Huomattava osa kansastamme saa henkisiä näppylöitä
kuullessaan sanan ”uskova”. Syynä ovat sanan saamat kielteiset sivumerkitykset.
Monen mielikuvissa kun uskova viittaa tympeään,
itseriittoiseen, omahyväiseen, muita tuomitsevaan ja kapeasta putkesta maailmaa
arvioivaan hahmoon.
Se on toki eräänlainen irvikuva tai karikatyyri, mutta mistä
se on tullut? Ellei sillä olisi yhtymäpintoja todellisuuteen, se unohtuisi
pian. Jossakin on siis sekä savua että tulta.
Ehkä takana muhii myös taju siitä, että häviävän pieni
prosentti meistä on laatinut tiukat ohjeet siitä, mikä muiden rauhaan sopii.
Mitä sopii ajatella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä,
mitä tasa-arvosta ja demokratiasta. Keitä voi äänestää. Sopiiko olla mukana
politiikassa, rauhanliikkeessä, ympäristöasioissa? Voiko itse ottaa kantaa vai
kysytäänkö aina kellokkaalta? Montako lasta tulee vähintään olla? Mikä tiukkaan
napitettu raamattukäsitys on oikea?
En toden totta usko olevani itse läheskään aina oikeassa.
Siinä uskon kuitenkin olevani oikeilla jäljillä, kun otan etäisyyttä heti kun
kohtaan porukan, joka julistaa olevansa aina ja yksin oikeassa, oli asia mikä
hyvänsä.
Totuus, oikeus ja kohtuus harvoin löytyvät junttaamalla.
Ennemminkin sillä, että eri näkökantoja edustavat saataisiin saman pöydän
ääreen ja oikeasti kuuntelemaan toisiaan.
Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.
Mikäli mahdollista on ja teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.
