Sopimaton asia

Sosiaalisessa mediassa eli somessa sattui silmin piirros kahdesta miehestä bussipysäkillä. Toisen paidassa luki isolla Jutellaanpa Jeesuksesta (Let’s talk about Jesus). Toinen katsoi vähän ihmeissään ja sai selityksen: - Näin saan takuuvarmasti istumapaikan eikä kukaan tuppaa viereen.

Kun ilmoittaa halukkuutensa jutella Jeesuksesta, tulee ympärille tilaa. Onko niin? – On!

En liene ainoa, joka on joskus kiusaantunut yllättävän ja innokkaan uskontodistajan puhetulvassa. Tulee mieleen, että puhuisi vaikka jalkapallosta tai Mersun kaasuttimesta mieluummin. Tai keisari Napoleonin lausahdus, että aina hän vihollisista selviää, mutta kun Luoja varjelisi hankalista ystävistä.

Mikä siinä Jeesuksesta puhuvassa ihmisessä tökkii?

Ensinnäkin hän iskee kutsumatta ja yllättäen. Yleensä lupaa kysymättä ja vakuuttuneena oman asiansa ylivertaisesta tärkeydestä aina, kaikille ja kaikkialla.

Toiseksi hän ei oikeastaan keskustele, hän todistaa. Rumemmin sanottuna hän toistelee opettelemansa jutut kuuntelematta lainkaan kohdettaan ja ottamatta huomioon, onko tämä lainkaan vastaanottavalla tuulella.

Kolmanneksi se todistelun sisältö ei ole kovin syvällistä eikä välttämättä ihan kohdallaan teologisesti eikä pastoraalisesti (sielunhoidollisesti). Teologinen pohja on vapaakirkollis-evankelikaalinen ja siitäkin hyvin kapea-alainen tiivistelmä. Pastoraalisesti taas ollaan metsässä siinä, että pyytämättä ja yllättäen tullut ryöppy voi enemmän vieraannuttaa jalosta asiasta kuin herättää kiinnostusta.

Toki se joskus voi olla hyväksikin, että joku tuputtaa. Mika Waltarin pienoisromaanissa Felix Onnellinen miehen on sisäinen pakko joka päivä sanoa jollekin, että tämän synnit on annettu anteeksi, jos hän niin tahtoo. Merkillisesti monet saavat avun, mutta Felix itse käpertyy tuskaansa.

Itse arvostan sitä, että Jumala herättää meissä halun pohtia uskonasioita ja hän itse johtaa meitä sinne, missä Sana on esillä. Aloite on siis ylhäältä ja uskon etsijä tulee sinne, mihin itse haluaa. Silloin voi sydän olla ihan toisella tavalla avoin kuin vaikkapa bussipysäkillä.

Kuitenkin vaivaa Raamatun sana: - Saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämieleisyydellä ja opetuksella… (2 Tim. 4:2)

Kirkko vuonna 2040

Mitä kirkkoon kuuluu 10 tai 20 vuoden päästä?

Toivottavasti voin vastata, että kiitos, hyvää kuuluu. Joiltakin osin olen siitä varma. Tietty perusta on ja pysyy. Iso kirjakin vakuuttaa, että uskon kalliolle perustettua kirkkoa eivät tuonelan portitkaan voita.

Yhtä varmasti voin sanoa, että jotkin asiat varmasti muuttuvat. Tästä on vaikeampi selvittää, mikä muuttuu ja mihin suuntaan.

Arkkipiispa Tapio Luoma on todennut, että kirkon vihkimiskäytäntö laajennee lähivuosina koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Sukupuolikäsityksen vanhentunut binäärimuoto (on vain miehiä tai naisia) unohdetaan, kun elämä osoittautuu sitä rikkaammaksi.

Kirkon jäsenmäärä laskee edelleen, joten kansankirkosta puhuminen on ongelmallista. Kaikille tarkoitettu ei ole sama kuin suuren enemmistön omakseen kokema.

Seurakuntien talous kiristyy entisestään. Kun kiinteistöt ja maat on myyty, on pakko yhä rajummin puuttua henkilöstömäärään. Suurissakaan seurakunnissa ei riitä palkattua työntekijää joka ripsaukseen. Ei ainakaan kokoaikaista.

Henkilöstöstä merkittävä osa saa varsinaisen toimeentulonsa muualta ja palvelee kirkossa enemmän tai vähemmän talkoohengessä. Tämä koskee myös papistoa.

Jo nyt kirkko on suurelta osin toimitusten ja rituaalien yhteisö. Se kehitys jatkuu. Jumalanpalvelus ei ole IN, mutta hautaan siunaa pappi. Vihkimisen suosio kasvaa, kun kaikki konfirmoidut kirkon jäsenet saavat siihen oikeuden.

Kirkon yhteiskunnallinen asema on kauan sitten lipsahtanut alas kansakunnan kaapin päältä. Yhä harvempaa päättäjää tai vaikuttajaa arvostetaan statuksen, muodollisen aseman perusteella. Enemmän tarkataan sitä, mitä sanotaan ja mitä tehdään. Sanojen ja tekojen välillä ei saa olla ristiriitaa.

