Pappi, ministeri vai molemmat?

Miten papiksi tullaan?
Tietyt ulkoiset edellytykset on suhteellisen helppo selvittää. Pitää olla tehtävän edellyttämä terveys, on saatava kutsu seurakunnalta, on vakuutettava piispa ja tuomiokapituli. Osallistutaan ordinaatiovalmennukseen, joka useimmissa hiippakunnissa on jo koko viikon juttu. Suoritetaan pappistutkinto tuomiokapitulissa. Tarkastetaan, että on kastettu ja konfirmoitu kirkon jäsen.
Sitä ennen tarvitaan tietysti yliopistosta loppututkinto, yleensä teologian maisteri.
Töitäkin pitää olla tiedossa vähintään puoleksi vuodeksi. Muuten ei vihkimystä heru.
Mutta onko tässä kaikki?
Ei ole.
Tuo yllä oleva kuuluu pitkälti vocatio externaan, ulkoiseen kutsumukseen. Siihen liittyvän tulee olla kunnossa, mutta muutakin tarvitaan.
Siitä muusta käytetään nimitystä vocatio interna, sisäinen kutsumus.
Siihen liittyy sellaisia asioita kuin usko ja kutsumustietoisuus. Otan kirkon uskonkappaleet todesta, uskon niiden auttavan elämässä ja jopa viimeisen rajan yli. Haluan jakaa sitä hyvää, minkä koen itse saaneeni. On palvelemisen mieltä. Vanha nimitys papille onkin Minister Verbi Divini, Jumalan sanan palvelija. Tuo ministeri ei viittaa herrahissiin, vaan palvelemiseen. Jumalaa palvellaan palvelemalla hänen luotujaan.
Säädöksissä on lueteltu suoraan ja epäsuoraan hyvän papin ominaisuuksia. Niitä on hyvä miettiä, mutta ei siitä ahdistuen, että vaadittaisiin täydellisyyttä. Kasvuakin sopii toivoa, jos ei muuten niin kristinopin mukaista pyhittymistä eli lisääntyvää synnin ja armon tuntoa.
Ehkä on hyvä, että protestanttisilla papeilla on lupa avioitua ja useimmat perheellisiä ovatkin. Säilyy kosketus arkielämään.

Dekkarin kirjoittaminen ja sen haasteet

Marja-Sisko Anneli Aalto·2. marraskuuta 2015

 

Tarina

 

Kaiken A ja O on hyvä tarina. Se alkaa jostakin, kehittyy, usein mutkitellen, ja päätyy jonnekin. Jotkut jättävät loppuun tahallaan paljon auki. Minua sellainen ratkaisu ärsyttää. Aika tylsä on myös tehdä kaavaksi Agatha Christien Hercule Poirot –tarinoista tuttu päätös: päähenkilöt kutsutaan koolle ja suuri viisas luettelee, kuka valehteli mitäkin ja heittelee syyllisen palloa sinne ja tänne, kunnes lopulta osoittaa jotakuta ja toteaa, että tässä hän on. Asiat saisivat selvitä ainakin pääpiirteissään. Kuka teki, miten ja miksi. Mieluiten syyllinen vielä saatetaan vastaamaan teoistaan.

 

Uskottavuus

 

En halua kirjoittaa mitä tahansa, vaan tarinan on oltava totta tai ainakin että se olisi voinut olla totta. Juoni voi vaatia yllättäviä käänteitä ja joskus epätodennäköisyyden realisoitumista, mutta ei mahdottomuuksia. Sir Arthur Conan Doylen usein toistama Sherlock Holmes –viisaus: Karsi pois kaikki mahdoton, ja lopulta jää jäljelle totuus. En pidä supersankareista, vaan haluan ihmisten olevan lihaa ja verta, myös heikkouksineen. Olkoonkin että ratkaisijan ei tarvitse olla kliseisesti juoppo, avio-ongelmainen ja virkaura vaakalaudalla.

 

Kiinnostavuus

 

Seuraa tarinasta. Aiheen valinta voi olla jo ratkaiseva. Mikä on tilanne? Keitä mukana kuljettamassa juonta eteenpäin? Ei liian tuttua ja tuiki tavallista, mutta ei myöskään liian erikoista. Hyvä kertoja saa toisaalta arkiseenkin jonkin koukuttavan, kutkuttavan, yllyttävän mausteen. Tuttuus Kirjoittajan on tiedettävä riittävästi aiheestaan. Noloa, jos jokin fakta tai tulkinta on päin honkia. Taiteilija ei saa käydä ostamassa sinoberin sinistä eikä lääkäri sotkea menstruaatiota ja ejakulaatiota. Monelle on helpointa kirjoittaa omaa työtä tai rakasta harrastusta sivuavista teemoista.

 

Henkilöt

 

Onko henkilöitä paljon vai vähän? Minimalistinen ratkaisu tekee kirjoittamisen helpoksi, mutta lisähenkilöt, statistit, pistäytyjät, vihjeen antajat saattavat huomattavastikin lisätä mielenkiintoa, kunhan heitä ei ole liikaa. Puhelinluettelo ei ole romaani, vaan tarvitaan se tarina. Mutta tarinalle antaa huikean bonuksen, kun sen ihmiset ovat kiinnostavia hyvässä, pahassa tai molemmissa. He eivät saa olla liian samanlaisia, mutta eivät myöskään mahdoton kirjo erilaisuutta. Monen kriitikon mielestä Tuntemattomaan sotilaaseen Väinö Linna sijoitti liikaa eri murrealueilta tulevia.

