Pieni
blogini ”Uhria syyllistetään” on poikinut uusia yhteydenottoja. Harkitsen
vielä, voinko niitä julkistaa, vaikka niin pyydetään. Joistakin kun
tapahtumapaikka tai henkilöt ovat niin tunnistettavia.
Sen sijaan kerron
vanhan, pyytämättä saamani tarinan, jota on pyydetty julkisuuteen. Sen perusvire
on siinä, että oikeastaan mistään ei suoraan syytetä, mistään ei suoraan puhuta
– mutta myös vaikenemisella ja muka tietämisellä voidaan työyhteisön jäsen ajaa
nurkkaan.
Selän takana
arvailu voi satuttaa enemmän kuin asian puheeksi ottaminen.
Olen
poistanut mahdollisesti tunnistamiseen johtavia yksityiskohtia. Eiköhän asia
tule ilmi tästäkin. Luoja meitä armahtakoon ja viisautta antakoon.
---
”Kukaan ei
tiedä mitään”
Nuorisotyöhön
osallistuva diakoni alkaa kiusaantua, kun työpaikalla kuiskutellaan. Kun hän
tulee paikalle, keskustelu vaimenee. Häntä aletaan katsella oudosti. Yhä
harvempi puhuu hänelle. Hän voi kyllä istua yhteiseen kahvipöytään, mutta muut
katselevat seiniä ja muistavat äkkiä jonkin tärkeän asian toisaalla.
Pitkän
salapoliisityön jälkeen diakoni saa kuulla jonkun joskus arvelleen, että hän on
katsellut rippikoulutyttöjä vai oliko se –poikia sillä silmällä. Hän yrittää ottaa asiaa
puheeksi, mutta kukaan ei ole muka koskaan kuullutkaan sellaisesta, kun suoraan
kysytään.
Diakoni käy
puhumassa esimiehelleen kirkkoherralle. Tämä kehottaa häntä rauhoittumaan ja
menemään työterveysasemalle. Sieltä saa vaikka joitakin pillereitä, niin
helpottaa. Öhm, tuota, niin ja miten olisi, voisitko toimittaa minulle nähtäväksi
ajan tasalla olevan rikosrekisteriotteen, kun kerran työskentelet lasten ja
nuorten parissa?