Hengellisessä mielessä polarisoituminen eli ääripäiden etääntyminen jatkuu. Karrikoiden toisessa päässä on pieni tosiuskovien yhteisö, joka heristelee tuomion sormea ja keskittyy raamatullisesti hyvin valikoituihin raamatunkohtiin. Toinen laita taas avautuu yhä enemmän yhteiskuntaan ja humaanisuuteen.

Teologisesti mielenkiintoista on konservatiivien lisääntynyt keskittyminen Jeesukseen, jolloin Isä Jumala jää vähälle huomiolle.

Onhan näitä visioita. Jotkin niistä ovat toivottavasti vääriä tai ainakin pahasti liioiteltuja. Toivon ja uskon, on se että vielä riittää käsiensä ristijöitä ja lähimmäisen auttajia. Vielä kun saisi elävän ja kunnioittavan keskusteluyhteyden eri suuntiin vetävien välille.

                                                                                      

                                          

Yritän ymmärtää uskoa

Leikin ajatuksella, että poimisin pari asiaa, joissa kristinusko eroaa muista uskonnoista. Väistämättä kyse on likiarvoista ja poikkeuksia on.

Ensiksi Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan.

On paljon uskontoja, joissa jumalat ehkä jotenkin sietävät ihmiskuntaa, mutta eivät rakasta. Heitä voi lepytellä ja suostutella, mutta takeita onnistumisesta ei ole. Toisaalta joku reipas hahmo voi olla jumalan tai jumalten suosikki, mutta ei koko populaatio. Saati syntinen ihminen, joka ei jumalista välitä. Hän joutaa pois.

Toiseksi ihmisten keskinäinen rakkaus.

Antiikissa kristityt olivat äärimmäisen kummaa porukkaa. Hoitivat sairaita ja vammaisia, kävivät pelastamassa hylättyjä lapsia. Vähemmällä olisivat päässeet tekemällä kuten muutkin. Jokin sisäinen palo sai kuitenkin toimimaan toisin. Olisiko se taju sitä, että niin Jumalankin silmissä kallista on se, minkä ihminen luonnostaan hylkäisi? Kaikkivaltias kätkeytyy vastakohtaansa: voima heikkouteen, valo pimeyteen. Kun ihminen ajattelee toista ihmistä eikä vain itseään, alkaa maailma muuttua.

Kolmanneksi realistinen minäkuva.

Tämä on näistä hankalin määrittää. Niin herkästi lipsutaan kultaiselta keskitieltä joko tolkuttomaan itseihailuun tai itsesäälin suohon. Lallatellaan läpi elämän tai murehditaan ilo pois. Jossakin sillä välillä on ihminen, joka osaa arvostaa vahvuuksiaan, mutta tuntee myös heikkoutensa; joka usko, toivoo ja rakastaa. Ei tarvitse sammuttaa elämänjanoa kuten idän uskonnoissa, mutta ei myöskään näännyttää itseään palvontamenoilla tai vaadituilla teoilla.

Neljänneksi usko yllättää.

Vaikka miten viisaita pohtisi, uskossa on aina myös se puoli, joka ei järjelle avaudu. Tulee kolhuja ja riemuja elämän tiellä. Hurskas voi kärsiä ja jumalaton menestyä – tai päinvastoin. Vastoinkäymiset eivät välttämättä jalosta meitä lainkaan – mutta äkkiä siellä pimeydessä onkin valoa.

Uskon tuota ominaisuutta on luonnehdittu anekdootilla, jonka mukaan kristitty etsii pimennetystä huoneesta mustaa kissaa, jota siellä ei ole. Mutta sitten sieltä kajahtaa huuto: - Löysin sen!

Määritelmiä siitä, mitä ei voi määritellä

Mitä usko on?

Se on tietoa, suostumusta ja hyväksymistä Jumalan edessä.

Se on tie, jota kuljetaan.

Sillä tiellä kuljetaan yhdessä.

Sillä tiellä keskeistä ei ole minä, Minä, MINÄ, vaan Jumala ja lähimmäinen.

Mitä usko ei ole?

Tunteen läikähtelyä.

Systeemin rakentelua.

Omahyväistä itsekkyyttä.

Tuomiohenkeä.

Muistathan tärkeän numeron?

