Kristillisestä ihmiskuvasta

Kristillinen ihmiskuva lähtee luomisen teologiasta. Olemme Jumalan luomia ja lunastamia. ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (1 Moos 1:27) Tässä täysin yksiselitteisesti todetaan, että sekä mies että nainen ovat Jumalan kuvia, eikä minkäänlaista arvoeroa kuvata.

Jumalan kuva (imago Dei) on kielikuva, joka korostaa ihmisen ja Jumalan tiettyä suhdetta ja asemaa. Persian suurkuninkaan valtakunnassa oli patsaita ja kohokuvia, joihin oli kuvattu joko hallitsija tai hänen sinettinsä. Ne kuvasivat hänen valtaansa, mutta myös tiettyä turvallisuutta: myös tämä alue on osa valtakuntaa. Ihminen Jumalan kuvana on hänen valtansa alainen, tarkoitettu hänen yhteyteensä, mutta myös valtaan ja vastuuseen asetettu.

Usein tähän ajatukseen ihmisestä Jumalan kuvana liitetään toisen luomiskertomuksen sanat: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15) Jolla valta on, sillä pitää aina olla myös vastuu, on sitten kyse organisatorisesta asemasta, mielipidevaikuttamisesta tai mistä vallan muodosta hyvänsä.

1900-luvun teologiassa oli yleistä kuvata ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa tiettyjen suhteiden avulla. Olemme suhteessa Jumalaan, luojaamme. Olemme suhteessa toisiin ihmisiin. Olemme suhteessa fyysiseen luontoon. Vaikka jokainen on myös ainutlaatuinen yksilö, emme ole irrallisia saarekkeita, vaan aina osia kokonaisuuksista, ja nuo suhteemme Jumalaan, toiseen ihmiseen (lähimmäiseen) ja luontoon määrittävät ja muovaavat meitä.

Pitäisi olla selvää ja luonnollista ajatella, että tuo ihmisten tietynlainen suhteiden verkko, verkottuminen, lähtee siitä, että me erilaiset ihmiset olemme keskenämme samanarvoisia. Kristillisen käsityksen mukaan ihmisarvo on jakamaton. ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal 3:28)

Ihminen on seksuaalinen olento (ja paljon muutakin)

Varmimmin myyvät lehtijutut tihkuvat seksuaalisuutta. Niin siis myös tämä blogi.


Aloitetaan miettimällä, mikä oli ensimmäinen ihmisen Jumalalta saama tehtävä. Aivan oikein: olla hedelmällinen, lisääntyä ja täyttää maa. Se lienee parhaiten täyttämiämme Jumalan käskyjä. Monen mielestä myös mukavin.

Seksuaalisuus on suuri Jumalan lahja. Biologisesti se liittyy lajin säilymiseen, kuinkas muuten. Kun Luoja viisaudessaan ei antanut ihmisnaaraalle kiima-aikaa, se viitannee siihen, että ihmisillä seksuaalisuhde palvelee myös muita tarkoitusperiä kuin lasten saamista. Yleensä tällöin ajatellaan parisidoksen lujittumista ja hoitoa.

Miksi sitten seksuaalisuudella on uskonnollisissa piireissä myös kielteisiä sävyjä?

Ymmärrettävää on ohjeistus vastuullisuudesta ja toinen toisensa kunnioittamisesta. Halutaan myös varjella herkkiä elämänalueita. Varoittelu ja neuvonta muuttuu helposti sosotteluksi tai ainakin sen toinen voi niin kokea.

Pahalta kalskahtaa, jos seksuaalisuus sinänsä nähdään kielteisenä, epäilyttävänä tai asiana, josta aito uskova jotenkin kilvoittelee pois.

Tuon ajatustavan takana on jo moni antiikin filosofi ja koulukunta. Itsensä rääkkääminen luonnolliset tarpeet kieltämällä on jostakin syystä nähty yleväksi.

Kunnon kirkkoisä Augustinus (354-430) haksahti osittain samaan. Aikansa filosofioista hän omaksui ajatuksen ruumiin ja hengen vastakkaisuudesta. Kun ihmisen perusolemuksessa on pahaa, sen täytyy olla vanhaa perua. Augustinus pohti perisyntiä ja löysi sen takaa idean, että niin kuin elämä siirtyy sukupolvesta toiseen seksuaalisuuden kautta, niin myös seksuaalisuus itsessään on ainakin osittain pahaa koska se välittää perisynnin tahraisuutta.

Toki kunnon kirkkoisällä on myös kauniita tekstejä täyttymyksen kaipuusta. Jälkipolvet ja osin aikalaisetkin tulkitsivat niitä hengellisesti viittauksina sielun kaipuusta Jumalan yhteyteen. Moni arkisempi ajattelija miettii, eikö luonnollisempaa olisi ajatella kahden ihmisen keskinäisen rakkauden kehitystä.