Luennointiin mahdollisuuksia

Se Helsingin seminaaripäivä 12.3. on poikinut mukavia jatkoja. Viimeksi pääsin Korkeasaaren Karhu-auditorioon puhumaan eräälle Helsingin kaupungin henkilöstöryhmälle ihmisyydestä, kohtaamisesta ja herkkyyden säilyttämisestä.

Tämänkaltaisia pyyntöjä on tullut muitakin. Esiintyminen on mieluisaa, ja vastaanotto on ollut hyvä. Toisaalta valmistautuminen vie runsaasti aikaa, ja on vaikea sitoutua kovin pitkän ajan päähän. Elättelenhän yhä toiveita työpaikan saamisesta.

YLE aamu-TV:n haastattelusta 18.5. tuli paljon hyvää palautetta. Eihän siinä ihmeitä ollut, ihan vain jutustelua työpaikan tarpeesta ja sen sellaisesta. Katsojat pitivät siitä, etten syytellyt ketään, en ollut katkera enkä paatoksellinen, vaan rauhallinen ja lämmin. Siihen minun ei tarvitse tsempata, koska edelleen uskon tätä maailmaa muutettavan hyvällä, ei pahalla.

Saarnavuoro

Tänään helatorstaina sain pitää saarnan Oulunkylän kirkossa. Väkeä riitti ja kättelijöitä. Teemana Mark 16:14-20, mistä poimin kirkon tehtävän KL 1:2 § mukaan ja siitä erityisesti lähimmäisenrakkauden toteuttamisen.

Leimakirves on heilahtanut

Helsingissä Virka-galleriassa Sofiankatu 1on kaksikin koskettavaa valokuvanäyttelyä. Johannes Romppasen ja Sirkku Varjosen "Identity Search" antaa kuvan ja tekstitilan maahanmuuttajille. Paino ei ole siinä, mistä kukin on tuillut, vaan kuka hän on ja millaisia asioita hän tärkeänä pitää. Minulle tutumman Elina Relanderin "Sidoksia" taas kertaa TV-TS-TG teemaa. Olenpa itsekin kolmen kuvan mallina. Näyttelystä julkaistaan tulevana syksynä kirja.

Työnhakijana mietin, missä mättää.

Onko minut leimattu jotenkin pelkästään yhden ominaisuden takia, siis "se transihminen"? Vai mistä johtuu, että melkoinen oppineisuus, koeteltu ammattipätevyys ja monet inhimilliset vahvat ominaisuudet eivät nyt paina mitään viranhaussa?

Kuvittelevatko työhönottajat, että elän ja julistan vain TS-asiaa?

Pitäisi normaalijärkisen hyvin ymmärtää, että pappina tekisin papin töitä, keskittyisin virkaan ja sen vaatimuksiin. Niinhän tein Imatrallakin, missä ei yli 4 kk aikana ilmestynyt yhtään lehtijuttua TS teemalla.

Omasta mielestäni olen edelleen ihan hyvä pappi.

Helsingissä työnhakijana

Työnhaku jatkuu. Toiveita on.
Kotimaahan saan kirjoittaa 10 artikkelin sarjan.
Oulunkylän seurakunta antoi saarnavuoron 13.5.
Mieluiten tietysti tekisin täysipäiväistä papintyötä. Eiköhän sitäkin vielä järjesty.

Helsingin koti on vielä päälaellaan, mutta tavarat löytävät vähitellen paikkansa. Imatran päässä oli tarkka suunnitelma, mitkä tavarat menevät häkkivarastoon ja mitkä tuodaan sisään. Melkein se onnistuikin.

Välimatka kasvaa

Olen viettänyt pääsiäistä sukuloiden Helsingissä. Olen kävellyt, levännyt, syönyt Birgitan hyviä ruokia ja käynyt usein Oulunkylän kirkossa. Samalla olen selvitellyt työmahdollisuuksia. Kotimaa-lehti jo jotakin kertoi.

Muutama iäkäs Imatran seudun ystävä, jolla ei ole Internet-yhteyttä, on jo murehtinut hylkäämisen kokemuksiaan. Onhan välimatkalla merkitystä, vaikka maailman sanotaan pienentyneen. Mutta aina voi soittaa, kirjoittaa tai tulla käymään, puolin ja toisin.

Oikeita ystäviä ei hylätä. Yhteydenpito voi harventua tai vaikeutua, mutta jos puolin ja toisin on tahtoa, se jatkuu.