 

Yllätys

Jos elämä soljuu rauhallisesti eteenpäin, se voi olla myönteinen ja seesteinen juttu. Dekkari ei kuitenkaan ole idylli, vaan tavanomaisen elämänmenon pitää särkyä ja mieluiten henkirikoksen takia. Mika Waltarin komisario Palmu piti murhaa ainoana riittävän hyvänä syynä vaivata häntä liikkeelle. Uhri voi olla kaikkien mieliharmi kuten eversti Protheroe (A.Christie: Murha maalaiskylässä), tai hän voi olla kaikkein vähiten odotettu kuten kiltti opettaja, pappi, harmaa hiirulainen. Oman mausteensa voi antaa tuntematon uhri. Kuka hiivatissa hän on? Miksi ruumis on täällä, miksi hänet tapettiin? (Marja-Sisko Aalto, Murha tuomiokapitulissa)

 

Huijaus

 

Asiaan kuuluu, että kaikki eivät puhu totta. Jokainen löytää itselleen siihen hyvän perustelun. Syyllinen peittelee, joku saattaa häntä suojella, jollakulla on muuten kaikkea muuta kuin puhtaat jauhot pussissaan. Joku voi tietoisesti johtaa harhaan. Suosittu kikka on lavastaa joku viaton syylliseksi joko ns. rysän päällä tai ripottelemalla häneen viittavia todisteita tutkijoiden löydettäviksi. Moni lukija yrittää ratkaista perusongelman eli kuka sen teki. Lukijaa saa kohtuudella kiusata jutun sotkuisuudella, mutta halpamaisena pidän, jos jokin fakta ei olekaan fakta tai lopputulemassa on jotakin ristiriitaista aiemmin kerrotun kanssa. Minä rakastan sitä, että asiat alkavat selvitä heti kun ihmiset luottavat toisiinsa niin paljon, että puhuvat totta.

 

Ratkaisun löytyminen

 

Kukaan ei ole Sherlockin veljen Mycroft Holmesin kaltainen yleisnero. Ainakaan rikostutkijoissa heitä ei liene. Ratkaisun löytyminen edellyttää enemmän perspiraatiota (hikoilu) kuin säkenöivää inspiraatiota. Kun pidän ihmisten sosiaalisuudesta ja yhteistoiminnasta, minusta on kiva antaa ratkaisun löytyä tavalla tai toisella yhdessä. Tutkijoita on pari (Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen). Tai sitten ratkaisevan vihjeen antaa ehkä puolivahingossa joku sivullinen, joka ei itse tajua vihjeensä arvoa. Se vain alkaa kehiä yhä lähemmäksi lopullista oivallusta.

 

Hankaluudet

 

Per aspera ad astra – vaikeuksien kautta voittoon. Ei ole uskottavaa tai hyvää kerrontaa kuvata silkoista polkua kohdasta A kohtaan B ja happy endiin. Tarvitaan mutkia matkaan, vastoinkäymisiä. Viittaan edellä kuvattuun huijaukseen ja sitten tuppisuisuuteen. Syystä tai toisesta jotkut vaikenevat, vaikka pitäisi puhua – ja päinvastoin puhua pälpättävät, vaikka joutavuuksia pitäisi välttää. Varsin yleinen ratkaisu on myös poliisin työyhteisö, joka vaatii huomion kiinnittämistä muihin juttuihin, tai ymmärtämätön esimies, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tunnustan, käytän näitä molempia. Rauno Hakovirran kaltaisia tyyppejä lienee joka työyhteisössä. Jostakin syystä heillä on nostetta esimiesasemaan.

 

Kuka sen teki

 

Syyllinen älköön olko hovimestari – ainakaan nykyisessä Suomessa. Ei myöskään epäilyttävä ulkomaalainen vakooja, vielä vähemmän maahanmuuttaja tai turvapaikan hakija, ellei ole kyse heidän keskuudessaan tapahtuvista jutuista. Varoisin syyllistämästä mitään kansanryhmää, etnisyyttä tai uskontoa. Syyllisessä voi olla jotakin yllättävää – hän onkin joku muu kuin pääepäilty. Itse olen käyttänyt epäillyn puolisoa. (Anita Salmelin ”Tappavassa lumessa”) Toisaalta aika yleistä on myös se, että syyllinen voi olla kauan tiedossa, ja kirjoittaja voi kuvata hänen vaikeuttaan selvitä asian kanssa, miltä tuntuu, mitä pitää pelätä.

 

Helppo vai vaikea ratkaisu

 

Lukija rakastaa sitä, että saa käyttää aivojaan ja punoa vihjeistä perustellun arvauksen tai päätelmän tapausten kulusta ja tekijästä. Jotkut vihjeistä voivat olla epäolennaisia tai jopa harhaan johtavia, mutta loogista ristiriitaa ei saa syntyä. Ratkaiseva vihje on kiva piilottaa sivulauseeseen tai muuten niin ettei sen antajakaan välttämättä huomaa, mitä sanoi ja mihin se johtaa. Ei ole kiva kuvata sitä tyypillisintä henkirikosta: kaverukset ryyppäävät yhdessä ja jostakin syystä joku otetaan hengiltä. Kukaan ei muista mitään eikä tekijä ymmärrä, miksi sen teki. Mukavampi on kuvata rikosta, jolla on motiivi. Se kehiytyy auki hiljakseen, ei heti. Luova ongelmanratkaisu lienee dekkarien perushuveja.

 

Rakas lukija

 

Kirjoittaja tai kirjoitus ei ole mitään ilman lukijaa. Lukijalle suotakoon se ilo, että hän saa viimeistellyn, tasokkaan tekstin, joka herättää mielenkiintoa ja pitää sen yllä. Lukija on kingi myös siinä mielessä, että tyytyväinen lukija on paras mainos. Vastaavasti pettynyt lukija näkyy ikävällä tavalla kustantajan ja kirjoittajan tilipussissa. Tässä maailmassa täytyy ajatella myös kaupallisia näkökohtia.