Nyt näyttää sosiaalinen media pursuavan omakuvia, joissa loistaa myös ehdokasnumero.
Mikäs siinä, halpaa mainontaa.
Mitähän numeroita minä pitäisin esillä?
666 - ei sentään.
Mutta näitä pienempiä:
1 - ykkösasia on rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.
2- Raamatussa on 2 pääosaa, Vanha ja Uusi testamentti. Molempia kannattaa lukea tolkun kanssa ja kokonaislinjaa etsien.
3 - Pyhä kolminaisuus on ehkä hankala selittää mutta helppo uskoa. Yhdellä Jumalalla on kuin kolmet kasvot. Kohtaamme hänet Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.
4 - Kanonisia evankeliumeja on neljä. Samaa juurta Matteus, Markus, Luukas, hyvin erilainen Johannes.
5 - Tyhmiä neitsyitä oli Jeesuksen vertauksessa 5. Mutta saman verran oli viisaitakin.
6 - Kuusi päivää tee työtä ja pyhitä se seitsemäs. Ikivanha työsuojelullinen ohje. Mutta idea on pyhittää lepopäivä eikä levätä pyhäpäivä.
7 - Pääsiäistä edellyttää 7-viikkoinen paastonaika. Hyvää kannattaa odottaa. Syytä myös valmistautua.
8 - Monella alalla on kahdeksan tunnin työpäivä. Kiky-sopimus lisäsi siihen 6 minuuttia. Tee työsi iloiten! Tai ison kirjan ohjeen mukaisesti kuin Herralle eikä ihmisille. Se isolla kirjoitettu Herra on  kolmiyhteinen Jumala itse.
9 - Jeesus paransi kerralla kymmenen pitalista. Heistä vain yksi palasi kiittämään. Mitähän minä itse olisin tehnyt?
10 - Kymmeneen käskyyn on paha lisätä mitään. Korkeintaan "Mitä se on" -jutut Lutherin katekismuksesta.

 

Genitaalit uskon ytimessä

Tiedätkö, mitä on genitaalikristillisyys?

Minäkin opin sen vasta hiljattain. Mainittu suunta pitää kristinuskon ytimenä heteroseksuaalista avioliittoa ja muistaa kohkata kaikesta, mihin sukupuolisuus saadaan jotenkin yhdistetyksi. Vaikkapa naisen oikeudesta pappisvirkaan, mistä kirkolliskokous päätti marraskuussa 1986. Myös sana tasa-arvo herättää heti intohimoja.

En millään lailla väheksy ihmisten oikeutta pitää esillä asioita, jotka he kokevat tärkeiksi.

Toisaalta en liene ainoa, jota väsyttää törmätä yhä uudestaan samaan juupas-eipäs väittelyyn, jossa ei aikoihin ole esitetty mitään uutta.

Keskustelut tuskin ovat myöskään lähentäneet osapuolia. Viime marraskuun kirkolliskokous keskusteli taas, mutta lopputulemana oli havainto, että yhteistä linjaa näyttä olevan aivan mahdoton saada. Jotkut uumoilevat näkemyserojen päin vastoin kasvaneen.

Puhutaan genitaaliasioista, jos siihen on erityistä syytä.

Mutta kristinuskon ytimessä minä näkisin uskon Jumalaan, jolla on meitä kohtaan hyvä tahto. Eikä unohdeta Jeesusta, jonka risti ja ylösnousemus olivat esim. Paavalin teologian ydintä.

 

Liikettä niveliin

Kirkkoa on sanottu vaeltavaksi Jumalan kansaksi. Historiallisena taustana lienee Israelin autiomaavaellus kohti luvattua maata, mistä sitten saatiin esikuva kristityn vaellukselle kohti taivasta. Erityisesti Heprealaiskirjeessä sitä kuvataan kauniisti ja yhteishengessä. Pitäkäähän huoli, ettei kukaan jää matkasta!


Kirkkohallitus on antanut yleiskirjeessään ohjeita liikkuvasta seurakunnasta, mutta siinä ei vaelleta mihinkään eikä kirkoista tehdä telttapyhäkköjä.


Sen sijaan kannustetaan istuvaa ja uskovaa seurakuntaa liikkumaan ja nauttimaan muutakin kuin sananrieskaa, kahvia ja pullaa.


Ohjeet ovat yksinkertaisia ja helposti sovellettavia:

• Kirjatkaa ylös, mitä jo nyt tehdään
• Lisätkää liikettä omaan ja työyhteisön arkeen
• Liikkukaa yhdessä seurakuntalaisten kanssa

On niitä vihjeitä tietysti netissäkin: https://www.facebook.com/Liikkuvaseurakunta/
Ylös, ulos ja lenkille!


Monen mielestä se on mukavinta kaverin kanssa tai porukassa. Moni pikkuisen yllytyshöperö lähtee mukaan, kun saa numerolapun rintaansa, vaikka ei oltaisi minkäänlaisessa kilpailussa.

0Share

Tulkoon silmitön talvi

Entisen seurakuntani työntekijä oli nuorempana käynyt pari vuotta Australiassa kokeilemassa, järjestyisikö elämä siellä. Tuli kuitenkin takaisin. Kyseltiin syytä. Vastaus oli lyhyt: - Vuodenajat.

Moni saattaa haaveilla ikikesästä, mutta toden tullen kaipaakin myös syksyn väriloistoa, hohtavia hankia ja kevään heräämistä. Jopa syksyn sateilla on ystävänsä. Joulun seudun lähes läpi vuorokauden jatkuva pimeys tai hämärä antaa huikean taustan pienillekin tuikuille. Kevään lähestyessä näkee, miten valo lisääntyy päivä päivältä.

