Dekkarin kirjoittaminen ja sen haasteet
Tarina
Kaiken A ja O on hyvä tarina. Se alkaa jostakin, kehittyy, usein mutkitellen, ja päätyy jonnekin. Jotkut jättävät loppuun tahallaan paljon auki. Minua sellainen ratkaisu ärsyttää. Aika tylsä on myös tehdä kaavaksi Agatha Christien Hercule Poirot –tarinoista tuttu päätös: päähenkilöt kutsutaan koolle ja suuri viisas luettelee, kuka valehteli mitäkin ja heittelee syyllisen palloa sinne ja tänne, kunnes lopulta osoittaa jotakuta ja toteaa, että tässä hän on. Asiat saisivat selvitä ainakin pääpiirteissään. Kuka teki, miten ja miksi. Mieluiten syyllinen vielä saatetaan vastaamaan teoistaan.
Uskottavuus
En halua kirjoittaa mitä tahansa, vaan tarinan on oltava totta tai ainakin että se olisi voinut olla totta. Juoni voi vaatia yllättäviä käänteitä ja joskus epätodennäköisyyden realisoitumista, mutta ei mahdottomuuksia. Sir Arthur Conan Doylen usein toistama Sherlock Holmes –viisaus: Karsi pois kaikki mahdoton, ja lopulta jää jäljelle totuus. En pidä supersankareista, vaan haluan ihmisten olevan lihaa ja verta, myös heikkouksineen. Olkoonkin että ratkaisijan ei tarvitse olla kliseisesti juoppo, avio-ongelmainen ja virkaura vaakalaudalla.
Kiinnostavuus
Seuraa tarinasta. Aiheen valinta voi olla jo ratkaiseva. Mikä on tilanne? Keitä mukana kuljettamassa juonta eteenpäin? Ei liian tuttua ja tuiki tavallista, mutta ei myöskään liian erikoista. Hyvä kertoja saa toisaalta arkiseenkin jonkin koukuttavan, kutkuttavan, yllyttävän mausteen. Tuttuus Kirjoittajan on tiedettävä riittävästi aiheestaan. Noloa, jos jokin fakta tai tulkinta on päin honkia. Taiteilija ei saa käydä ostamassa sinoberin sinistä eikä lääkäri sotkea menstruaatiota ja ejakulaatiota. Monelle on helpointa kirjoittaa omaa työtä tai rakasta harrastusta sivuavista teemoista.
Henkilöt
Onko henkilöitä paljon vai vähän? Minimalistinen ratkaisu tekee kirjoittamisen helpoksi, mutta lisähenkilöt, statistit, pistäytyjät, vihjeen antajat saattavat huomattavastikin lisätä mielenkiintoa, kunhan heitä ei ole liikaa. Puhelinluettelo ei ole romaani, vaan tarvitaan se tarina. Mutta tarinalle antaa huikean bonuksen, kun sen ihmiset ovat kiinnostavia hyvässä, pahassa tai molemmissa. He eivät saa olla liian samanlaisia, mutta eivät myöskään mahdoton kirjo erilaisuutta. Monen kriitikon mielestä Tuntemattomaan sotilaaseen Väinö Linna sijoitti liikaa eri murrealueilta tulevia.
Yllätys
Jos elämä soljuu rauhallisesti eteenpäin, se voi olla myönteinen ja seesteinen juttu. Dekkari ei kuitenkaan ole idylli, vaan tavanomaisen elämänmenon pitää särkyä ja mieluiten henkirikoksen takia. Mika Waltarin komisario Palmu piti murhaa ainoana riittävän hyvänä syynä vaivata häntä liikkeelle. Uhri voi olla kaikkien mieliharmi kuten eversti Protheroe (A.Christie: Murha maalaiskylässä), tai hän voi olla kaikkein vähiten odotettu kuten kiltti opettaja, pappi, harmaa hiirulainen. Oman mausteensa voi antaa tuntematon uhri. Kuka hiivatissa hän on? Miksi ruumis on täällä, miksi hänet tapettiin? (Marja-Sisko Aalto, Murha tuomiokapitulissa)
Huijaus
Asiaan kuuluu, että kaikki eivät puhu totta. Jokainen löytää itselleen siihen hyvän perustelun. Syyllinen peittelee, joku saattaa häntä suojella, jollakulla on muuten kaikkea muuta kuin puhtaat jauhot pussissaan. Joku voi tietoisesti johtaa harhaan. Suosittu kikka on lavastaa joku viaton syylliseksi joko ns. rysän päällä tai ripottelemalla häneen viittavia todisteita tutkijoiden löydettäviksi. Moni lukija yrittää ratkaista perusongelman eli kuka sen teki. Lukijaa saa kohtuudella kiusata jutun sotkuisuudella, mutta halpamaisena pidän, jos jokin fakta ei olekaan fakta tai lopputulemassa on jotakin ristiriitaista aiemmin kerrotun kanssa. Minä rakastan sitä, että asiat alkavat selvitä heti kun ihmiset luottavat toisiinsa niin paljon, että puhuvat totta.