 

Mistä saa tietoja

 

Klassinen tapa on hautautua kirjastoihin tai arkistoihin. Voi myös kysyä niiltä, jotka tietävät. Mieluiten silmäkkäin ja nauhurin kanssa. Nykyisin on myös helpompi tie: rouva Kuukkeli (hakukone Google). Se avaa vaikka mitä ja johtaa niin helmien kuin sikojen luo. Täytyy olla kriittistä medianlukutaitoa ja kyky valita olennainen. Hyvä tietää, mitä etsii.

 

Onko kirjoittaminen kivaa

On!

Vaaliasiamiehille hevoskuorma papereita

Olen katsellut asiakirjoja, jotka pitää täyttää 9.2.2016 toimitettavia vaaleja varten.

Ei käy kateeksi niitä, jotka yrittävät pitää langat käsissään ja saada ehdokkaat taiteen sääntöjen mukaan kirjatuiksi.

Yhtä aikaa käydään neljät vaalit: maallikot kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon, papit kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon.

Mitä tarvitaan? Ainakin julmettu pinkka paperia.

Vaaliohje. Vaalien aikataulu. Valitsijayhdistyksen perustamisasiakirja. kaksi eri lomaketta valitsijayhdistyksen perustamisasiakirjan allekirjoituksille (Eikö niitä olisi saanut yhdelle mahtumaan?), yhdistyksen asiamiehen vakuutus, suostumuskaavake jokaiselle ehdokkaalle (hiippakuntavaltuuston maallikkoedustajien vaalia varten 42 kpl) ja eri lomakkeille ehdokkaiden nimet, arvot tai ammatit, osoitteet ja syntymäajat siinä järjestyksessä missä ne listoille halutaan. Joka vaalia varten oma nippunsa. Ja muutama varakappale virheiden varalta.

Pieni valopilkku on siinä, että tarvittavat lomakkeet voi asiamies myös itse tulostaa Sakastin sivustolta. Tosin olen jo kuullut, miten kätevää on pyytää ne tuomiokapitulista, kun tulee varmasti kaikki ja säästyy oman tulostimen muste.

Jostakin syystä kaikki pitää edelleen olla paperilla. Luulisi tavoitteena olevan tässäkin sähköinen asiointi.

Kirkon vaalijärjestys ja muut säädökset ovat varmasti hyvää tarkoittavia. Rohkenen ajatella, että pienemmällä vaivalla, halvemmin ja yksinkertaisemmin voisi toimia. Ettei kellekään vain tule mieleen latinankielinen huokaus ”Parturiunt montes, nascetur ridiculus mus.” Tai että ammutaan tykillä kärpästä.

Vastuullinen, demokraattinen hallinto on tärkeää. Samoin halu ja taito purkaa byrokratiaa.

Rumaa tekstiä virsikirjassa

Virsikirjauudistus etenee. Kohta on taas paljon uusia hyviä virsiä käytettävänä vanhojen hyvien ohella.

Nimimerkkinä ”Yksi monien puolesta, ääni takametsistä” lausun silti syvän paheksumiseni siitä, että virsikirjassa syrjitään ja kohdellaan loukkaavasti tietyn sukunimen omaavia.

Ajatelkaa nyt vaikka Aalto-nimisiä. Ihanassa virressä 307 ”Kiitos olkoon Jumalalle” ihastellaan taivasta, jossa ei Aalto uhkaa laivaa (5. säkeistö). Ainakaan minä en myönnä ikinä laivoja uhanneeni.

Virressä 319 ”Sä kuljet seurassa Jeesuksen” varoitetaan siitä, että kiinnytään Aallon leikkeihin eikä tiedetä syvyyden helmistä mitään (2. säkeistö).

Virsi 462 ”Soi kunniaksi Luojan” on suvussa ollut häävirtenä. 2. säkeistössä me muutamme yhden sanan. Annamme Luojan tainnuttaa laineet Aaltojen sijaan.

Tasapuolisuuden nimissä vaadin noiden karkeasti loukkaavien kohtien poistamista tai sitten vastavuoroisesti muiden sukunimien vaihtamista määrävälein tilalle. Pannaan vaikka Korhoset uhkaamaan laivaa, Virtaset leikkimään kevytmielisen pinnallisesti ja tainnutetaan Toropaiset.

Niih!

(Jos joku innostuu nyt Aallon tainnuttamiseen, yritän ymmärtää.

 

Ihminen huutaa hätäänsä

http://www.kuopionhiippakunta.fi/hiipan-alta-ja-vieresta-blogi/?x1943996=w2123224

Tämä kirjoitus on julkaistu aiemmin Kuopion hiippakunnan blogisivustolla


Iso asia on helpompi ymmärtää ja muuttuu koskettavammaksi, kun sitä lähestytään ihmisyksilöiden kautta.
Tuntematon sotilas tuo eteen Rokan ja Rahikaisen, Lammion ja Koskelan, Lehdon ja Riitaojan ja monia mieleenpainuvia henkilöitä. Useimmat tietävät heti, mistä mentiin yli kuin sorsaparvi, mihin kaivattiin Lahtista ja sen konekivääriä ja mitä sotamies Viirilä sanoi tekevänsä Inarissa.
Sodan kuvaus tarkentuu ihmisten kuvauksella. On eri asia todeta yleisellä tasolla, miten sota on julmaa, ja sitten kuvata, miten se julmuus aidon tuntuisia ihmisiä koskettaa.
Välimeren kauhut koskettivat jo silloin, kun uutisoitiin ensimmäisistä kiikkerien purtiloiden kaatumisista tai uppoamisista. Näytettiin pelastustoimia ja kuvattiin ryhmänä niitä, jotka onnekkaasti pelastuivat.
Jopa kymmenet tuhannet ovat saattaneet vajota aaltoihin, mutta kaikkia uhreja emme koskaan saa tietää.