Ihmisiä on ryhmitelty senkin mukaan, mikä vuodenaika heidän persoonaansa parhaiten sopii. Saahan sitä pohdiskella. Luultavasti onnellisinta olisi, jos pystyisi aina nauttimaan käsillä olevasta vuodenajasta. On suurempaa iloita siitä, mitä on, kuin murehtia siitä, mitä ei ole.

Läpi historian on verrattu ihmiselämää vuoden kiertoon. Heräämme elämään keväällä, kukoistamme kesän, rauhoitumme syksyyn kunnes on aika pudottaa lehdet tai antaa täyden tähkän taipua maata kohti.

Monissa lähi-idän uskonnoissa tunnetaan taru kuolevasta ja ylös nousevasta jumalasta. Talviajan karuus on se kuoleman jakso, joka päättyy kevään ensi merkkeihin. Niistä iloitaan käymällä rituaalisesti tuonelassa viemässä elämän viestiä kuolon uneen nukkuneelle, joka sitten herää luonnon kanssa.

Kristuksen ylösnousemus on eri asia. Se ei liity vuoden kiertoon eikä toistu. Silti joitakin yhtymäkohtia on myös meidän ylösnousemususkoomme. Kuolemalla ei ole lopullista sanaa. Se on kuin uni, josta meidät herätetään johonkin uuteen, sellaiseen mitä ei silmä ole nähnyt ja mikä ei ole ihmisen ajatukseen astunut. On myös iankaikkinen elämä.

Talvi voi olla huikeaa aikaa, kun aurinko tulee esiin ja hanget ovat täynnä timantteja. Sieluni lepää, kun hiihtelen hiljakseen harjuja, katselen valkopeitteisiä puita, näen jäniksen jäljet. Toki myös kirkkorakennus ja messu ovat rakkaita, mutta usein ”metsä kirkkoni olla saa, voin siellä palvella Jumalaa.”

Iän myötä vauhti on hidastunut ja huomaan vaikkapa tasapainokykyjeni heikkenevän. Moni ikätoveri on siirtymässä hiihdossa tasamaalle tai jäälle, mutta joka tapauksessa Luojan suuri temppeli saa heille hohtaa  raikasta ilmaa, puhtautta ja kirkastuvaa säätä.

Säätiedotus saattaa luvata huomenna kirkastuvaa. Jospa se olisi sitä myös sielun sopukoissa?

                            

Rauhaa ja hyvää tahtoa, kiitos

Jos sosiaaliseen mediaan uskoisi, kirkossa ei muuta tehtäisikään kuin riideltäisi ja rakennettaisi rintamalinjoja. Jakaannuttaisiin sinne, tänne ja tuonne, erottaisiin silmät kiiluenja parahdeltaisiin kaikkea hätää.

Minä en usko olevani ainoa, jolla ei ole mitään syytä riidellä, moittia ketään tai jakaantua kuppikuntiin.

Uskon, että huomattava osa ellei peräti enemmistö kirkon jäsenistä seuraa lähinnä hämmentyneenä keskustelua, jota taitavasti lietsotaan. Samalla kuitenkin tehdään kuten ennenkin: käydään kirkossa, rukoillaan, luetaan Raamattua.

Rauhallinen enemmistö ei ole kieltämässä keskustelua, mutta pyytää saada olla ottamatta itse jyrkkää kantaa mihinkään suuntaan.

Emme halua olla sormella osoittelemassa, kuka on suurin syntinen ja miksi. Kristillinen omatunto kun kehottaa ennen muuta kilvoittelemaan oman sielun tilasta. Kaikki olemme syntisiä ja tarvitsemme Jumalan armoa Kristuksessa.

Ei tällainen asema ole ongelmien kieltämistä. Se on rauhallisuutta ja sovinnon rakentamista. Jokaisen ei tarvitse rykäistä ilmoille painavaa sanaansa arkkipiispasta, avioliittolaista, suhteesta vähemmistöihin tai ties mistä. Arvokkaana pidän sitä, että hiljaa rukoilee viisautta niille, joilla on valta ja vastuu.

Minun kirkossani joistakin asioista eri mieltä olevat mahtuvat hyvin samaan pöytään. Yhdistäviä asioita on niin paljon enemmän. Ennen muuta Kristus itse.

Kaikessa rauhassa ja hötkyilemättä

Kristillisyys on moni-ilmeistä.

Joskus hymyilyttää, joskus vetää vakavaksi. Rajaakin tekee mieli vetää, vaikka siihen on paremmin varustettuja ja valtuutettuja olemassa.

Itse pähkäilen, että moni kohtaa kristittyjä, joita leimaa suorittaminen. Pitää tehdä sitä tätä ja tuota ollakseen kunnon kristitty.

