Ihmisiä ne papitkin ovat, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kaikissa meissä on myös pimeä puoli. Jotkut pystyvät paremmin pitämään sen kurissa, toisilla se puskee pintaan.
Papin ammatissa on suuria odotuksia elämän esikuvallisuudesta ja nuhteettomuudesta. Tiettyyn rajaan asti ne ymmärrän. Mutta raja siis on olemassa. Kohtuuttomia ei tule vaatia keneltäkään. Toinen mahdoton ääripää on, että syvällä rypemällä ei uskottavuutta ja luottamusta kasvateta.
Olen seurannut muutaman virkaveljen tai –siskon kamppailua alkoholin kanssa. On nousuja ja laskuja, toiveita paremmasta ja uusia lankeemuksia. Usein tie on pitkällä tähtäimellä alaspäin ja katastrofiin vievä.
Takana ei ole piittaamattomuus tai tarkoituksellinen itsensä rappeuttaminen. Monen kohdalla on aitoa pyrkimystä irti. Hakeudutaan kuntoutuksiin, tukeudutaan ystäviin, yritetään oikeasti. Kunnes se iso A on taas miestä tai naista väkevämpi.
Ennen romahdusta tai kipeää julkisuuteen joutumista takana voi olla vuosien kamppailu. On yritetty Varpua (varhainen puuttuminen), on tarjottu yhteisön tukea, on ohjattu hoitoon. Oltukin hoidoissa ja jonkin aikaa kuivilla. On iloittu pienistäkin omaehtoisista askelista parempaan. Joskus on keppiäkin tullut, esim. varoitusta.
Kun sitten iso haloo syntyy, yleinen mielipide käy merkillisesti etsimään syyllisiä. Tehtiinkö kaikki mahdollinen? Tuettiinko tarpeeksi?
Nuo ovat vaikeita kysymyksiä vastattavaksi, kun ystävät, työyhteisö ja esimiesporras ovat oikeastaan sidottuja vaitioloon. Ei niistä asioista voi maailmalle huudella.
Syyllistävä keskustelu valitettavasti lyö lyötyjä, juuri niitä, jotka ovat ehkä vuosia yrittäneet auttaa. Enkä osaa pitää ison haloon kohdettakaan ensisijaisesti syyllisenä. Totta kai on omaa vastuuta, mutta myös uhrin osaa. Alkoholismia voi kuvata myös sairautena, josta joko paranee tai sitten ei.
