tavarat suunnilleen paikkansa löysivät.

Nyt olen toista päivää töissä siten, että hame on löytynyt päälle. Se on kevään merkkejä. Juhlapuheissa Jari Jolkkosen vihkimystä verrattiin jäiden lähtöön, ja ilmat todella alkoivat siitä lämmetä. Kun vierailevat piispat otettiin Kuopiossa lauantaina vastaan kolmessa lämpöasteessa ja räntäsateessa, paistaa nyt aurinko ja lämpö on tuolla viidentoista hujakoilla.



keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Neiti Kevät, tulisitko tänne?

Sitä eletään huhtikuun loppupuolta, eikä keväästä tietoakaan. Sää kuin perinteisesti maaliskuun alussa. Runsaasti lunta ja loskaa, lämpötila öisin pakkasella, päivällä lähellä nollaa. Aurinkoa ei ole näkynyt aikoihin.

Mutta kun lounatuuli viimein  heräisi, alkaisi tapahtua. Lumet ja jäät saisivat kyytiä, aurinko tulisi esiin - ja mikä parasta, ihmiset alkaisivat hymyillä. Sen se valon ja lämmön yhdistelmä yleensä tekee.

Mutta vielä 18.4. odotellaan...

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Rovasti

Nyt olen rovasti. Ja sekös miellyttää kovasti!

Muutaman tunnin olen ehtinyt makustella tuota nimeä ja arvoa. "Erittäin taitava ja huolellinen viranhoito ja ansioituminen muillakin elämän alueilla..." Ihan tässä punastun.

Edes osa rakasta kirkkoamme arvostaa työtäni, ammattitaitoani ja persoonaani.

Enpä ole aikuisiällä ammatillisesti muuta pyytänytkään kuin saada olla kirkkoni uskollinen, sitoutunut, tunnollinen ja ahkera palvelija. 

Siunattu Wille-piispa, minkä teit!

Juhlaistuntoa odotellessa

On tuo asunnon muutto ollut niin aikaa ja voimia vievä projekti, että on jäänyt bloggaaminen vähiin. Nyt jo helpottaa.

Tänään 13.4.2012 Kuopion tuomiokapituli pitää juhlaistunnon piispa Wille Riekkisen eläkkeelle jäämisen kunniaksi. Arvokkaita puheita, vähän pönötystäkin, emeritus-ristin luovutus, hyvää musiikkia ja seitsemän arvonimeä, rovasteja ja laulunjohtajia (director cantus).

Ennakkotieto kertoo, että... 

Enpäs sanokaan vielä.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Muuttopuuhia

Käsillä on muutto uuteen kotiin. Ei kauas, vaan saman Puijon mäen toiselle syrjälle. Paljon siinä kuitenkin on puuhaa.

Käymme kriittisesti läpi tavaroita. Onko tuotakaan natvaletta oikeasti tarvittu viime vuosina? Viekö tuo vain tilaa? Mikä mahtuu mukavasti? Mistä on iloa, mille tarpeellista käyttöä?

Pitäisi muuttaa usein, niin oppisi luopumaan turhasta tavarasta.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Pogostan hiihto 2012

Terveisiä Pogostan hiihdosta!

Neljäntenä vuonna peräkkäin sen hiihdin. 30 km perinteistä. Keli luistava, tunnelma hyvä, huolto pelasi ja maisemat mahtavat.

Vuosien mittaan olen oppinut hitaasti kiiruhtamisen taidon. Rauhalliseen tahtiin (noin 3.39 koko matka eli 8 km/h) ehtii jutella, katsella maisemia, pysähtyä kaikessa rauhassa  huoltopisteissä. On myös mukava tulla maaliin hyväkuntoisena naureskellen sen sijaan että lyyhistyy heti maalilinjan jälkeen. Muutama tarvitsi piipaa-auton kyytiäkin.

Ihmisluonto nyt on sellainen, että monen kannustimena on kilpailu, kelloa, kaveria tai jotakin muuta vastaan. Minulle riittää osanotto ja se että maalivaatteen nähdessäni tiedän taas mukavasta urakasta selvinneeni.