Surkuhupaisin on lähes liikuntakyvytön mummo, joka pelkää Jumalan hylkäävän, kun hän ei enää pääse monta kertaa viikossa osallistumaan sanaharjoitustilaisuuksiin. Eikä lohduta sekään, että hänellä ovat TV 7, Radio Dei ja hengelliset äänitteet jatkuvassa käytössä. Ettei hän vain vetäisi tuomiota päälleen, kun ei ota osaa seurakunnan yhteisiin kokouksiin…

En minä ole Raamatusta löytänyt uskovan mallia, jota leimaisi pakonomainen osallistuminen ja alituinen pelko alamittaiseksi jäämisestä.

Jeesuksen malli oli katkaista kiire, mennä yksinäisyyteen rukoilemaan ja vaikka veneretkelle järven toiselle puolelle.

Paavalilla on jo sitäkin mieltä, että evankeliumilla on kiire, mutta ei suorituspakon näkökulmasta. Hän kehotteli säännölliseen uhraamiseen ja seurakuntaelämän järjestelyihin, mutta tuntuma on, että kaikki toimii vapaaehtoisuuden pohjalta, ei surkeillen tai pakonomaisesti.

Jos sitten tarvitaan isompaa panostusta, se on hetken kestävä kevyt ahdistus, ei elinikäinen taakka. Rykäistään projekti kuntoon ja levätään sen päälle. On myös lupa väsyä ja lupa levätä. Tiedä vaikka siinä löytyisi ilokin uskoon?

Monitouhuinen osallistumispakko saattaa hämärtää senkin, minkä varassa sitä pelastutaan. Se on Jumalan armo Kristuksessa, hänen työnsä, joka varsinaisesti merkitsee.

Kirkon uskossa

Rouva N.N. kertoi, miten hänen uuden kotipaikkakuntansa kirkossa tapaamansa ihmiset ovat nyt vetämässä häntä kahteenkin eri herätysliikkeeseen.

Hän ei oikein ymmärrä, miksi. Hän on ikänsä uskossa ollut ihminen, joka nauttii tavattomasti jumalanpalveluksista ja muusta seurakunnan perustoiminnoista. Hän lukee säännöllisesti Raamattua ja hänellä on ystäviä, joiden kanssa rukoilla ja keskustella uskonasioista.

Hän ei koe kaipaavansa muuta, mutta pahalta se tuntuu sanoa noille uusille ystäville. Olisi myös vaikea valita, mihin liikkeeseen liittyisi, kun nuo kaksi sattuvat olemaan keskenään eri mieltä.

Rouva N. muistelee, että hänen nuoruudessaan herätysliikkeet vielä halusivat herättää, evankelioida, tehdä sisä- ja ulkolähetystä tai mitä sanaa nyt käytetäänkin. Nyt hän on kokenut monet liikkeistä enemmänkin oikeassa olemisen yhteisöiksi, joissa tiukka rajanveto muihin on tärkeämpää kuin armon evankeliumi.

-         Niin että eikö ihminen voi olla aidosti uskossa ihan vain seurakunnan piirissä liittymättä mihinkään erityisjärjestöön?

Niin hän kyseli. Mitäpä minä osasin sanoa? En paljon muuta kuin onnitella häntä uskonelämästä. Olisi kai hyvä pystyä sanomaan ei kiitos niille, joiden yhteisöihin hän ei tunne tarvetta liittyä. On parempi olla rehellinen kuin liittyä väärästä velvollisuuden tunnosta.

Itse olen löytänyt sykkivää hengenelämää niin kansankirkosta kuin sen sisällä toimivista järjestöistä ja liikkeistä.

Silti rouva N. pani miettimään, näinkö meidän kristillinen järjestörikkautemme koetaan: jo uskovien kalasteluna ja riitelevinä kuppikuntina?

Apostolien tekojen 14:22 oli ennen muotoiltu niin, että Jumalan valtakuntaan mennään monen ahdistuksen kautta, minkä moni luki, että monen yhdistyksen kautta. Kun muualla maailmassa ihminen herää uskoon, hänestä tulee seurakuntansa aktiivinen jäsen. Suomessa hän perustaa uuden kristillisen yhdistyksen…

Ja sinne taivaaseenkin mennään uskomalla Kristukseen. Ahdinkoakin voi olla luvassa, mutta toivottavasti hyvin vähän väärää kristittyjen keskinäistä vastakkain asettelua.

Tilaa erilaisille

 

Ihmisen ikiaikainen ja utopistinen toive on löytää, tavoittaa tai rakentaa parempi maailma itselleen tai laajemmalle yhteisölle. Ikävä kyllä se melkein aina epäonnistuu. Kaikki valloittajat selittävät tulevansa vapauttajina. Jopa pienten samanmielisten yhteisöt hajaantuvat riitoihin loputtomien turvallisuutta lisäävien sääntöjen viedessä elämänilon vaikkapa tekemällä ihmisistä toistensa kyttääjiä.

Uskontojen kirjossa näkyy muutama yhdistävä tekijä:

Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan paratiisiin

Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei nyt ole aivan sitä, mitä pitäisi olla

Unelma tulevaisuudesta, jossa ihmisen kaipaus, epätäydellisyys, rikkinäisyys tai syntisyys on poissa

Olemassaolon tarkoituksen etsiminen

Jotkin kysymykset tai ongelmat voivat olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, mutta vastaukset ja keinot eroavat rajusti.