Koskettavat kasvot epätoivoinen merenylistys sai, kun kuvattiin vesirajassa makaavan kolmevuotiaan kurdi Alaynin ruumista. Onneton isä menetti puolisonsa ja kaksi lastaan.
Kuolemaa, kärsimystä ja epätoivoa on kuvattu monin tavoin. Syvältä se viilsi, kun nähtiin pieni mies henkensä menettäneenä.
Nuo ihmiset eivät ole liikkeellä huvikseen. Monet heistä ovat maksaneet kaiken omaisuutensa ihmissalakuljettajille, jotka sitten hylkäävät heidät ajelehtimaan kaikkea muuta kuin merikelpoisiin aluksiin, jotka on vielä kuormattu piripintaan.
Italia ja nyt myös Kreikka kantavat suurta vastuuta. Pakolaiset ja turvapaikanhakijat pyrkivät pohjoisemmaksi. Saksa on avannut rajansa, Unkari taas rakentanut 175 km pitkän aidan, jonka ylittäjät palautetaan. Slovakia ja Tsekin tasavalta rajoittavat matkustusta. Pieni Suomi on saamassa osansa ja nyt myös pohjoisen kautta kaartaen.

Sosiaalisessa mediassa minua on koskettanut vastaus siihen tuttuun väitteeseen, ettei kaiken maailman maahan tulijoita pidä auttaa ennen kuin oman väestön asiat on pantu kuntoon, annettu turvaa vanhuksille ja puutteenalaisille, omille köyhille avuttomille. Tuntematon kirjoittaja teki yksinkertaisen kysymyksen: - Mitä sinä olet tehnyt kotimaan kärsivien hyväksi?
Niin, mitä? Ja eikö ihmisen hätä aina huuda apua? Mitä se Nasaretilainen sanoikaan hädänalaisen ruokkimisesta ja vaatettamisesta, jopa kotien avaamisesta?
Myös toisen näköinen, -tapainen.-uskoinen jne. on ihminen ja veljeni tai sisareni.

 

Saa sen sanoa ääneen

Suomen ev.lut. kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen on asemassa, jota en kadehdi.

 

Aina kun hän julkisuudessa ottaa kantaa, jotkut käsittävät sen vääräksi ja suutuspäissään eroavat kirkosta.

 

Tähän asti Mäkisen suurin synti lienee ollut puolustaa erityisryhmiä kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Myös heillä on loukkaamaton ihmisarvo, Mäkinen on sanonut. Siitä on sitten loukkaannuttu, kun syrjintää ei myönnetä ja pienikin puhe yhdenvertaisista oikeuksista on haluttu tulkita syntihyväksynnäksi.

 

Nyt Mäkinen on ajankohtaiseen aiheeseen tarttuen kehottanut toimimaan turvapaikanhakijoiden puolesta. Sanatarkasti hän lausui aamu-TV:ssä näin:

-         Hädässä olevia ihmisiä pitää auttaa. Kristillisyyteen ja suomalaiseen elämänmuotoon on aina kuulunut reagoiminen toisen ihmisen hätään.

Joillekin tuo oli viimeinen pisara. Eronneilta tullut kielteinen palaute on mm. pitänyt vääränä, että kirkko käyttää varojaan turvapaikanhakijoiden tukeen, avaa tilojaan ja kehottelee muitakin auttamaan.

 

On vedetty esiin klassinen väite siitä, että autetaan ensin oman maan kansalaisia. Tai jos itse ei joskus ole apua saanut, ei sitä saisi antaa muillekaan.

 

Mietin, millaista kristillisyyttä he edustavat, jotka pystyvät sulkemaan sydämensä inhimilliseltä hädältä.

 

Ilmeisesti ei ainakaan ole luettu Matteuksen evankeliumin lukua 25, missä muuan Nasaretilainen kehottaa ruokkimaan, vaatettamaan ja majoittamaan apua tarvitsevat.

Tai kultaista sääntöä Matteus 7:12. Tehdään toiselle sen mukaan mitä itsellemme toivomme. Entä jos me joutuisimme pakosalle?

 

Arkkipiispa voisi tietysti olla hiljaa. Mäkinen ei ole. Minusta on syvästi kristillistä, että hän on tässäkin asiassa suunsa avannut ja Raamatun mukaiseen toimintaan kehottanut.

 

Myös muut piispat ovat korottaneet äänensä ja vedonneet tulijoiden inhimillisen hädän lievittämiseen.

 

Seurakunnat ovat käyneet läpi kiinteistöjään. Mitä voisi tarjota? Useimmiten vastaukseksi nousee leirikeskus, jonka käyttöaste kesäsesongin jälkeen voi olla alhainen. Yllättäen nuo tilat eivät välttämättä kelpaakaan viranomaisille.

 

Leirikeskukset kun usein ovat kovin pieniä, kun kysytään satojen henkien tiloja. Tulijat muodostaisivat mielellään omiensa yhteisön, mikä edellyttää riittävää asukasmäärää. Seurakuntien tilat saattavat myös olla liian rauhallisella paikalla ns. korvessa ja huonojen julkisten kulkuyhteyksien päässä. Kontakteja kantaväestöön ei synny, jos lähimaillakaan ei asu juuri ketään.

 

Toisaalta jos kriisi eskaloituu, alkavat monet muutkin tilat kelvata.

 

Profeetat kehottelivat kohtelemaan hyvin muukalaista, joka on porteissamme (julkisilla paikoilla).

 

Jesaja 58:7 mukaan tulisi murtaa leipää nälkäiselle, avata koti kodittomalle, vaatettaa alaston ja olla karttelematta apua tarvitsevaa.

 

Arkkipiispa Kari Mäkinen ja monet muutkin kirkossamme ovat tämän kaltaisista asioista muistutelleet. Suuri yleisö ei kaipaa raamattutuntia, mutta se on hyvä jokaisen tietää, että Iso kirja opettaa myös sosiaalietiikan ja oikean elämäntavan kuuluvan syvästi ja olennaisesti hengellisyyteen.