Näillä vuosilla palautumiseen kannattaa varata aikaa ja konstinsa.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Tarpeetonta tietoa ei pidä kysellä

Minua on pitkään ihmetyttänyt, miksi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä kysytään sukupuolta.
Todella harvoin tulee vastaan kaavake, jossa sitä ruksin kohtaa ei olisi heti alussa.

Mutta jos vaihtoehtoja on vain mies tai nainen, ollaan metsässä. Sattuneesta syystä tunnen paljon ihmisiä, joita tuollainen jako vaivaa. He kaipaisivat lisää vaihtoehtoja.

Vaikkapa näin:

Vastaaja on
o mies
o nainen
o matkalla mieheksi
o matkalla naiseksi
o vaihtelee
o siltä ja väliltä
o ei osaa sanoa
o jotakin muuta, mitä

Tai jos jätettäisiin tarpeettoman tiedon keruu pois. Senkö täyteistä se postimyyntiin tai hammaslääkäriin kuuluu, onko asiakas mies, nainen tai jotakin muuta

torstai 15. maaliskuuta 2012

Läträän postimerkkejä

Filatelia on harrastus, joka ei ihan kaikille avaudu.

Viime viikkoina olen selannut internetin postimerkkiluetteloita ja järjestänyt valtavaa kasaa japanilaisia merkkejäni. Pikku hiljaa ne löytävät paikkansa albumien taskuista.

Siinä oppii kaikenlaista. Ensinnä ehkä maan postitaksoja, mutta pian myös näkemään, miten sota-ajat vaikuttivat paperin laatuun, milloin alkoi tulla värejä enemmän, miten kullakin maalla on omia kansallisia erityispiirteitään. Japanissa näyttää olevan arvossaan esitellä oman maan kulttuuriperinteitä ja niistä erityisesti puupiirroksia ja temppeleitä. Tietysti myös esim. tekniikan kehitys ja merkittävät ihmiset on merkille pantu.

Suuri ja mahtava naapurimaamme, mikä sen nimi nyt olikaan, taas harrasti puolen lakanan kokoisia näyttäviä juhlamerkkejä ja toisaalta aatteen paloa henkiviä iskulauseita postimerkeissään.

Pieni ja sisukas Suomi taas oli 1980-luvulle asti maltilinen ja arvostettu julkaisija. Nykyiset hirmuiset määrät postinkulun kannalta tarpeettomia julkaisuja ovat aiheuttaneet tietynlaisen turtumusinflaation, ja moni keräilijä on jättäytynyt markka-ajan merkkeihin.

Mutta jos saat käsiisi esim. LaPe-luettelon Suomen postimerkeistä, niin selaapa sitä! Kaikenlaista ne merkit kertovat. Maailmanlaajuisesti taas esim. freestampscatalogue.com antaa käsityksen haluamasi valtion tai muun julkaisijan valikoimasta.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Ei eroteta ketään - rakennetaan yhdessä

Eräs minän defensseistä eli puolustuskeinoista on projektio. Siinä ongelma siirretään itsen ulkopuolelle, usein toiseen ihmiseen, ryhmään tai yhteisöön.

Nettikeskusteluissa olen viime aikoina törmännyt ehkä pieneen mutta sitäkin äänekkäämpään ja useammin kirjoittelevaan joukkoon, jonka mukaan kirkko olisi nyt ajamassa ulos uskollisimmat jäsenensä.

Olen oikeasti yrittänyt ymmärtää, keitä kirkosta oltaisiin ajamassa ulos. En ole löytänyt ensimmäistäkään ryhmää. Ei vanhalestadiolaisia, joiden parissa on ilmennyt hämmästyttävä määrä peiteltyjä pedofiliatapauksia. Ei edes Luther-säätiötä, vaikka se monin eri tavoin rikkoo kirkon  oppia ja järjestystä esim. omalla piispallaan ja papistollaan kirkon sisällä.

Valittajien joukkoa näyttäisi karkeasti yhdistävän tietty arvokonservatiivisuus. Homoseksualismi olisi syntiä, Raamattua tulisi tulkita vain heidän tavallaan, naisia ei saa vihkiä papeiksi, on otettava jyrkkä kanta kaikkeen maailmalliseen.

