Mitä sitä nyt puhumaan

Ulkomaan elävä istui suomalaisessa kahvilassa ja katseli, miten asiakkaat asettuivat. Jokainen omaan pöytäänsä, korkeintaan pariskunta tai yhdessä tullut porukka samaan pöytään.

Miksi ihmeessä tuo etäisyys?

Miksi ihmiset eivät halua mennä toistensa lähelle, tutustua ja jutella?

• Kun se ei täällä ole tapana, hänelle selitettiin.

Erääseen perheeseen tuli yhdysvaltalainen AFS:n stipendiaatti asumaan. Talon nuoret tekivät koulutehtäviä hiljaisuuden vallitessa. Amerikan veli makoili sohvalla ja ihmetteli.

Lopulta hänen oli pakko kysyä:

• Miksi te ette puhu mitään? Oletteko riidoissa keskenänne?
• Täh? tuli perisuomalainen vastaus.

Kaukaa tullut määräaikainen perheenjäsen koki vihamielisenä, jopa uhkaavana sen, että oltiin lähekkäin mutta hiljaa.

Vieraan voi olla vaikea ymmärtää hiljaa olon perinnettämme.

Suomalaisuuteen kuuluu, että kaksi ihmistä voi vaikka punakoina ähistä saunan terassilla, mutta sanaakaan ei tarvita. On ihan hyvä vain olla. Sen se toinen tietää sanomattakin.

• Ähh….

Suomi maailman paras

Amerikkalaisen aikakauslehti Newsweekin mukaan Suomi on maailman paras paikka syntyä, jos haluaa hyvän elämän.

Newsweekin kriteereitä olivat mm. koulutusjärjestelmä, terveydenhoito, poliittinen kulttuuri ja kansalaisvapaudet. Suomi sai ykköspisteet koulutusjärjestelmästään, jonka tehokkuus on todettu toistuvasti mm. Pisa-tutkimuksissa. Myös yhteiskuntamme vähäistä korruptoitumista ihastellaan. Kriteereistä heikoimmin sujui terveydenhuoltojärjestelmämme, jossa sijaluvuksi tuli 17 sadan maan joukossa.

Alexander Stubb ja monet muutkin ovat onnellisina röyhistelleet rintaansa. On siihen syytäkin. Merkillisesti tämä pieni, karu, syrjäinen maa muukalaisille käsittämättömine kielineen on selviytynyt, kehittynyt ja vaurastunut.

Isojen linjojen ohella voi tietysti tarkata myös yksityiskohtia ja yksilöiden elämää. Väistämättä myös mallimaasta löytyy paljon kohennettavaa. Oikeastaan lähes kaikilta elämänalueilta, kun tarpeeksi tonkii.

Mitenkään muita asioita väheksymättä nostan esiin terveydenhuoltomme häpeäpilkun, viranomaisten siunaaman heitteille jätön.

Lukemattomat kerrat olen kohdannut vanhuksia, vammaisia ja pitkäaikaissairaita, jotka potevat kotonaan, kun hoitopaikkaa ei ole. - Anteeksi vain, mutta odottakaa siinä ovella tarpeeksi kauan. Minulta kun vie 20 min päästä vuoteesta ovelle...  Tai että älkää tulko tänään, tulkaa huomenna, kun tytär on täällä ja voi päästää sisään. Hyvä kun on se tytär.

Koti voi olla maailman paras paikka ja tiedän, että moni vanhus ei suurin surminkaan haluaisi sieltä lähteä. Mutta koti voi olla myös eristävä vankila tai tuonelan tuulikaappi, jonne harva pääsee käymään ja josta ei lähdetä kuin sairaalaan tai ruumishuoneelle. Muuan mies totesi, että kotipalvelusta kyllä käy ihminen kahdesti viikossa katsomassa, vieläkö hän on hengissä. Ei se paljon muuta ehdi tekemään.

Vastaavaa olen nähnyt ja kuullut mm. mielenterveyspotilaista, jotka ovat avohoidossa. Jos avohoidossa oikeasti olisi resursseja hoitaa, se olisi OK. Mutta kun ei ole. Niinpä ihmiset, jotka eivät oikeastaan edes tule toimeen yksin (ei muisteta ottaa lääkkeitä eikä ymmärretä, miksi pitäisi syödä joka päivä, miten sitä hygieniaa hoidetaan jne.) ovat kuitenkin yksin.