Kaukoidän uskonnoista monet keskittyvät mietiskelyyn, itsensä tarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Tuloksena ei ole parempi maailma, vaan pako maailmasta, irti pääseminen esim. loputtomasta jälleensyntymisen pakosta. Nirvana ei olekaan ilojen paikka, vaan tyhjiin raukeamista. Kiinan vanhoissa uskonnoissa ratkaisuna on esi-isien kunnioitus ja pilkuntarkkaa sääntöjen mukaan eläminen.

Lähi-idän monoteistiset uskonnot juutalaisuus, kristinusko ja islam sen sijaan lähtevät siitä, että yksilön sisäinen muutos ei ole riittävä, vaan tarvitaan yhteisön muutos. Sitä varten tehdään työtä ja otetaan vastuuta. Transsendenttisen (tuonpuoleinen) lisäksi immanenttinen (tähän maailmaan kuuluva) on tärkeää. Monoteismiin kuuluu yksijumalaisuuden loogisena seurauksena, että muut jumalat ovat vääriä tai niitä ei edes ole. Eräs jatkopäätelmä tästä on, että omaa uskontoa, ainoaa oikeaa totuutta, on levitettävä muille ja tarvittaessa jopa väkivallan keinoin.

Uskonnon totuusarvo on äärimmäisen vaikeasti mittavissa. Jos synnyt Thaimaahan, kasvat suurella todennäköisyydellä buddhalaiseksi ja arvioit asioita sen mukaan. Saudi-Arabiassa vastaavasti islamilaiseksi, Suomessa kristityksi. Buddhalaisena etsit pakoa elämänjanon tuomasta kärsimyksestä, islamilaisena ratkaisusi on alistuminen Allahin tahtoon, kristittynä kyselet, mitä Jumala tahtoisi sinun tekevän muiden hyväksi.

Voiko uskontojen paremmuutta mitata esim. sillä, mitä ne vaikuttavat ihmiseen, hänen onnellisuuteensa ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin? Kyllä ja ei. Tässä hiipii äkkiä mukaan hybris, joka perustuu kaiken mittaamiseen omien mittavälineiden mukaan. Voi olla järkytys huomata, että vaikkapa Mekassa ja Bangkokissa asioista ajatellaan kovin toisin kuin Kuopiossa. Voimme toki ylpeillä elintasolla, tekniikan kehityksellä, sosiaaliturvalla, demokratialla  jne., mutta johtuvatko ne uskonnosta? Toisaalta nähdäänkö ne kaikkein tärkeimpinä asioina muualla maailmassa?

Jeesuksen vertauksessa hapate leviää koko taikinaan. Kristinuskon voinee sanoa hapattaneen koko länsimaisen kulttuurin. On vaikea sanoa, minkä verran kehityksemme on johtunut uskonnosta ja minkä verran on tapahtunut siitä huolimatta, mutta joka tapauksessa länsimaissa on kohtuulliset edellytykset turvalliseen ja tulevaisuushakuiseen elämään Esimerkiksi on vapaus ilmaista erilaisia mielipiteitä joutumatta siitä heti kärsimään.

Toisaalta vapaudella ja suvaitsevuudella on rajansa. Monet vähemmistöt kokevat olevansa vaikeuksissa. Homoa voi rassata, kun joku sanoo suvaitsevansa häntä. Ehkä sen ymmärtää paremmin, kun kääntää asetelman toisin päin. Miltä se heterosta kuulostaa, jos hän kuulisi enemmistön häntä jotenkin suvaitsevan, vaikka hän onkin erilainen?

Puhemies Maon punaisessa kirjassa oli ajatus, että kaikkien kukkien tulee saada kukkia. Ajatus jatkui, että ennen pitkää kaikki eri tavoin ajatelleet kuitenkin huomaavat kansantasavallan kommunistisen ideologian parhaaksi ja sulautuvat siihen. Kuvitelma osoittautui vääräksi ja tarvittiin kulttuurivallankumous, jonka jälkimainingeissa myös Maon maine sai mennä ja vaimo julistettiin kansanviholliseksi. Vapaaehtoisesta aatteesta tehtiin pakko.

Utopiani on, että erilaisuus nähtäisiin mahdollisuutena, ei uhkana. Uskon kehitykseen, mutta sen pontimena ei ole samanmielisten junttakokous, vaan erilaisten näkemysten, kokemusten ja suhtautumistapojen yhteen sovittaminen.

Miten tolkuttoman paljon olemme menettäneet henkisen rikastumisen mahdollisuuksia, kun olemme lyöneet ihmisiin nimilapun heidän yhden ominaisuutensa mukaan haluamatta tutustua lähemmin hänen kaikkiin muihin puoliinsa?

                                                                                     

 

Takarivin Taavi

Veikko Lavilla on ihana pieni laulu takarivin Taavista, jota kukaan ei huomaa ja joka lopulta päätyy sankarihautaankin takariviin.