Ratkaisun löytyminen
Kukaan ei ole Sherlockin veljen Mycroft Holmesin kaltainen yleisnero. Ainakaan rikostutkijoissa heitä ei liene. Ratkaisun löytyminen edellyttää enemmän perspiraatiota (hikoilu) kuin säkenöivää inspiraatiota. Kun pidän ihmisten sosiaalisuudesta ja yhteistoiminnasta, minusta on kiva antaa ratkaisun löytyä tavalla tai toisella yhdessä. Tutkijoita on pari (Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen). Tai sitten ratkaisevan vihjeen antaa ehkä puolivahingossa joku sivullinen, joka ei itse tajua vihjeensä arvoa. Se vain alkaa kehiä yhä lähemmäksi lopullista oivallusta.
Hankaluudet
Per aspera ad astra – vaikeuksien kautta voittoon. Ei ole uskottavaa tai hyvää kerrontaa kuvata silkoista polkua kohdasta A kohtaan B ja happy endiin. Tarvitaan mutkia matkaan, vastoinkäymisiä. Viittaan edellä kuvattuun huijaukseen ja sitten tuppisuisuuteen. Syystä tai toisesta jotkut vaikenevat, vaikka pitäisi puhua – ja päinvastoin puhua pälpättävät, vaikka joutavuuksia pitäisi välttää. Varsin yleinen ratkaisu on myös poliisin työyhteisö, joka vaatii huomion kiinnittämistä muihin juttuihin, tai ymmärtämätön esimies, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tunnustan, käytän näitä molempia. Rauno Hakovirran kaltaisia tyyppejä lienee joka työyhteisössä. Jostakin syystä heillä on nostetta esimiesasemaan.
Kuka sen teki
Syyllinen älköön olko hovimestari – ainakaan nykyisessä Suomessa. Ei myöskään epäilyttävä ulkomaalainen vakooja, vielä vähemmän maahanmuuttaja tai turvapaikan hakija, ellei ole kyse heidän keskuudessaan tapahtuvista jutuista. Varoisin syyllistämästä mitään kansanryhmää, etnisyyttä tai uskontoa. Syyllisessä voi olla jotakin yllättävää – hän onkin joku muu kuin pääepäilty. Itse olen käyttänyt epäillyn puolisoa. (Anita Salmelin ”Tappavassa lumessa”) Toisaalta aika yleistä on myös se, että syyllinen voi olla kauan tiedossa, ja kirjoittaja voi kuvata hänen vaikeuttaan selvitä asian kanssa, miltä tuntuu, mitä pitää pelätä.
Helppo vai vaikea ratkaisu
Lukija rakastaa sitä, että saa käyttää aivojaan ja punoa vihjeistä perustellun arvauksen tai päätelmän tapausten kulusta ja tekijästä. Jotkut vihjeistä voivat olla epäolennaisia tai jopa harhaan johtavia, mutta loogista ristiriitaa ei saa syntyä. Ratkaiseva vihje on kiva piilottaa sivulauseeseen tai muuten niin ettei sen antajakaan välttämättä huomaa, mitä sanoi ja mihin se johtaa. Ei ole kiva kuvata sitä tyypillisintä henkirikosta: kaverukset ryyppäävät yhdessä ja jostakin syystä joku otetaan hengiltä. Kukaan ei muista mitään eikä tekijä ymmärrä, miksi sen teki. Mukavampi on kuvata rikosta, jolla on motiivi. Se kehiytyy auki hiljakseen, ei heti. Luova ongelmanratkaisu lienee dekkarien perushuveja.
Rakas lukija
Kirjoittaja tai kirjoitus ei ole mitään ilman lukijaa. Lukijalle suotakoon se ilo, että hän saa viimeistellyn, tasokkaan tekstin, joka herättää mielenkiintoa ja pitää sen yllä. Lukija on kingi myös siinä mielessä, että tyytyväinen lukija on paras mainos. Vastaavasti pettynyt lukija näkyy ikävällä tavalla kustantajan ja kirjoittajan tilipussissa. Tässä maailmassa täytyy ajatella myös kaupallisia näkökohtia.
Mistä saa tietoja
Klassinen tapa on hautautua kirjastoihin tai arkistoihin. Voi myös kysyä niiltä, jotka tietävät. Mieluiten silmäkkäin ja nauhurin kanssa. Nykyisin on myös helpompi tie: rouva Kuukkeli (hakukone Google). Se avaa vaikka mitä ja johtaa niin helmien kuin sikojen luo. Täytyy olla kriittistä medianlukutaitoa ja kyky valita olennainen. Hyvä tietää, mitä etsii.
Onko kirjoittaminen kivaa
On!
