Ahneus ei ole hyve

 Ahneus on kristillisessä perinteessä yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

Aika erikoista, että se on yhteiskunnassamme nostettu jos ei nyt ihan hyveeksi niin ainakin laajalti hyväksytyksi. Pitäähän sitä pyrkiä menestymään, suunnan on oltava eteenpäin...

Oma menestys voi kuitenkin tarkoittaa sitä, että tukitaan tie toiselta. Menes ontuva Eriksson siitä syrjään...  Kaverille ei jätetä, tottahan minä minä MINÄ on tärkein.

Mikä sitten olisi ahneuden vastakohta?

Eräs vastaus on kohtuus. Ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän.

Kristillisessä perinteessä on opetusta yksinkertaisesta elämästä, jossa "ei korkeita mielitellä", vaan tyydytään "määräosaani leipää".

Leipää voi myös jakaa sitä enemmän tarvitseville.

Ahneutta vastaan auttaa, jos voi luopua omastaan toisen hyväksi.

Iso laiva kääntyy hitaasti

 Helsingin tuomiokapituli on erottanut pastori Kai Sadinmaan pappisvirasta kuuden kuukauden määräajaksi. Erottamiseen on varmaankin riittävät perusteet. Pykälät ovat selvät. Yksittäinen pappi ei voi ohittaa kirkkolakia tai muuta ohjeistusta.

En nyt viittaa pastori Sadinmaahan, vaan pohdiskelen yleisellä tasolla.

Millä tavoin kirkkoinstituutiota voidaan laillisesti muuttaa?

En todellakaan usko, että kirkolliskokous olisi muutosvoima. Sen hurskaat konservatiivit ovat säilyttäjiä, eivät kehittäjiä tai uusien avausten tekijöitä. Toki kirkolliskokous säätää lakia - mutta se ei niinkään ole reipasta aloitteellisuutta, vaan tapahtuneiden tosiasioiden ja jo toteutuneen tilanteen tai kehityskulun laillistamista.

Kuinkahan monta kertaa on toteutunut sama kaava muunnelmineen (Tema con variazioni):

1. Joku rohkea aloittaa jotakin uutta.
2.  Varmuuden vuosi se kielletään.
3.  Jossakin vaiheessa se uusi todetaan niin hyväksi, että jopa päättäjät sen myöntävät.
4.  Asetetaan komitea tai ainakin työryhmiä, joihin päätös haudataan vuosiksi.
5.  Päätös on toiminnan sääntely ja rajoittaminen.
6.  Aidanseipäätkin nauravat.
7.  Siunatuksi lopuksi hyväksytään se, minkä se yksi rohkea näki jo vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin. Erittäin hyvä päätös, mutta rajusti myöhässä.

Tiedän useita mahdollisuuksia tehdä aloitteita. Kirkon hallinnossa aloitteita on käsitelty esim.             valmistusvaliokunnissa, jotka saivat lempinimen tappokomitea. Oivalluksen vaellus kirkossa on niin monipolvinen, että se on päässyt selvityksen nimeksi. Hyviäkin ehdotuksia on haudattu.

Joulun keskiö

 Olettekos kummempaa kuulleet… – Kotimaa

Vietän pyhäinpäivää, en halloweenia

 Jaroslav Hasekin luoma hahmo kunnon sotamies Svejk aloitti usein puheensa sanoilla "Ilmoitan nöyrimmästi" (Ich melde gehorsam).

Minä ilmoitan enkä mitenkään nöyrimmästi, että vietän hartaudella pyhäinpäivää enkä mitään halloweenia. Sille sanon Hello waan.

Pyhäinpäivässä on monta kaunista ja kristillistä sisältöä. Muistelemme kristikunnan pyhiä, iloitsemme pyhistä ihmisistä keskellämme ja muistamme, miten apostolin kirjeet saatetiin osoittaa siellä ja siellä asuville Jumalan pyhille, siis seurakuntaan.

Lutherin sanotaan rojauttaneen pyhät maan päälle, siis rohkaisseen huomaamaan oman ajan pyhät ja pyrkimään itsekin parempaan elämään - ei ns. lihaa pyhittäen, vaan eläen yhteydessä pyhään Jumalaan.

Liittyy pyhäinpäivään myös vainajien muistelu, mutta ei makaaberilla tavalla kuolemateemalla leikkien. Minusta rukous- ja muistohetket kirkossa ja kynttilän sytytys ovat paljon parempia tapoja.

Elämänmakuinen dogmatiikka

 Kristilliseen uskoon kuuluu tietty kiteytetty oppisisältö kuten uskontunnustus. Ilman opin määrittelyä usko on tunneläikähtelyä ja tuuliajolla tai ohjattavissa mielivaltaisesti.

Toisaalta pelkkä oppi, siihen takertuminen ja dogmien taakse asettuminen voi olla hyytävän kylmää ja heikompia jyräävää. Siitä on kirkon historiassa ja nykypäivässä esimerkkejä. Dogmi ilman rakkautta ja lähimmäisen huomaamista on se kirjain, joka kuolettaa.

Kultaiseen keskitiehen kuuluvat molemmat, selkeä opillinen pohja sekä avoin sydän ja tekevät kädet.

Kirkossa on kahden tason jäseniä - miksi?

 "Ei pidä vetää Jumalan nimeä (siunausta) sinne, minne se ei kuulu. Ne asiat, mitkä Hän sallii ja siunaa, on kyllä selkeästi ilmoitettu Raamatussa. Muut ovat sitten sen pahanhengen töitä, joista pyrkikäämme eroon."  (Samuel Kettunen)

Tuo on tyypillinen vastaus, kun olen kysellyt, milloin pääsen kirkossa vihityksi sen ihmisen kanssa, jonka kanssa sain kirkollisen vihkimyksen 1973.

Vastaus heijastaa sitä huonosti piilotettua ajattelutapaa, että kirkossa on tällä hetkellä kahden tason jäsenyys: osalle annetaan pyhä toimitus, osalta se kielletään. Armo on unohdettu jonnekin.

Minä ja entinen puolisoni olemme konfirmoituja kirkon jäseniä, täysijärkisiäkin. Kun meitä ei vihitä Jumalan edessä, hänen sanaansa esillä pitäen ja rukouksen ilmapiirissä, koemme väistämättä olevamme huonommiksi arvioituja kuin muut. Transtaustaisena minut on välillä julistettu avioon naisen kanssa kelpaamattomaksi. Nyt valtio en sallisi, mutta kirkko kieltää.

Tiedän, että voisimme saada kirkollisen vihkimisen, kun pyytäisimme sitä tiedossa olevilta avaramman avioliittokäsityksen omaavilta papeilta. Emme kuitenkaan halua tehdä sitä nurkan takana, vaan avoimesti uskosta ja kirkon jäsenyydestä iloiten ja ilman että joutuisimme tietoisesti toimimaan vastoin piispamme ohjetta.

Olisi hyvä, jos kirkon jäsenet olisivat samanarvoisia.

Hyvä olisi sekin, jos minua ei taas kerran leimattaisi ikävästi, kun tätä kyselen.

Piispainkokous antoi kannanottonsa, piispa Laajasalo omansa

https://www.kotimaa24.fi/blogit/joko-kohta-paastaan-kirkossa-vihille/