Olen miettinyt kristillisyyden takarivin Taaveja ja jotenkin alkanut tuntea syvää myötätuntoa ellen peräti kohtalonyhteyttä.

Kun uskonasiat alkavat kiinnostaa, on luonnollista rukoilla usein, lukea Raamattua, tavata muita kristittyjä ja käydä kirkossa. Tulee ahmittua.

Kun sitten tila alkaa vakiintua, on aika luonnollista, että osallistumisen ja varsinkin suorittamisen frekvenssi laskee.

On toki niitä, joiden mielestä ainoa tapa tulla uskoon on kokea raju kääntymys ja että sen jälkeen on tutkisteltava Herran lakia päivät ja yöt, osallistuttava joka ainoaan hengelliseen tilaisuuteen ja sen seitsemään vapaaehtoistoimintaan – vaikka se johtaisi oman työn ja perheen laiminlyöntiin.

Minua viehättää paljon enemmän maltillisuus ja tolkku. Eipä liioitella eikä juosta, kun kävellenkin pääsee perille. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, meitä kannetaan.

Joka paikkaan osallistujalla on monenlaista vaaraa edessään. Vauhti voi sokaista. Ei ehdi ajatella, kun ollaan koko ajan menossa. Siinä voi lipsahtaa jonkin äärisuunnan saaliiksi. Tuohon työn ja perheen kärsimiseen jo viittaisinkin. Pitäisi olla myös muuta elämää kuin hengelliset harrastukset. Kieli vyön alla niihin kiirehtivällä usko voi vääristyä pakonomaiseksi. Jumalan lahjan sijaan tuleekin ihmisen suoritus.

Takarivin Taavilla on vähän dramaattista kerrottavaa. Mutta hänellä voi olla Iso Ystävä. Siltä hiljaiselta ja huomaamattomalta voi oppia kaikenlaista.

Pyhä ihninen?

http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?bid=201&id=45458

Kasvanko pyhemmäksi?

4.11.2012 | Marja-Sisko Aalto

Pyhityskristillisyys ei sanana taida nyt olla mediaseksikäs. Itse asia on toki esillä, puolesta ja vastaan.
Innostuneet vetoavat tarpeeseen kasvaa kristittynä niin uskossa kuin elämässä.
Kriittiset toteavat, että ollaan kovin lähellä ihmisen itsekorotusta, jossa Jumalan osuus pelastuksessa ohenee.
Ehkä  tietty varovaisuus ja käsitteiden täsmennys onkin aina paikallaan.
Itselleni on ollut mieluinen vuoden 1948 kristinopin (Eino Sormusen) määritelmä, jossa pyhitys on lisääntyvää synnin ja armon tuntoa. Siis molempia, synnin ja armon tuntoa.
Ilman armoa synnin tunto painaa hirvittävän raskaana.
Ilman synnin tuntoa armosta ei oikein ymmärrä, mihin sitä tarvitaan. Elämä on kuin säätiedotuksen ”Utsjoki Kevo: ohutta yläpilveä.”
Kun tunnetaan sekä synti että armo, saavutetaan tietty tasapaino ja kultainen keskitie.
Mutta kasvamme me kuinka pitkälle tahansa (tai toisen pään mielilauseella olemme yhtä aikaa syntisiä ja vanhurskaita, Jumalan päivän vanhoja lapsia), niin meidän pyhyytemme on aina lahjaa ja lainaa ylhäältä.

Vanhuksen kiusaajat

Tutulla ikäihmisellä on ongelma. Hän on liian kiltti ja vaikutuksille altis.

Häntä piirittävät "hyvää tarkoittavat" uskovat, jotka olan takaa "evankelioivat" ikänsä uskossa elänyttä ihmistä.

- Sinulta puuttuu pelastusvarmuus.
- Mikset mene uskovien kasteelle?
- Lukisit enemmän Raamattua.
- Rukouselämäsi on tehotonta.
- Olet nimikristitty.
- Palvelisit lähimmäisisäsi.
- Tule meille siivoamaan.
- Sinulla on rahaa. Mikset maksa minun laskujani, niin olisit Herralle otollinen?
- Et käy tarpeeksi kokouksissa.

Tuon kaltaisilla heitoilla tehdään äärettömän paljon vahinkoa.

Tiedän, että tuo ihminen, sanotaan nyt vaikka Viljamiksi, on ollut ikänsä kristitty ja vakaassa mielessä. Nyt on kunto rapissut. Näkö ei anna periksi lukea kuin muutaman minuutin kerrallaan. Selkäsärky on ainainen seuralainen eivätkä jalat oikein kanna. Tai jos kantaisivat, tasapainoon ei voi enää luottaa.

Mutta tiedän, että hän rukoilee paljon. Kun hän oli voimissaan, hän auttoi naapureitaan ja kauempanakin ilmaiseksi.

Nyt hänen luonaan lappaa näitä "uskonveljiä ja sisaria". He ja TV7 ovat saaneet hänet ahdistumaan.

