Lienenkö outo ainoa, josta tuntuu, että yhteiskuntamme on muutamassa
vuosikymmenessä harpannut vuorokausirytmissä monta askelta kohti yöelämää?
Olen ikäni ollut aamuvirkku, neljän-viiden maissa heräävä ja
aamuhetkistä nauttiva. Vielä 1960-luvun kansakoulussa sitä pidettiin
suositeltavana elämäntapana. Aamuvirkun tavat pitivät talon pystyssä,
iltakukkujien taas epäiltiin vievän kaiken turmioon.
Kun unentarve ei riipu siitä, mihin aikaan herää, on
aamuvirkun mentävä suhteellisen aikaisin nukkumaan. Tai siis aikaisin
nykymittapuun mukaan. Viimeistään iltakymmeneltä silmiä luppasee jo raskaasti.
Olisi siis ihan mukava todeta, että kello löi jo viisi, lapset
herätkää. Aamukirkkoon olen aina valmis. Vastapainoksi jotkut ovat ihmetelleet,
miksei minua näy yömessuissa, jotka ovat niin suosittuja. Vastaus on helppo:
minä nukun silloin.
Olen saanut kutsuja tilaisuuksiin, jotka alkavat klo 20 tai
21, joskus vielä myöhemmin. Olen kohteliaasti kiittänyt ja todennut, etten niin
myöhään jaksa osallistua. Oma sisäinen kello kun on jo aloittanut
rauhoittelevan valmistautumisen yöpuulle.
Toisaalta tuo rytmitys jättää kaltaiseni osattomiksi monesta
mielenkiintoisesta. Tapahtumien ohella moni TV:n ohjelma, joista erityisesti
ajattelen elokuvia, jää näkemättä. Asialliset rainat kun alkavat klo 21 tai
myöhemmin. Tiedän, että takana on mm. ajatuksia lasten suojelemisesta, mutta
kyllä ne vesselit näkevät enemmän järjetöntä väkivaltaa uutislähetyksissä.
Aamuvirkkujen ja illantorkkujen puolesta pyydän ymmärrystä
maailmassa, jonka rytmi vain pakenee kauemmas kohti iltayön elämää.