Kun tällaiset ihmiset murehtivat sitä, että kirkko ajaa heidät ulos, ei kyse ole oikeastaan kirkon toiminnasta, vaan heidän omastaan. Siis se projektioilmiö. Siirretään aktiivisen toimijan ja syyllisen osa kirkolle, heittäydytään itse uhreiksi. Takana on huonosti peitelty uhkaus itse erota. Joillakin mukana voi olla myös pelkoja, pettymyksiä katkeruuttakin.

Itse toivoisin, että me erilaisen Luojan luomat osaisimme toinen toisemme kunnioittamisessa kilpailla keskenämme ja rakentaa siltoja, ei erottavia muureja. Kirkkoa ei nyt kehitetä jyrkin äänenpainoin, vaan kuuntelemalla ja aidosti keskustelemalla, ehkä omat itsekkäät pyyteet sivuun pannen ja miettien yhteistä hyvää.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Aurinko armas sa, saattaja kevätsään...

Kohta viikko on nautittu aurinkoisista päivistä täällä Kuopiossa. Niin kai muuallakin Suomessa.

On se vain merkittävä asia myös mielialan kannalta. Pitkään kärvisteltiin pimeässä tai hämärässä, ja nyt tuntuu joka paikka tulvivan valoa.

Kevät kurkkaa jo ovelta, vaikka tänäkin aamuna Savilahden mittauspiste kertoi tylyt lukemat - 18. Iltapäiväksi voi lauhtua viitisentoista astetta.

Saisivat hiihtokelit pysyä Pogostan hiihtoon 17.3.2012 asti.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Älä jämähdä tuoliisi

Muutama viikko sitten yksi iskias-hermoni ilmoitti olemassaolostaan. Selvisin vähällä. Kävelin irvistellen nelisen päivää.

Tyypillinen syy moneen selkävaivaan on väärä työasento. Ollaan kumarassa, kurkotellaan, joskus ollaan liian pitkiä aikoja samassa asennossa. Useimmille se ajan mittaan aiheuttaa harmeja. Joku saa niskan tai hartiat jumiin, toisille taas alaselkä huutaa kostoa. Eikä se ryhtivirhekään kauniilta näytä, vaikka ei heti kipuja aiheuttaisi.

Miten sitten harmeja hoitaa tai ehkäistä?

Ensinnäkin: Älä jämähdä siihen tuoliisi. Nouse siitä, liiku. Käy toimiston toisessa päässä, kopiokoneella tai ties missä, vaikka ei olisi niin asiaakaan. Tai ainakin vaihda usein asentoa, mieti miten olisi hyvä olla, venyttele. Ja ajattele mukavia!

Toiseksi: Harrasta liikuntaa ja voimistelua muutenkin. Kroppa voi hyvin, kun sitä sopivasti rasittaa ja rasituksen jälkeen auttaa palautumaan.

Kolmanneksi:  Katso kriittisesti sitä tuoliasi. Vieläkö siitä on palvelukseen? Vai olisiko tuo ryhtinsä menettänyt ja johonkin tilapäiskäyttöön joutava? Kurkkaa myös tuolin sivuille ja alle. Onko siellä säätövipuja ja -pyöriä? Milloin viimeksi käytit niitä? Tiedätkö, mikä vaikutus niillä on? Moni jättää säädöt käyttämättä ja tuskailee esim. riittämättömän reisi- tai alaselkätuen puutteessa, vaikka ne helposti saisi.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Puijon laturetki 2012

Hiihdin Puijon laturetken sunnuntaina 26.2. Sää aurinkoinen, navakka tuuli. Nimestä huolimatta ladut olivat pitkälti Kallaveden jäällä, missä vesi vaivasi ja tuuli puhalsi uria umpeen.
Vaellus oli vaivaista, mutta kuljin kohti taivasta...
On riemullista todeta, että jaksaa ja pärjää. En tosin nopeudessa, niin moni meni menojaan. Mutta joka potkulla ja työnnöllä eteenpäin, ja ennen pitkää edessä näkyivät odotetut viisi kirjainta: MAALI.
Kuluneena talvena on ollut aluksi lumetonta, sitten julmetut pakkaset, ja kun kelit paranivat, iski iskias. Niinpä harjoituskilometrit olivat jääneet vähiin. Niitä tarvitaan rutkasti lisää, jos ja kun vajaan kolmen viikon päästä sinnittelen Pogostan hiihdon Ilomantsissa.
Jos et ole ikinä ollut laturetkellä, voin suositella. Huolto pelaa. Eikä heti tarvitse ahnehtia pisintä reittiä tai kilpasarjaa. Retkisarjoissa ehtii katsella maisemiaja nautiskella.
Pieni pronssinen muistomitali on kotona näkösällä.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Kirkon töissä ihan jees

Tuore kirkon työolobarometri kertoo kummia.

