Jos
sosiaaliseen mediaan uskoisi, kirkossa ei muuta tehtäisikään kuin riideltäisi
ja rakennettaisi rintamalinjoja. Jakaannuttaisiin sinne, tänne ja tuonne,
erottaisiin silmät kiiluenja parahdeltaisiin kaikkea hätää.
Minä en usko olevani ainoa, jolla
ei ole mitään syytä riidellä, moittia ketään tai jakaantua kuppikuntiin.
Uskon, että huomattava osa ellei
peräti enemmistö kirkon jäsenistä seuraa lähinnä hämmentyneenä keskustelua,
jota taitavasti lietsotaan. Samalla kuitenkin tehdään kuten ennenkin: käydään
kirkossa, rukoillaan, luetaan Raamattua.
Rauhallinen enemmistö ei ole
kieltämässä keskustelua, mutta pyytää saada olla ottamatta itse jyrkkää kantaa
mihinkään suuntaan.
Emme halua olla sormella
osoittelemassa, kuka on suurin syntinen ja miksi. Kristillinen omatunto kun
kehottaa ennen muuta kilvoittelemaan oman sielun tilasta. Kaikki olemme
syntisiä ja tarvitsemme Jumalan armoa Kristuksessa.
Ei tällainen asema ole ongelmien
kieltämistä. Se on rauhallisuutta ja sovinnon rakentamista. Jokaisen ei
tarvitse rykäistä ilmoille painavaa sanaansa arkkipiispasta, avioliittolaista,
suhteesta vähemmistöihin tai ties mistä. Arvokkaana pidän sitä, että hiljaa
rukoilee viisautta niille, joilla on valta ja vastuu.
Minun kirkossani joistakin
asioista eri mieltä olevat mahtuvat hyvin samaan pöytään. Yhdistäviä asioita on
niin paljon enemmän. Ennen muuta Kristus itse.
