Mitä tässä
esitän, ei ole julistusta. Kyselen. Vielä hahmotan ajatuksiani. Viisaammat
voinevat täsmentää.
Kahden samaa
sukupuolta olevan avioliitto-oikeudesta eli tasa-arvoisesta avioliittolaista on
syntynyt tuima keskustelu, joka valitettavasti on menossa tuttuun uomaan: osapuolten
kannat jyrkkenevät ja aidon keskustelun sijasta huudellaan kaukaa
hävyttömyyksiä toisin ajattelevista.
Suomen
ev.lut. kirkon kanta, jota arkkipiispan TV-esiintyminen ja siinä esitetyn
peruminen ei valitettavasti selkiyttänyt, lienee perinteisen
avioliittonäkemyksen tukeminen. Siis miehen ja naisen liitto. Perustelut ovat historialliset,
kulttuuriset ja teologiset, viime mainittu kai lähinnä raamattukysymys.
Näitä
miettiessäni minua alkoi äkkiä kylmätä.
Tarkistin
historiaa, ja totta se oli. Juuri noilla samoilla perusteilla kirkoissa on
ankarasti vastustettu mm. orjuuden lopettamista, naisten äänioikeutta ja
kansakouluja. Jälkikäteen arvioiden toimittiin väärin.
Jostakin
syystä kirkon kannanotoissa on vuosisadasta toiseen eräänlaisena käytevoimana
vanhaan tukeutuminen ja muutosten vastustaminen. Tietenkään kaikki vanha ei ole
pahaa eikä kaikki uusi hyvää, mutta melkeinpä kysymyksessä kuin kysymyksessä
uskonnolliset piirit eivät suinkaan ole kehityksen etulinjassa, vaan jarrua
polkemassa.
Joissakin
asioissa se jarrun polkeminen voi olla hyvä asia. Joissakin ei. Jälkipolvet
arvostelevat, miten oikeassa tai väärässä nyt ollaan.
Minusta
Raamattu ohjaa esim. kyselemään oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon,
tasavertaisuuden, sananvapauden, keskinäisen kunnioituksen, kyselyn ja kaiken koettelemisen suuntaan , siis
avoimuuteen ja rohkeuteen tulevaisuutta päin.
Silloinen
arkkipiispa John Vikström sovelsi kirkolliskokouksessa naispappeuskysymykseen
Paavalin tuttua lausetta siitä, ettei tässä ole juutalaista eikä kreikkalaista,
ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista – vaan kaikki olemme yhtä Kristuksessa
(Gal. 3:28). Sopisiko sama lause tasa-arvoisen avioliittolain pohdintaan?
”Etsijänä
pysyn, kuuntelemaan jään. Aina suuntaa kysyn, tiedän matkan pään. Saan armoon
luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen.” (Anna-Mari
Kaskisen virsi 513:4).
