Miten papiksi tullaan?
Tietyt ulkoiset edellytykset on suhteellisen helppo selvittää. Pitää olla tehtävän edellyttämä terveys, on saatava kutsu seurakunnalta, on vakuutettava piispa ja tuomiokapituli. Osallistutaan ordinaatiovalmennukseen, joka useimmissa hiippakunnissa on jo koko viikon juttu. Suoritetaan pappistutkinto tuomiokapitulissa. Tarkastetaan, että on kastettu ja konfirmoitu kirkon jäsen.
Sitä ennen tarvitaan tietysti yliopistosta loppututkinto, yleensä teologian maisteri.
Töitäkin pitää olla tiedossa vähintään puoleksi vuodeksi. Muuten ei vihkimystä heru.
Mutta onko tässä kaikki?
Ei ole.
Tuo yllä oleva kuuluu pitkälti vocatio externaan, ulkoiseen kutsumukseen. Siihen liittyvän tulee olla kunnossa, mutta muutakin tarvitaan.
Siitä muusta käytetään nimitystä vocatio interna, sisäinen kutsumus.
Siihen liittyy sellaisia asioita kuin usko ja kutsumustietoisuus. Otan kirkon uskonkappaleet todesta, uskon niiden auttavan elämässä ja jopa viimeisen rajan yli. Haluan jakaa sitä hyvää, minkä koen itse saaneeni. On palvelemisen mieltä. Vanha nimitys papille onkin Minister Verbi Divini, Jumalan sanan palvelija. Tuo ministeri ei viittaa herrahissiin, vaan palvelemiseen. Jumalaa palvellaan palvelemalla hänen luotujaan.
Säädöksissä on lueteltu suoraan ja epäsuoraan hyvän papin ominaisuuksia. Niitä on hyvä miettiä, mutta ei siitä ahdistuen, että vaadittaisiin täydellisyyttä. Kasvuakin sopii toivoa, jos ei muuten niin kristinopin mukaista pyhittymistä eli lisääntyvää synnin ja armon tuntoa.
Ehkä on hyvä, että protestanttisilla papeilla on lupa avioitua ja useimmat perheellisiä ovatkin. Säilyy kosketus arkielämään.