Olen keskustellut hänen kanssaan toistuvasti ja pitkään. Vähän aikaa kaikki on OK, mutta sitten tuo rummutus taas alkaa tehota.

Raitis uskova alkaa epäröidä, josko se pelastus sittenkin pitää omilla töillä ansaita eikä voi luottaa Raamatun selvään sanaan ja Jumalan pelastustekoihin Kristuksessa.

Minä toivottaisn nuo Viljamin kiusaajat tekemään itse parannusta.

Alkukirkko ei ollut yksi

Monessa kiivaassakin keskustelussa jompikumpi osapuoli tai molemmat väittävät tukeutuvansa kirkon alkuperäiseen oppiin.

Tällöin ihmettelen, mihin niistä.

Täysin homogeenistä, kaikesta samalla tavalla ajattelevaa ja yksimielistä kirkkoa ei ole ollut olemassakaan paitsi päiväunissa ja viitteellisesti eräissä Apostolien tekojen ihannoivissa kuvauksissa.

Uudesta testamentista vyöryy esiin kirkko toisensa jälkeen, eivätkä ne suinkaan olleet aina yhtä köyttä vetämässä - tai ainakaan samaan suuntaan. On jotakuinkin mahdotonta saada vaikkapa Paavalin ja Jaakobin kirjeen käsitykset laista, teoista ja pelastuksesta yhteiseen oppiin. Tai Johanneksen kirjeiden ja Paavalin seurakuntanäkemyksiä.

Yhä uudestaan esillä on uskontulkintojen moneus keskinäisine eroineen, eikä kyse ole vain siitä, pitääkö kristityn noudattaa tooraa.

Kuva on entistäkin hurjempi, kun otamme mukaan ne kristityt, joiden kirjoitukset ovat hävinneet, ne joista tiedämme vain vastustajien väritettyjä lausumia ja ne jotka tuomittiin harhaoppisiksi.

Toki yhteistäkin on, ennen muuta käsitys Jeesuksen Kristuksen asemasta ja tehtävästä - olkoonkin että siitäkin nousi monta riitaa.

Jollakin tavalla on vapauttavaa huomata, että usko on alusta asti hakenut tulkintansa ja tulkintojen moneuden.

Aikaa myöten toki järjestys ja järki vaativat tiettyä yhteismitallisuutta, ja kirkon yhteyden ja ykseyden takaajiksi muotoutuivat esim. piispan virka, uskontunnustusta ennakoiva "uskon sääntö" ja pyhien kirjoitusten vahvistettu luettelo kaanon.

Uskotko Jumalaan vai Raamattuun?

Törmään usein kristittyihin, joille tuntuu usko Raamattuun olevan tärkeämpää kuin usko Jumalaan.

Minusta sen pitää olla toisin päin. Jumala on ykkönen. Hänestä ja hänen tahdostaan kertova kirja ei ole uskon kohde, vaan sillä on välinearvo.

Toki asia ei ole noin yksinkertainen, vaan jännitteinen. Toisaalta emme tune Jumalan tahtoa juuri muualta kuin Raamatusta. Raamattu on usein myös kriteeri, jolla siilataan pois harhaopit.

Mutta silti: se on väline, se on kirja.

Usko kohdistukoon kolmiyhteiseen Jumalaan.

Ihme juttu

Eräällä keskustelupalstalla yritin selvittää kantaani Jeesuksen tekemiin ihmeisiin. Se ei vielä ole loppuun asti selvä.

En kiistä ihmeitä enkä keksi miksi pitäisikään. Ei kaikea tarvitse järjellä selittää.

Kuitenkin tuntuu, että ihmeteot ovat Raamatussa lähinnä pakollista rekvisiittaa, apuvälineitä alleviivaamaan jotakin muuta kuin itseään. Vaikkapa osoittamaan, että muuan nasaretilainen toimii Jumalan asialla. Se pääasia ei kuitenkaan ole ihme, vaan se henkilö, johon ihme liitetään.

Antiikki oli täynnä ihmeitä tekeviä jumalallisia ihmisiä, theios aneer, kuten Apollonios Tyanalainen. Heistä monista kerrotaan myös "mahdottomia ihmeitä" kuten luonnonjärjestykseen puuttumista. Niinhän Jeesuskin ruokki tuhanet yhden pojan eväillä, tyynnytti myrskyn ja herätti kuolleita.

Myös neitseestä syntyviä jumalan poikia oli useita. Ehkä se kuului tuolloin asiaan.

Entä kuollut ja ylösnouseva Jumala? Tavallaan sekin oli tuttu, mutta yleensä kyse oli vuoden kierrosta ja toistuvuudesta. Vaikkapa Attis ja Kybele. Ba'al. Mithra.

Sen sijaan häpeällisesti teloituspuulla kuoleva Jumalan poika on uutuus. Tai se, että tuolla ristin tapahtumalla on pysyvä merkitys. Ja että kaiken häpeän jälkeen tuo teloitettu sitten ilmestyy elävänä!

Jos henkilökohtaiselle tasolle mennään, niin suurimpia ihmeitä taitaa olla se, että minä uskon.