 

Jos sitä ei nähdä, ollaan äkkiä eristäytymässä maailmasta ja poimimassa roskaa toisen silmästä huomaamatta, mikä kattoriuku omassa törröttää. Sosiaalietiikka ei ole koko kristinusko, mutta uskoa ei myöskään voi olla ilman konkretiaa lähimmäisen rakastamisessa.

 

Kova hinta

Yleisurheilun MM-kisat ovat menossa Pekingissä.

Kansat kohtaavat. TV-yleisöä on paljon.

Menestyksen palo on niin suuri, että käsittämättömän moni on ottanut riskin ja käyttänyt kiellettyjä aineita, joilla on yhteisnimi doping.

Ymmärrän katsomon vihellyskonsertit ja buuaukset, kun toistuvasti kiinni jäänyt urheilija löperöiden sääntöjen takia pääsee finaaliin ja jopa palkintokorokkeelle.

Justin Gatlin on jo ehtinyt pahastua siitä eikä suostu haastatteluihin, joissa puhutaan dopingista. Sattunee arkaan paikkaan.

Eikö näiden pitänyt olla yleisurheilukisat eikä lääketieteen väärinkäytön?

Säälien ajattelen nähtyjä kuvia hetken suuruuksista, jotka kiinni jäätyään menettivät kaiken. Jotkut taas sairastuivat kroonisiksi ja hissuttelevat nyt lyhyen aktiiviuran jälkeen ihmisraunioina. Niitäkin on, jotka ovat äkillisesti menehtyneet pian uran päätyttyä.

Dopingista voi joutua maksamaan kovan hinnan.

Liputetaan puhtaan urheilun puolesta!

Paavalin sanoin: harjoitettakoon lujaa itsekuria. (1 Kor. 9:24-27)

Ja muistettakoon, että on tärkeämpiäkin asioita kuin ajallinen hetken huuma ja menestys.

Olemme maahanmuuttajia

 

Paljon on puhuttu siitä, saako olla maahanmuuttokriittinen. Jossakin on raja, jonka ylitettyään on rasisti tai kiihottamassa kansanryhmiä vastaan.

Pienessä päässäni mietin, miksi suomalaiset kuvittelevat olevansa tervetulleita mihin tahansa. Meidät tulisi ottaa avosylin vastaan, mutta jos ulkomaan elävä Suomeen pyrkii, niin epäillä sopii.

Jos tulija on avuton, hän tunkee meille yhteiskunnan rahoja käyttämään. Jos hän tulisi työhön (jota Luojan ihmeeksi saisi), hän tietysti on viemässä työn ja leivän suustamme. Eli maahan pyrkivä on aina väärässä.

Mietin myös sitä, millä perusteella tämä maa kuuluu meille. Jääkauden jälkeisessä asutushistoriassa ja sitä ennenkin täällä on ollut monenlaista väkeä jo ennen meitä. Nykykansoista saamelaisilla olisi perusteltuja syitä suhtautua leviämiseemme nurjasti.

Tässä ei ole pienintäkään tarkoitusta väheksyä suomalaisten historiaa eikä esim. sotiemme veteraanien kalliita uhreja.

Muistetaan vain, että itsekin olemme tulokkaita tässä maassa.

Vanhan testamentin ohje on monessa kohtaa, ettei tule sortaa muukalaista, joka on porteissamme

Kukin tehköön sitä minkä osaa

 

Yhteiskuntamme laatii hyvää tarkoittaen suunnattoman määrän sääntöjä. Niihin vain alkaa tukehtua.

Kirkkoherrana (24 vuotta) mietin, uskooko joku vakavissaan, että seurakunnissa vain joutilaina odotellaan, milloin päästään seuraavaa selvitystä tekemään.

Tietynlainen byrokratia lisääntyy tasaisen varmasti. Asian ikävä puoli on siinä, että hengellisen työn puurtajista tehdään toimistossa istuskelijoita sen sijaan, että he eläisivät seurakuntalaisten keskellä ja tekisivät sitä työtä, johon heillä on kutsumus.

Vaan sielläpä he istuvat kömpelöin sormin vaikkapa Kipan akkunaa avaamassa ja miettimässä, mikä logiikka tässä matkalaskun teossa tai ostolaskujen hyväksynnässä nyt olikaan. Ennen se tehtiin kynällä paperille ja pärjättiin hyvin. Se oli myös nopeampaa ja helppo opettaa äkkinäisellekin.

Ehkä minä olen ”old fart”, kun haikailen entistä aikaa, jolloin taloustoimiston osaavat ihmiset hoitivat taloushallintoon kuuluvat asiat ja hengelliset työntekijät pääsivät ilman niistä koituvia murheita ja ajan tärväämistä rynnistämään vaikkapa nuorten iltaa pitämään.

Korostan vielä, etten väheksy tiettyä tarpeellista byrokratiaa. Olisi vain parempi uskoa se osaaviin käsiin ja vapauttaa taiteilijasielut kentälle.

 

 

Erilainen vuorokausirytmi

Lienenkö outo ainoa, josta tuntuu, että yhteiskuntamme on muutamassa vuosikymmenessä harpannut vuorokausirytmissä monta askelta kohti yöelämää?

Olen ikäni ollut aamuvirkku, neljän-viiden maissa heräävä ja aamuhetkistä nauttiva. Vielä 1960-luvun kansakoulussa sitä pidettiin suositeltavana elämäntapana. Aamuvirkun tavat pitivät talon pystyssä, iltakukkujien taas epäiltiin vievän kaiken turmioon.