Ihmiset kokevat tekevänsä mielekästä työtä, esimies tukee, työyhteisö on hyvä...

Aivan toisenlaista tietoa kuin median hellimä kuva kirkon työoloista, jotka olisivat täynnä riitaa, kähmintää, välistä vetoja, välinpitämättömyyttä, alistamista...

maanantai 13. helmikuuta 2012

Kirkossa palkka jää pieneksi

Olen huolestunut siitä, mistä kirkko luulee saavansa ammattitaitoisia työntekijöitä tulevaisuudessa.

Kutsumustietoisuus ei ole mihinkään hävinnyt, mutta kun myös seurakuntatyöntekijän pitää maksaa opintovelat, asuminen ja paljon muuta. Milläs maksat, jos palkka on kovin pieni?

Jäi juuri hyvä papin sijainen saamatta, kun hän totesi saavansa opettajan toimestaan lähes 2.000 euroa kuussa enemmän.

Palkkaerot muuhun yhteiskuntaan eivät ikävä kyllä ole supistumassa, vaan repeämässä entisestään.

Iso kirja sanoo, ettei puivan härän suuta saa sitoa ja että työmies on palkkansa ansainnut. Kirkossa se pitäisi muistaa myös omien työntekijöiden osalta.

---
Pieni kuvaava anekdootti vuodelta 1986:

Olin juuri sopinut asuntolainasta. Pankinjohtaja oli vähän hiljainen ja sanoi sitetn, että eikö pastori voisi antaa koko palkkansa tulla meidän pankkiin.Sanoin että voisi. Ja tuleekin. Pankinjohtaja ällistyi. Ei ollut uskoa palkkaani todeksi.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Naiset valtaavat alaa

Katselen viran puolesta Kuopion hiippakunnan papistoa koskevia tietoja päivittäin. Yritän löytää seurakunnille työntekijöitä ja työnhaluisille töitä. Usein nuo tarpeet kohtaavat. Kaikenlaista muutakin on: nimikirjan merkintöjä, virkavapauksia, sijaisjärjestelyjä, tutkintoja ja niihin liittyvien näytesuoritusten järjestelyjä. Joka päivä myös jotakin uutta.

Eräs kirkollinen taho pyysi tarkan luettelon seurakuntapapeista ninikkeellä kirkkoherra, kappalainen ja seurakuntapastori. Tässä joukossa on joitakin vs. ja vt. viranhaltijoita.Tein listaa sen mukaan, miten virkoja parhaillaan hoidetaan.

Siitä kertyi mielenkiintoinen ajankuva ja selvä näky tulevaisuuteen.

Noita seurakuntapappeja on kaikkiaan 212, ja heistä miehiä 131, naisia 81.

Selvästi miesvaltaisin nimike on kirkkoherra. Hiippakuntamme 55 seurakunnasta 48:aa johtaa miespuolinen kirkkoherra, kun taas 7.llä on ruotelissa nainen. Tähän on suurelta osin historialliset syyt, koska naiset ovat olleet pappeinakin vasta 24 vuotta ja pätevöitymisaikaa on ollut vähän.

Toisaalta myös asennepuolella on yhä sitä, että valitaan ehkä herkemmin mies kuin nainen, jos valinnanvaraa on. Huomattava osa naisista ei myöskään pyri johtaviin asemiin. Sen ilmiön syitä olisi mielenkiintoista selvittää.

Kappalaiset ovat suurin seurakuntapapiston ammattiryhmä, 76 kappaletta. Jakauma on jo paljon tasaisempi: 41 miestä, 35 naista. Tähän virkaan pätevyysvaatimuksena on mm. pastoraalitutkinto, jonka pian valmiiksi saamassa on viisi pappia - ja he ovat kaikki naisia.

