Perussuomalaisten puolue otti ja jakaantui. Saa nähdä, mihin kehitys johtaa. Useinkaan poliittinen jako ei johda kasvavaan menestykseen, vaan pettymysten kautta kuihtumiseen. Mielessä väikkyy vennamolaisen SMP:n kohtalo 1970-luvulla. Syntyi Suomen kansan yhtenäisyyden puolue (SKYP), toistakymmentä edustajaa – ja pian muisto vain.
Unohdettu kansa, takametsien miehet ja eri tavoin köyhät tarvitsevat varmasti aina kanavan, jolla saada äänensä kuuluviin.
Olen kirkkoamme miettinyt samaan suuntaan. Erityisesti konservatiivit ovat ääneen kyselleet, jakautuuko kirkko.
En niinkään usko, että jakautuu. Sen sijaan tapahtuu hapertumista monelta reunalta. Pettyneet valuvat pois. Toinen poistujien joukko koostuu niistä, joiden elämässä usko tai ainakaan organisoitunut uskonnollisuus ei enää löydä kosketuspintaa.
En harrasta syyllisten etsintää ja nimeämistä, koska se harvoin auttaa mihinkään.
Sen sijaan tunnen syvää surua siitä, että kirkkoni on kuin sorvissa, jossa joka kierros pyyhkäisee pienemmäksi.
Ei uskontokunnan arvo perustu jäsenmäärään. Ei ainakaan aina uskottavuuskaan.
Mutta jos ajatellaan kirkon monia tehtäviä, niiden hoito vaikeutuu sitä mukaa kuin väki vähenee. Mistä vastuunkantajat? Mistä palkanmaksajat? Mistä kanavat vaikkapa takametsien miesten, unohdetun kansan ja eri tavoin köyhien ääneksi?
Olen edelleen siinä käsityksessä, että kirkko on äärettömän tarpeellinen instituutio. Arvostettu opettaja tiedekunnassa kysäisi, montako seurakunnatonta kristittyä Uudessa testamentissa on. Apostoleillakin oli seurakunta, joka Kristuksen asialle lähetti.
Vaikka yksilö on miten muodissa, haluan lämmöllä puhua yhteisöjen puolesta.
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