Tavaton määrä on tullut pyyntöjä vihkiäisiin, muutama vahvasti ennakoitu hautaansiunaamispyyntökin vielä eläviltä. Mielellänihän minä pyhissä toimituksissa palvelen, mutta täytyy taas olla realisti. Jos saan täältäpäin seurakuntatyötä, on minulla todennäköisesti viikonvaihteet kiinni uuden työnantajan tarpeisiin. Vaikka olisi miten kivoja ja tuttuja ihmisiä muualla, papin on ensisijaisesti palveltava omaa seurakuntaansa. Se nyt vain on kirkon järjestyksen mukaista.

Lähtöjuhlan tuntua

Eilen sunnuntaina sain pitää lähtösaarnan Tainionkosken kirkossa. Väkeä oli kerrankin täyden kirkon tuntuisesti. Kahville en pitkään aikaan ehtinyt, kun eteisessä oli kädestä ottajia, halaajia ja haastajia niin paljon.
1.4. alkaen kirkkoherran sijaisena toimiva Arto Marttinen esitti virallisen osan antaen seurakunnan lähtölahjana virsikirjan ja kukat. Heini Vesterisen viulu soi kauniisti. Laulettiin paastonajan mielivirteni "Rakkauden, armon lähde" (80).
Tavalliset ihmiset pitivät pikku puheita ja lausuivat runoja niin että tippa tuli silmään.
Joku kuiskasikin, että pitää lähteä useammin, niin kerrankin kuulee kauniita sanoja.
Erään tarinan mukaan pappi on parhaimmillaan noin 6 kk sen jälkeen kun on seurakunnasta lähtenyt. Niin ne muistot kultautuvat ennen kuin unohtuvat.
Keitä jäin messusta ja kahvilta kaipaamaan?
Ainakin työtovereita ja seurakunnan luottamushenkilöitä. Kumpiakin oli, mutta harvakseltaan.
Olisin mielelläni tavannut useamman.
No, sainhan minä seurakunnalta kupin kahvia, pullan, virsikirjan ja kukat.
Ja tavallisilta ihmisiltä käsittämättömän määrän lämpöä ja siunauksen toivotuksia.
On aika lähteä 28 Imatran vuoden jälkeen.
Nämä muutamat viimeiset päivät käytän ehtoollisenjakoihin laitoksissa ja työhuoneen siistimiseen.

Lähdön tunnelmissa

Minulta on toistuvasti kysytty, millä mielellä lähden Imatralta.

Vastaus on aika odotettu: haikean surullisena ja kuitenkin toiveikkaana ja tarmoa täynnä.

Haikea suru, kun 28 vuoden työrupeama päättyy. Mieli olisi palanut edelleen palvella kotiseurakuntaa, mutta erinäisistä syistä se ei enää ollut mahdollista. Harkitsin olevan sekä itseni että seurakunnan edun mukaista antaa tilaa uudelle. Sanalaskun mukaan viisas väistää.

Toiveikkuus ja tarmo taas siitä, että tiedän nauttivani uuden kokemisesta ja työnhausta. Minulla on 9 työvuotta jäljellä ennen eläkeikää ja motivaatiotaso korkealla. Fyysinen kunto on ikäisekseni huomattavan hyvä.

Uutta ei voi saada, ellei osaa irrottautua entisestä. Se voi tehdä kipeää, mutta niin se tekee kipeää kasvaminenkin.

Ellei papintyötä löydy, täytyy katsastaa muuta. Ihmettelen, jos kukaan ei tarvitsisi kokenutta ammattilaista, jolla on melkoiset kyvyt kirjalliseen ja suulliseen ilmaisuun ja vuosikymmenten mieluisat kokemukset monenlaisista julkisista esiintymisistä.

---

Olen jo pariin haastatteluun sanonut, että kirkossa ja muillakin työantajilla pitäisi olla järjestelmä TS-työntekijöiden mahdollista uudelleenkoulutusta ja uudelleensijoitusta varten. Itse olen 1,5 vuotta pyytänyt toista työpaikkaa, vaikka vaatimatontakin, mutta piispat Huotari, Paarma ja Häkkinen eivät ole asialle syttyneet. "Sellaista käytäntöä kirkossa ei ole." Ei ole, mutta voisi hyvin olla. Meitä TSiä on hyvin vähän, mutta tilastollinen todennäköisyys on, että jossakin joku putkahtaa ennen pitkää esiin, ja sitten on päättäjillä taas sormi suussa.

Laki (2003) takaa työpaikan säilymisen, mutta tietyissä julkisissa tehtävissä se ei toimi. Tunnen henkilökohtaisesti muutaman työstään täysin kohtuuttomasti savustetun.