Kun unentarve ei riipu siitä, mihin aikaan herää, on aamuvirkun mentävä suhteellisen aikaisin nukkumaan. Tai siis aikaisin nykymittapuun mukaan. Viimeistään iltakymmeneltä silmiä luppasee jo raskaasti.

Olisi siis ihan mukava todeta, että kello löi jo viisi, lapset herätkää. Aamukirkkoon olen aina valmis. Vastapainoksi jotkut ovat ihmetelleet, miksei minua näy yömessuissa, jotka ovat niin suosittuja. Vastaus on helppo: minä nukun silloin.

Olen saanut kutsuja tilaisuuksiin, jotka alkavat klo 20 tai 21, joskus vielä myöhemmin. Olen kohteliaasti kiittänyt ja todennut, etten niin myöhään jaksa osallistua. Oma sisäinen kello kun on jo aloittanut rauhoittelevan valmistautumisen yöpuulle.

Toisaalta tuo rytmitys jättää kaltaiseni osattomiksi monesta mielenkiintoisesta. Tapahtumien ohella moni TV:n ohjelma, joista erityisesti ajattelen elokuvia, jää näkemättä. Asialliset rainat kun alkavat klo 21 tai myöhemmin. Tiedän, että takana on mm. ajatuksia lasten suojelemisesta, mutta kyllä ne vesselit näkevät enemmän järjetöntä väkivaltaa uutislähetyksissä.

Aamuvirkkujen ja illantorkkujen puolesta pyydän ymmärrystä maailmassa, jonka rytmi vain pakenee kauemmas kohti iltayön elämää.

Tolokun immeisiä

Nuori tuli leiriltä ja järjestettiin juhlat.

Ei tultu kirkon ja konfirmaation kautta, koska kyseessä oli Prometheus-leiri.

Vieras päivitteli: - On se kauheaa, mihin tämä maailma on menossa.

Toinen viisas uskoi tietävänsä: - Voi voi, nyt et pääse kummiksi, et seurakuntaan töihin eikä kirkkohäitäkään tipu.

Päivän sankari totesi rauhallisesti: - Minä olen kyllä menossa rippileirille kolmen viikon päästä. Käyn nämä molemmat, kun kiinnostaa.

Pisteet nuorelle. Ajateltavaa meille muille. Eipä hökäistä omaa tulkintaa heti kättelyssä, vaan kuunnellaan ensin, mitä asianomainen itse sanoo.

Aina ei mummi tai ämmi pääse

Minulla on Birgitan kanssa kahdeksan lastenlasta. Jos Luoja suo, kohta yhdeksän. Aivan ihana juttu.

Se mitä en loppuun asti ymmärrä, on monet kutsut isovanhempina osallistumaan erilaisten kerhojen, harrastusryhmien ja koulujen juhliin tai teemapäiviin yhdessä lapsenlapsen kanssa. Nyt mummot ja vaarit mukaan!

Siinä kun on ajatusnyrjähdys, että kaikki isovanhemmat asuvat siinä nurkalla ja ovat eläkkeellä tai muuten vapaita tulemaan milloin vain.

Mielellämme osallistuisimme, mutta kun me nykyajan kuusikymppiset emme ole kotinurkissa vapaina kyyhöttämässä, vaan joudumme/saamme tehdä töitä. Vielä ehkä 5-7 vuotta.

Emme tuosta vain voi ottaa vapaata ja lähteä satojen kilometrien reissuun, vaikka mieli tekisikin. Lähimmät lastenlapset kun asuvat 150 km:n päässä, muut lähemmäs 300:n.

Enkä tällä suinkaan moiti tilaisuuksien järjestäjiä. Kiva kun niin teette. Mutta ymmärtäkää myös niitä mummuja ja vaareja, jotka eivät voi tulla.

Tulppa tiellä papiksi

Suomessa on edelleen kohtuullisen paljon halukkuutta tulla papiksi. Maistereita myös valmistuu Helsingistä, Turusta ja Joensuusta.

Useimmilla heistä on korkea motivaatiotaso päästä papin virkaan ja käytännössä soveltamaan opittua.
Tässä maisterit törmäävät tulppaan.

Vihkimystä ei heru, koska ei ole osoittaa virkaa, jossa voisi palvella vähintään kuusi kuukautta.
Kun vihkimys on ollut ja mennyt, nämä sitä vaille jääneet maisterit lukevat lehdestä, että se ja se eläkeläinen on saanut määräyksen hoitaa sitä ja sitä virkaa. Osa ärtyneistä soittaa notaarille ja tekee klassisen kysymyksen HÄH?

Notaari kertoo, että seurakuntaan tuli ennalta arvaamaton sijaistarve eikä vihittyjen pappien reserviä tässä hiippakunnassa juuri ole. Kun ei työikäisiä työttömiä pappeja ole, on huudettava apuun eläkeläisiä, joista joku vielä jaksaa. Kaunis kiitos heille palvelualttiudesta.

Työttömiä maistereita vain jurppii se, että he olisivat käytettävissä, jos vain olisi vihkimys. Mutta niin se vain on, että vihkimystä ei tule, kun ei ole työtä, ja työtä ei tule, kun ei ole vihkimystä. Ollaan kuin sadun harakat vasta tervatulla sillalla. Kun saa nokan irti tervasta, pyrstö tarttuu kiinni, kun pyrstön saa irti, tupsahtaa nokka kiinni.

Tiedän, että joissakin etelän hiippakunnissa ihmetellään, etteikö muka ole valmiiden pappien reserviä. No ei ehkä siellä ei mitään pulaa olekaan. Täällä raukoilla rajoilla on.

Tunnetusti ihmiset ovat eteviä tietämään, mitä muiden pitäisi tehdä, joten toistan aiemmin esittämääni: mitä jos rohkeasti vihittäisiin pappeja vähän yli tarpeen tai alle kuuden kuukauden työjaksoihin? Vihityn papin – vaikka työttömänkin – on helpompi työllistyä kuin ehkä jo kauan odottaneen maisterin.

