Joissakin
asioissa tarkoitetaan hyvää, mutta toteutus on kummallinen ja eriarvoistava.
Naistenpäivän
kunniaksi kaksi esimerkkiä.
Seurakunnassa
innostuttiin ajatuksesta lisätä vanhempien ja lasten yhteistä aikaa. Aloitettiin
isien ja poikien ja vastaavasti myös äitien ja tyttärien leirit.
Kuulosti
niin hyvältä, kunnes neljän tytön isä kysäisi, milloin hän pääsee leirille lastensa
kanssa.
Arvaattekin,
miten siinä kävi. Isää pidettiin kummallisena ja hänet hyssyteltiin
hiljaiseksi. Eihän noin saa sanoa. Isät ja pojat, äidit ja tyttäret. Niin se on
hyvä.
Isä jäi
ihmettelemään, miksi asia piti sukupuolittaa ja hänen mahdollisuutensa leiriin
lastensa kanssa torpata.
Toisen
ajatusnyrjähdyksen kuulin jo kuuluisaksi tulleessa kapitulin kahvipöydässä.
Aikanaan
juhlittiin sitä, että naisetkin olivat saaneet olla 10 vuotta pappeina.
Hiippakunnan papistoa kutsuttiin koolle, mutta valikoidusti. Naispuoliset papit
juhlivat olemassaoloaan.
Kun kuitenkin
oli ajatus juhlia tasa-arvoa ja yhteistä pappeutta, olisi kai ollut järkevää
kutsua miehet myös. Siinä olisi tuntunut ja näkynyt yhteinen pappeus. Olisi
edetty siihen suuntaan, ettei ole enää miespappeja ja naispappeja, vaan
pappeja.
