Mistä uskonnossa on kysymys?

Eri uskonnoissa on yhteisiä piirteitä, joskaan kaikki nämä eivät koske kaikkia. Klassinen buddhalaisuus ei edellytä jumalaa tai jumalia. Joskus taas pitää miettiä, onko kyse uskonnosta vai elämänfilosofiasta.

Mutta jotakin tämäntapaista eri uskonnoista voisi koota:

• Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan parempaan (taivas, paratiisi, Abrahamin helma, nirvana)
• Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei ole aivan sitä, mitä pitäisi olla (synti, rikkomukset, epätäydellisyys, vääryyksien korjaus, oikaisu, kosto)
• Unelma paremmasta tulevaisuudesta, josta esim. epätäydellisyys, rikkinäisyys tai synti on poissa
• Olemassaololle etsitään tarkoitusta tai mielekkyyttä

Kysymykset ovat ihmiskunnan yhteisiä, mutta vastauksissa riittää kirjoa. Monissa idän uskonnoissa keskitytään mietiskelyyn, itsetarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Voidaan vapautua jälleensyntymisen pakosta, vaipua tyhjyyteen.

Toinen yleinen piirre on esi-isien tai heidän henkiensä kunnioitus. Usein siihen liittyy pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen.

Myös juutalaisuutta voi luonnehtia lakiuskonnoksi, joskin lain noudattamista ei useinkaan koeta taakaksi vaan etuoikeudeksi.

Juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa toki myös mietiskellään, mutta nähdään samaan aikaan tarve muutokseen, joka ei ole vain sisäistä ihmistä koskeva. Vääryydet on oikaistava ja ehkä koko yhteisön muututtava.

Kristinusko nykymuodoissaan uskoo sosiaaliseen vastuuseen ja kehotteluun, mutta on uskontoja tai niiden äärisuuntia, joissa pakottaminen jopa väkivallalla katsotaan oikeaksi.

Monoteististen (yksijumalaisten) uskontojen voima – ja joskus vamma – on käsitys siitä, että kun oma Jumala on se ainoa oikea, ovat muut vääriä. Tästä voi seurata hankalia uskontojen välisiä suhteita.

 

Pahan päättäjän ajatuksia

Pitkä, kunniakas työura. Tästä on hyvä pitää puheita. Toisaalta se ei ole johtaja eikä mikään, joka ei itse siirry hyvälle eläkkeelle alle kuusikymppisenä. Siinä sitten realisoituvat myös optiot, bonukset, rahastot sun muut.

Tärkeintä on rahassa rypeminen ja sen verran nuoren kunto, että ehtii ja jaksaa nauttia elämästä. On onneksi tullut golfattua monet työpäivät ja lasketeltu siellä ja täällä.

Olkoot muut kuuteen viiteen tai ylikin. On ne jos suinkin jaksavat, koska muuten eläke ei riitä mihinkään. Ei se riitä silloinkaan, mutta mitä siitä kertomaan?

Tai mikä sen mukavampaa kuin rätkäistä lopputili kouraan pari kuukautta ennen eläkeikää? Siinä on naurussa pitelemistä, kun eläke putoaa viime metreillä pienemmäksi.

Kaupan alalla on jo pitkään hoksattu, että yli viisikymppiset saneerataan pois. Miksi kummassa ne eivät jatka työuraansa? Ryhtyisivät yrittäjiksi…

Kiva konsti on myös ottaa aikaihmiset harjoittelijoiksi. Se onnistuu jopa ilman palkkaa. Kun aika päättyy, sanotaan kiitos ja hyvästi. Pian on tilalla toinen hölmö työpaikan toivossa.

Eihän kukaan päättäjä ajattele näin, eihän?

Sivuhenkilö

Pari vuotta sitten kirjoittelin maailmankirjallisuuden klassikoista pikku pätkiä imatralaiseen lehteen. Tässä on päähenkilönä Barabbas...

---

Ruotsalaisen Pär Lagerkvistin tunnetuin teos on Barabbas. Päähenkilö on Raamatusta tuttu, se joka Luukkaan mukaan vapautettiin Jeesuksen sijasta. Teksti on tietenkin fiktiota, mutta mahdollista.

Murhamies Barabbas harhailee Jerusalemissa, näkee monet pääsiäisen tapahtumista, ei ymmärrä. Hän kohtaa uskovia ja haluaisi itsekin sitä olla, mutta hänet torjutaan. Luodaan silmäyksiä. Tuo on se…

Edes omiensa joukosta vuorilla Barabbas ei löydä rauhaa. Veitsi on yhä herkässä ja arvet lisääntyvät. Aikanaan hän päätyy Kyprokselle, ensin kaivokseen, sitten pelto-orjaksi. Isännän muuttaessa Roomaan Barabbas seuraa mukana. Hän karkaa parahiksi kokeakseen Rooman palon ja kristittyjen vainon. Innoissaan Vapahtajan tulosta hän levittää tulta ja tulee tuomituksi.

Lopulta myös Barabbas kuolee ristillä,  jonon viimeisenä, sivussa, yhä torjuttuna. Huomaamattomana kuin Veikko Lavin laulussa Takarivin Taavi.

Läpi elämänsä hän oli tavallaan syrjässä, statisti, osaton. Paljon hän yritti, mutta itse päätapahtumat vyöryivät aina jossakin sivulla, joskus niin lähellä – ja silti tavoittamattomissa.

Pieni Ilona

Tulevana sunnuntaina minulla on ilo kastaa pieni Ilona. Hän on kahdeksas lastenlapseni. Toivottavasti ei viimeinen.

Kun Ilona on sen ikäinen kuin minä nyt, eletään vuotta 2067. Minua ei tietenkään enää ole. Toivottavasti Ilonalla on silloin ympärillään perheensä, hänelle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Olisi töitä ja olisi maailma, jossa tolkku ja inhimillisyys vallitsevat, voisi vapaasti hengittää ja kulkea aurinkoisinakin päivinä ulkona.

Nuo pienet rakkaat, joita siunaten elämän matkalle saatan, opettavat myös elämän rajallisuutta. Niin lyhyt ja hauras on ihmiselo. Veljeni kuoli marraskuun lopussa, enoni nyt maaliskuussa, setäni eilen. Kohta edustan lähisuvussa vanhinta elossa olevaa sukupolvea.

Kuitenkin ihan äsken olin nuorimpia, lapsi itsekin. Mihin se elämä on siinä välissä humahtanut?

Kun katson kolmea lastani, tiedän vastauksen. Se on mennyt elämiseen yrityksineen ja erehdyksineen, mutta rakkauden kanssa.

Enpä tiedä, moniko minut muistaa työurastani. Se olisi minulle tärkeämpää, että minut muistettaisiin ämminä, joka halasi ja otti syliin.

Tuon kaltaiset pienet ja muka itsestään selvät asiat ovat niitä, jotka on tärkeä edelleen opettaa.