Kommentoijille voin valmiiksi sanoa, että tiedän myös muihin kirkon ammatteihin nyt olevan vaikea työllistyä ja että monilta osin ongelma koskee koko yhteiskuntaa.
 

Laulan pääsiäisen

Pääsiäisessä olen törmännyt harmitteluun siitä, ettei edes tiedetä, miksi tätä kristikunnan suurinta juhlaa vietetään.

Syitä on monia enkä käy niitä tässä luettelemaan tai arvailemaan.

Yksi on omaan mieleen tullut joka vuosi.
Pääsiäiseen ei liity lauluperinne.

Ajatellaan vaikka joulua, sitä toista suurta juhlaa.
Kuka tahansa voi luetella toistakymemntä mieluista joululaulua ja laulaakin niitä.
Mutta montako pääsiäislaulua tunnet?

Lapset saattavat osata "Lensi maahan enkeli".
Aikuisista asianharrastajat osaavat joitakin kuten "Nyt se suuri päivä koitti" tai "Pilvimuurista valo välähtää."

Mutta kun ns. suuri yleisö ei osaa yhtään pääsiäislaulua tai virttä.
Tarttis tehdä jotakin.

On upeaa kuulla toisten laulavan esim. passioita.

Paljon upeampaa on laulaa itse omaan ja toisen sydämeen.

Vedä ittes hirteen

Sosiaalinen media ja sen keskustelupalstat ovat luoneet keskustelukulttuurin muunnoksen, jolle on ominaista vihapuhe ja vihaviesti.

Se on kielenkäyttöä, johon harva silmästä silmään pystyy. Mutta kun saa nimettömänä puskista huudella, huudellaan myös. Loka lentää. On jo raportoitu itsemurhia, jotka perustuvat nettikiusaamiseen tai lehtien minikommenttipalstojen törkyisimpiin osiin.

Vihapuheelle on ominaista nimettömyys. Tekijää ei juuri voi jäljittää.

Edelleen ominaista on kohtuuttoman ilkeä sävy. Jutussa voi olla siteeksi tottakin, mutta rajusti paisutellen ja ilkeästi tulkiten. Voi se olla perätönkin.

Vihaviestillä halutaan vaikuttaa. Saada joku eroamaan, vetäytymään tai perumaan, vielä parempi jos itkemään.

6-7 vuotta sitten kuvittelin, että jakamalla pyynnöstä asiatietoa transsukupuolisuudesta silmät avautuisivat ja yhä useammat olisivat sinut asian kanssa. Ei se ollutkaan seksihurjastelua tai hulluutta. Moniin se myönteisellä tavalla tehosikin.

Toisaalta huomasin, että joitakin mikä tahansa vastaus lietsoi vain mitä kummallisimpiin reaktioihin, jopa vihaan.

-          Älä selitä. Oot latvasta laho. Huora. Vedä ittes hirteen tai vessasta alas. Kohta tullaan ja sitten lätty lätisee.

Julmimmat ottivat Jumalan takuumiehekseen:

-          Hän heittää sinut tuliseen järveen syntiesi tähden.

Ei julmureille muistunut mieleen, että Jeesus Kristus on syntimme sovittanut ja että uskossa häneen me pelastumme. Merkillisen hyvin nuo vihaviestien lähettäjät myös tiesivät, mitä Jumala minusta ajatteli. Tai siis uskottelivat tietävänsä. Itse ajattelen, että silmittömään vihaan sortuva on kaukana Jumalan tahdon ymmärtämisestä.

Mikä sitten voisi olla toisin? Voiko kehityksen suuntaa muuttaa?

Voi!

Uskon, että paljon auttaisi jo sekin, että arvostelua voisi antaa vain todistettavasti omalla nimellä. Se hillitsisi kummasti.

Vielä tehokkaampaa olisi sisimmän muutos. Jos siis osaisimme kilpailla toistemme kunnioittamisessa, rakastaa lähimmäistämme, tehdä toiselle sitä mitä itsellemme tahdomme ja muistaa, että Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

(Tämä on julkaistu Savon Sanomien alakertana 20.3.2015)

                                           

KIPA-KASTI

Kirkossa on kipakasti siirrytty KiPa-kastiin eli kirkon palvelukeskuksen asiakkaiksi.

Asiaa perusteltiin sillä, että tietyt yhteiset taloushallinnon tehtävät hoidetaan keskitetysti ja seurakuntien voimavaroja vapautuu perustehtävään.

Missä kaksi tai kolme kirkkoherraa, talouspäällikköä tai taloustoimiston työntekijää kokoontuu, siellä kerrotaan toteutuma, joka ei ihan vastaa tavoitetta.

Onko työvoiman tarve jossakin vähentynyt? En tiedä. Jonnekin on pitänyt palkata lisää väkeä asioimaan KiPa:n kanssa.

Seurakuntien yksinkertaiset, elämänläheiset ja toimivat käytännöt vaikkapa matkalaskun teossa on korvattu järjestelmällä, jossa tumpelot pannaan koneen ääreen toteamaan, että eiku-näppäimiä on paljon. Taloustoimistoissa olisi ollut näppäriä IT-alan taitajia.

Puheiden tasolla toivotaan työntekijöitä toimistoista kentälle, käytännön ratkaisut menevät toisin päin.

Itse olen suhteellisen pieni KiPa:n kanssa asioija. Harvakseltani matkalaskuja tai lomia naputtelen. Silloin kun järjestelmä toimii, kaikki on suhteellisen helppoa, kunhan muutamat kummalliset nimitykset ja oudosti ajatellut järjestykset oppii.

Hankalampaa on, kun järjestelmä piilottelee osiaan eikä anna esim. lomaketta täyttää. Näitä häiriöitä on turhan paljon.

