Tehdäänkö oikeita asioita?

Kuuntelin Horisontti –ohjelmaa. Haastateltiin tärkeää hallintoherraa aiheesta, tekeekö kirkko mitään ennen kuin uusi avioliittolaki tulee voimaan maaliskuussa 2017.

Haastattelijat katsoivat eteenpäin, tärkeä hallintoherra taaksepäin.

Haastattelijat kyselivät, mitä tapahtuu ja miten varaudutaan. Tärkeä hallintoherra totesi, että asetetaan työryhmiä selvittämään, mitä ennen on tehty.

Tuli todella paha mieli.

Tällä pelillä rakas kirkkomme joutuu naurun ja pilkan alaiseksi.

Ennen sanottiin, että taaksepäin katsova kirkko on kuin maalari, joka maalaa itsensä nurkkaan vangiksi. Nyt alkaa näyttää siltä, että tuo maalari touhuaa jo kansaan nähden toisessa huoneessa ellei eri rakennuksessakin.

Luulee silti viimeiseen asti olevansa kaiken keskiössä ja painavalla asialla.

Mutta hups, elämä ajoi ohi.

Nyt pitäisi olla rohkeutta katsoa eteenpäin. Toki tietäen, millä pohjalla seisotaan, mutta eikö sitä ole selvitetty jo vuosisatojen ajan?

Nyt pitäisi selvittää, mitä tehdään, että olisi mahdollisuus puhua kansankirkosta eikä historiaan vajoavassa tiukaan napitettujen yhteisössä.

Lunastuskunnossa

Samppa Asunnan tekstistä ”Kirkkokahvit”-sivustolta kaappasin mielenkiintoisen määritelmän. Sen mukaan seurakunta on lunastuskuntoista porukkaa.

”Lunastuskuntoinen” viittaa arkisessa kielenkäytössä ajoneuvon vaurioitumiseen siinä määrin, ettei vakuutusyhtiö näe mielekkääksi sitä korjauttaa, vaan arvioi jälleenmyyntiarvon ennen vahinkoa. Aika rypistelty ja kolhittu ajoneuvo silloin on.

Millainen sitten on lunastuskuntoinen seurakunta?

Rypistelty ja kolhittu? Siinä tilassa, ettei sitä kannata enää korjata?

Ei nyt ihan niinkään. Toki Jumalan seurakunta on – Lutheria muistaen – suuri sairastupa.  Kirkon isät puhuivat compositio oppositorum et permixtasta, siis että kaikenlaiset ainekset ovat sekaisin. Eikä se ole kaukana Jeesuksen vertauksesta pellon lusteesta (rikkavilja), joka saadaan pois vasta sadonkorjuun yhteydessä.

Paavalin seurakunnissa oli älyttömiä galatalaisia ja korinttilaisia, joilta hän kyseli, tuleeko kepin kanssa tervehtimään.

Seurakuntaa leimaa synti ja rajoittuneisuus, ei siitä mihinkään pääse. Ilman tahraa ja ryppyä se on vasta iankaikkisuudessa.

Minua on kauan viehättänyt tarina K.R. Kareksesta. Hän sanoi ihmetelleensä, miksi pyhä Jumala uskoi niin suuren tehtävän kuin evankeliumin viemisen meille heikoille ja syntisille. Miksei hän pannut enkeleitä asialle? Tarinan mukaan hän olisi  jatkanut:      - Mutta kun minä teitä lapualaisia katselen, niin tiedän, että te viimeistään kuukauden päästä tulisitte kuiskuttamaan, että Ilmajoen kirkon enkelillä on pitemmät siivet…

Mutta totta on myös toinen puoli. Seurakunta on myös pyhien yhteisö. Sitä kuvaa esim. evankeliumin julistaminen ja sakramenttien toimittaminen Kristuksen käskyn mukaisesti. Tai että pyhyyden antaa Kristus itse läsnä olollaan ja toiminnallaan.

Lunastuskunnosta kertoo esim. Ef. 1:7  ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.”

 

Toiveita vuodelle 2012

Uudenvuodenlupauksiin en oikein usko. Ihmismieli kun on mitä on. Tahto hyvään meillä riittää, voiman kanssa taas on vähän niin ja näin, ehkä ajoittain motiivipohjankin.
Mutta toivoa voin.

Mitä toivon vuodelta 2012?

Työtäni ajatellen toivon kirkon monien vaalien sujuvan suotuisasti ja aktiivisuutta osoittaen. Kirkolliskokous ja hiippakuntavaltuustot ansaitsevat saada innokkaita, järkeviä ja asioihin perehtyviä jäseniä.

Tai Kuopion piispanvaali. Kuka kuudesta ehdokkaasta tuleekaan työhuoneeni naapuriin? Uskon itse pystyväni työskentelemään kaikkien kanssa. Omasta puolestani olen valmis tarjjoamaan lämmintä kättä ja aitoa yhteistyötä. Pieni epäilys on mielessä, voivatko kaikki ehdokkaista tehdä samoin. Jonkun kanssa olisi varmasti helpompaa kuin jonkun toisen. En silti lähde elämöimään sillä, kenet tahdon esimiehekseni ja piispakseni.

Ylipäätään toivon voivani tehdä rauhassa työtäni yhteisen kirkon hyväksi.

Yksityiselämässä toivon, että rakkaat ja hyvåt suhteet läheisiin säilyvät. Saan halata riittävästi ja aina joskus joku hipsii syliin. Muutaman vuoden kuluttua vanhimmat lastenlapset jo miettivät olevansa liian isoja siihen.

Toivon myös kohtuullista terveyttä. En ihmeitä, muta mukava olisi jaksaa edelleen liikkua ja nauttia luonnosta.

On kiva kun näen yhä rasittumatta lukea. Ihan pöljäkään en ole, kun opin yhä uutta, vaikkapa teknisten vempainten käsittelyssä.

Ja kun säilyisi uteliaisuus sanan myönteisessä merkityksessä!

Suuntana parempi huominen

Kävin piispaksi pyrkivän Miikka Ruokasen vaalitilaisuudessa Kuopiossa. Mieleen nousi ajatus, jota ei siellä sanottu ääneen, mutta joka ei nyt jätä minua rauhaan.

Kirkolla on monia kiistattomia oneglmia,  esim. talousvaikeuksia, jäsenkato, henkistä hajaannusta. Eikä niitä pidä väheksyä tai peitellä.

Nyt voisi kuitenkin olla suunnanmuutoksen paikka. Itsesäälissä rypemisen ja surkuttelun sijaan kääritään hihat ja käydään töihin. Rakennetaan kirkosta yhdessä parempi.

On tullut rakentamisen aika repimisen sijaan.