Seurakuntapastoreissa muutos näkyy jo keikahtamisessa toisin päin lukemiin: 32 miestä, 39 naista, yhteensä 71.

Näistä voi päätellä, että papisto on hyvää vauhtia naisistumassa. Kirkkoherran viran osalta miesenemmistö säilynee vielä pitkään, mutta muuten on syytä opetella suhtautumaan siihen, että nainen pappina ei ole kummajainen, vaan pian enemmistön edustaja.

tiistai 31. tammikuuta 2012

Ensimmäinen kirimaali

Tänään 31.1.2012 on Kuopion hiippakunnan piispanvaalin ensimmäisen kierroksen ratkaiseva päivä. Kuuden ehdokkaan joukko supistuu ilmeisesti kahteen. Kaksi parasta jatkaa toiselle kierrokselle, ellei kukaan saa heti vähintään puolta äänistä.

Usein olen erilaisissa vaaleissa ja miksei kilpailuissakin miettinyt, mikä on niiden osa, jotka eivät voita tai tule valituksi. Kaikkien huomio kiinnittyy menestyjiin. Muut saavat nuolla haavansa yksin.

Kaikilla kuudella on toki hyvä työpaikka, missä jatkaa. Henkisesti voi kuitenkin olla raskasta palata, kun on torvet soiden sotaan lähtenyt.

Ainakaan ähättelyä ei tarvita. Aikanaan sanottiin, että mies se on hävinnytkin. Tai nainen.

Tuohon piispankin hommaan voi monen hyvän joukosta vain yhden valita.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Vaalilautakunnassa

Jollakin ihme konstilla minut saatiin syksyllä ylipuhuttua hiippakunnan vaalilautakunnan sihteeriksi.

GRR!

Tehtävä on oikeastaan mieluinen. Olen selvittänyt, muitä kaikkea pitää tehdä, ja käsittääkseni myös tehnyt. Ja sitähän on riittänyt. Mielenkiintoista ja monipuolista hommaa.

 Se GRR! tulee siitä, että aikaa on mennyt todella paljon. Oman työn ohessa tämä on ollut iso urakka ja jatkuu vielä kuukauden.

Neljän vuoden päästä aion viisastuneena esittää joko lisätyövoiman palkkaamista tai sihteeriksi valittavan vapauttamista ainakin osasta omia töitään. Ihan jaksamisen kannalta.

Virkeä sihteeri tekee vähemmän virheitä. Jaksaa ehkä toimiakin terävämmin.

torstai 12. tammikuuta 2012

Julkinen, rajoitetusti julkinen, ei-julkinen vai salainen

Savon Sanomat on nostattanut myrskyä vesilasissa ihmetellessään, miksi Kuopion tuomiokapituli panttaa tietoa piispanvaalin maallikkovalitsijoista.

Väite on sikäli ihmeellinen, että lehti sai pyytämänsä tiedot.

Sen mielestä tiedot olisi pitänyt julkistaa netissä jonkinlaisena automaationa. Kuuroille korville kaikuivat oikeusoppineiden vakuutukset siitä, että asiassa jokaisella tuomiokapitulilla on kiistaton harkintavalta tai oikeastaan harkintavelvollisuus, ja että missään piispanvaalissa mikään tuomiokapituli ei ole vastaavaa listaa nettiin pannut. Espoossa ei kukaan edes kysynyt valitsijoiden nimiä.

Jos johonkin - vaikkapa nimilistan julkistamiseen - on oikeus, ei oikeus koskaan ole sama asia kuin velvollisuus.

Edustan itse luultavasti avarampaa ja julkisuutta lähestyvämpää suhtautumistapaa kuin lakimiesasessorimme. Toisaalta haluan julkisesti puolustaa hänen oikeuttaan harkita itse. Lakimies katselee asioita vähän toisin kuin pappi. Yleensä asioille on hyväksi, että eri näkökulmia sovitetaan yhteen.

Useampikin laki - esim. henkilötietoL ja julkisuusL - säätelevät sitä, mitä tietoja ja keistä saa julkisuuteen päästää. Osasta on selkeästi määritellyt rajat, joiden puitteissa operoidaan. Hyvin tarkkana pitää olla esim. osoitetiedoissa, ja henkilötunnusta on paras olla antamatta kuin viranomaisille ja heiltäkin yksilöityyn, lailliseen pyyntöön vastattaessa. Moni haluaa nykyisin kieltää nimensä ja yhteystietojensa antamisen.