Itselleni on KiPa:n ikkunan ääressä tullut vaikutelma, että ostettiin johonkin muuhun organisaatioon tarkoitettu paketti, jota sitten sovitellaan kirkkoon.

Alkuvaiheen käynnistysongelmat toivottavasti saadaan hoitoon ja kaikki toimimaan. Josko sitten tapahtuisi se luvattu menojen säästö ja mahdollisuus resurssien suuntaamiseen.

Tulkoon silmitön talvi

Entisen seurakuntani työntekijä oli nuorempana käynyt pari vuotta Australiassa kokeilemassa, järjestyisikö elämä siellä. Tuli kuitenkin takaisin. Kyseltiin syytä. Vastaus oli lyhyt: - Vuodenajat.

Moni saattaa haaveilla ikikesästä, mutta toden tullen kaipaakin myös syksyn väriloistoa, hohtavia hankia ja kevään heräämistä. Jopa syksyn sateilla on ystävänsä. Joulun seudun lähes läpi vuorokauden jatkuva pimeys tai hämärä antaa huikean taustan pienillekin tuikuille. Kevään lähestyessä näkee, miten valo lisääntyy päivä päivältä.

Ihmisiä on ryhmitelty senkin mukaan, mikä vuodenaika heidän persoonaansa parhaiten sopii. Saahan sitä pohdiskella. Luultavasti onnellisinta olisi, jos pystyisi aina nauttimaan käsillä olevasta vuodenajasta. On suurempaa iloita siitä, mitä on, kuin murehtia siitä, mitä ei ole.

Läpi historian on verrattu ihmiselämää vuoden kiertoon. Heräämme elämään keväällä, kukoistamme kesän, rauhoitumme syksyyn kunnes on aika pudottaa lehdet tai antaa täyden tähkän taipua maata kohti.

Monissa lähi-idän uskonnoissa tunnetaan taru kuolevasta ja ylös nousevasta jumalasta. Talviajan karuus on se kuoleman jakso, joka päättyy kevään ensi merkkeihin. Niistä iloitaan käymällä rituaalisesti tuonelassa viemässä elämän viestiä kuolon uneen nukkuneelle, joka sitten herää luonnon kanssa.

Kristuksen ylösnousemus on eri asia. Se ei liity vuoden kiertoon eikä toistu. Silti joitakin yhtymäkohtia on myös meidän ylösnousemususkoomme. Kuolemalla ei ole lopullista sanaa. Se on kuin uni, josta meidät herätetään johonkin uuteen, sellaiseen mitä ei silmä ole nähnyt ja mikä ei ole ihmisen ajatukseen astunut. On myös iankaikkinen elämä.

Talvi voi olla huikeaa aikaa, kun aurinko tulee esiin ja hanget ovat täynnä timantteja. Sieluni lepää, kun hiihtelen hiljakseen harjuja, katselen valkopeitteisiä puita, näen jäniksen jäljet. Toki myös kirkkorakennus ja messu ovat rakkaita, mutta usein ”metsä kirkkoni olla saa, voin siellä palvella Jumalaa.”

Iän myötä vauhti on hidastunut ja huomaan vaikkapa tasapainokykyjeni heikkenevän. Moni ikätoveri on siirtymässä hiihdossa tasamaalle tai jäälle, mutta joka tapauksessa Luojan suuri temppeli saa heille hohtaa  raikasta ilmaa, puhtautta ja kirkastuvaa säätä.

Säätiedotus saattaa luvata huomenna kirkastuvaa. Jospa se olisi sitä myös sielun sopukoissa?

                            

Se on syntiä!

Tunnettu herätyspuhuja ähisi saunassa ystäviensä kanssa. Siinä vilvoitteluvaiheessa juteltiin niitä näitä, mutta myös vakavia.

Puhuja tuumi:

-         On se oikeastaan kumma, että saunan kaltainen kerta kaikkiaan mahtava nautinnon lähde ei ole päässyt mihinkään syntiluetteloon.

Sitä ihmeteltiin pian yhdessä. Ulkomaan elävien epäiltiin pitävän alastomuutta arveluttavana, mutta Suomessa saunassa olon alastomuus ei ole mikään seksististen juttujen aihe.

Mutta millaisia ne syntilistat voisivat olla?

Ehkä joskus ne olivat lyhyitä. Vaikkapa viinan juonti, kortin lyönti ja vieraat naiset. Nautintoaineet kuten tupakka ja alkoholi.

Joillakin listat pitenivät hyvinkin yksityiskohtaisiksi, joillakin toisilla homma meni hälläväliksi. Ei voisi vähemmän kiinnostaa.

Kai se on kristityilläkin ikiaikainen kiusaus ainakin epäillä synniksi sitä, mitä joku muu tekee, kun taas omaa toimintaa ja sen motiiveja selitetään parhain päin.

Viime vuosina olen hämmästellyt, miten paljon energiaa on haaskattu kiivailuun seksuaalisuuden eri muodoista. Erityisesti on muistettu kovistella homoja.

Olen rohjennut ääneen ihmetellä, eikö evankeliumin aarre sisällä muitakin vivahteita, varsinkin kun eräältä nasaretilaiselta ei ole tähän asiaan säilynyt minkäänlaista kannanottoa. No, sen ääneen sanominen nyt ainakin on synti, kuulin.

Mietiskelen, että nykyajan syntiluetteloista unohtuvat kovin usein mm. kaikki muut Roomalaiskirjeen 1. luvun lopussa mainitut.

Vääryys, halpamaisuus, ahneus, pahuus, kateus? Kuka niistä puhuu? Puhumattakaan rakkaudettomuudesta ja säälimättömyydestä.

Omat syntini eivät yhtään vähene sillä, että osoittelen muiden syntejä, todellisia tai kuviteltuja.