Tulevien vuosien kirkollisia vaaleja ajatellen olisi selkeintä, jos esim. kirkon vaalijärjestykseen tai muuhun säädäntöön lisättäisiin yksiselitteinen pykälä siitä, mitä tietoja ehdokkaista ja valitsijoista saa julkaista, missä rajoissa ja minkä julkistaminen taas on kiellettyä.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Hankala istua liian matalalla tuolilla

Puijon kirkossa käyty taas loppiaisena. Erityisesti nautin loppusoitosta, jossa päästeltiin kolomen kuninkaan marssia ihan tutti.

Penkissä huomasin taas kerran, että julkisten tilojen kalusteet on tehty noin 160-senttisille. He istuvat mukavasti jalat lattiassa ja istuimessa reisituki.

Vähänkin pitempi istuu hyvin epämukavasti polvet korkealla ja vain pepun kannikan kärki istuimessa, reisitukea ei lainkaan.

Tampereen teatterissa on löydetty ratkaisu: katsoja saa ottaa koroketyynyn paikalleen. On muuten toimiva, helppo ja ihana idea. Täytyy kertoa terveisiä seurakuntaan.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Kirkkoon liittyi ennätysmäärä ihmisiä

Kirkosta erotaan niin että hirvittää.
Erään arvion mukaan jopa lähes 50 000 henkeä myös vuonna 2011.
Lopulliset tiedot saadaan aikanaan.

Mutta myös toiseen suuntaan kulkee väkevä virta. Vuonna 2011 kirkkoon liittyi 14 082 henkeä. Tämä ei siis tarkoita kastettuja lapsia, vaan aikuisempia. Niitä jotka asioita pohdittuaan siirsivät paperinsa kirkon puolelle.
Tuo lukumäärä on kaikkien aikojen ennätys.

Jostakin syystä julkinen sana ei sitä juuri mainitse.
Edelleen on uutinen vain jos jotakin ikävää tapahtuu.

Minä jaksan iloita niistä pienistäkin asioista, jotka ovat hyvään suuntaan.

Toiveita vuodelle 2012

Uudenvuodenlupauksiin en oikein usko. Ihmismieli kun on mitä on. Tahto hyvään meillä riittää, voiman kanssa taas on vähän niin ja näin, ehkä ajoittain motiivipohjankin.
Mutta toivoa voin.

Mitä toivon vuodelta 2012?

Työtäni ajatellen toivon kirkon monien vaalien sujuvan suotuisasti ja aktiivisuutta osoittaen. Kirkolliskokous ja hiippakuntavaltuustot ansaitsevat saada innokkaita, järkeviä ja asioihin perehtyviä jäseniä.

Tai Kuopion piispanvaali. Kuka kuudesta ehdokkaasta tuleekaan työhuoneeni naapuriin? Uskon itse pystyväni työskentelemään kaikkien kanssa. Omasta puolestani olen valmis tarjjoamaan lämmintä kättä ja aitoa yhteistyötä. Pieni epäilys on mielessä, voivatko kaikki ehdokkaista tehdä samoin. Jonkun kanssa olisi varmasti helpompaa kuin jonkun toisen. En silti lähde elämöimään sillä, kenet tahdon esimiehekseni ja piispakseni.

Ylipäätään toivon voivani tehdä rauhassa työtäni yhteisen kirkon hyväksi.

Yksityiselämässä toivon, että rakkaat ja hyvåt suhteet läheisiin säilyvät. Saan halata riittävästi ja aina joskus joku hipsii syliin. Muutaman vuoden kuluttua vanhimmat lastenlapset jo miettivät olevansa liian isoja siihen.

Toivon myös kohtuullista terveyttä. En ihmeitä, muta mukava olisi jaksaa edelleen liikkua ja nauttia luonnosta.

On kiva kun näen yhä rasittumatta lukea. Ihan pöljäkään en ole, kun opin yhä uutta, vaikkapa teknisten vempainten käsittelyssä.

Ja kun säilyisi uteliaisuus sanan myönteisessä merkityksessä!