Yritän ymmärtää uskoa

Leikin ajatuksella, että poimisin pari asiaa, joissa kristinusko eroaa muista uskonnoista. Väistämättä kyse on likiarvoista ja poikkeuksia on.

Ensiksi Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan.

On paljon uskontoja, joissa jumalat ehkä jotenkin sietävät ihmiskuntaa, mutta eivät rakasta. Heitä voi lepytellä ja suostutella, mutta takeita onnistumisesta ei ole. Toisaalta joku reipas hahmo voi olla jumalan tai jumalten suosikki, mutta ei koko populaatio. Saati syntinen ihminen, joka ei jumalista välitä. Hän joutaa pois.

Toiseksi ihmisten keskinäinen rakkaus.

Antiikissa kristityt olivat äärimmäisen kummaa porukkaa. Hoitivat sairaita ja vammaisia, kävivät pelastamassa hylättyjä lapsia. Vähemmällä olisivat päässeet tekemällä kuten muutkin. Jokin sisäinen palo sai kuitenkin toimimaan toisin. Olisiko se taju sitä, että niin Jumalankin silmissä kallista on se, minkä ihminen luonnostaan hylkäisi? Kaikkivaltias kätkeytyy vastakohtaansa: voima heikkouteen, valo pimeyteen. Kun ihminen ajattelee toista ihmistä eikä vain itseään, alkaa maailma muuttua.

Kolmanneksi realistinen minäkuva.

Tämä on näistä hankalin määrittää. Niin herkästi lipsutaan kultaiselta keskitieltä joko tolkuttomaan itseihailuun tai itsesäälin suohon. Lallatellaan läpi elämän tai murehditaan ilo pois. Jossakin sillä välillä on ihminen, joka osaa arvostaa vahvuuksiaan, mutta tuntee myös heikkoutensa; joka usko, toivoo ja rakastaa. Ei tarvitse sammuttaa elämänjanoa kuten idän uskonnoissa, mutta ei myöskään näännyttää itseään palvontamenoilla tai vaadituilla teoilla.

Neljänneksi usko yllättää.

Vaikka miten viisaita pohtisi, uskossa on aina myös se puoli, joka ei järjelle avaudu. Tulee kolhuja ja riemuja elämän tiellä. Hurskas voi kärsiä ja jumalaton menestyä – tai päinvastoin. Vastoinkäymiset eivät välttämättä jalosta meitä lainkaan – mutta äkkiä siellä pimeydessä onkin valoa.

Uskon tuota ominaisuutta on luonnehdittu anekdootilla, jonka mukaan kristitty etsii pimennetystä huoneesta mustaa kissaa, jota siellä ei ole. Mutta sitten sieltä kajahtaa huuto: - Löysin sen!

Mistä uskonnossa on kysymys?

Eri uskonnoissa on yhteisiä piirteitä, joskaan kaikki nämä eivät koske kaikkia. Klassinen buddhalaisuus ei edellytä jumalaa tai jumalia. Joskus taas pitää miettiä, onko kyse uskonnosta vai elämänfilosofiasta.

Mutta jotakin tämäntapaista eri uskonnoista voisi koota:

• Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan parempaan (taivas, paratiisi, Abrahamin helma, nirvana)
• Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei ole aivan sitä, mitä pitäisi olla (synti, rikkomukset, epätäydellisyys, vääryyksien korjaus, oikaisu, kosto)
• Unelma paremmasta tulevaisuudesta, josta esim. epätäydellisyys, rikkinäisyys tai synti on poissa
• Olemassaololle etsitään tarkoitusta tai mielekkyyttä

Kysymykset ovat ihmiskunnan yhteisiä, mutta vastauksissa riittää kirjoa. Monissa idän uskonnoissa keskitytään mietiskelyyn, itsetarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Voidaan vapautua jälleensyntymisen pakosta, vaipua tyhjyyteen.

Toinen yleinen piirre on esi-isien tai heidän henkiensä kunnioitus. Usein siihen liittyy pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen.

Myös juutalaisuutta voi luonnehtia lakiuskonnoksi, joskin lain noudattamista ei useinkaan koeta taakaksi vaan etuoikeudeksi.

Juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa toki myös mietiskellään, mutta nähdään samaan aikaan tarve muutokseen, joka ei ole vain sisäistä ihmistä koskeva. Vääryydet on oikaistava ja ehkä koko yhteisön muututtava.

Kristinusko nykymuodoissaan uskoo sosiaaliseen vastuuseen ja kehotteluun, mutta on uskontoja tai niiden äärisuuntia, joissa pakottaminen jopa väkivallalla katsotaan oikeaksi.

Monoteististen (yksijumalaisten) uskontojen voima – ja joskus vamma – on käsitys siitä, että kun oma Jumala on se ainoa oikea, ovat muut vääriä. Tästä voi seurata hankalia uskontojen välisiä suhteita.

 

Tahallinen väärintulkinta

Sattuipa silmiin internetin keskustelupalsta Luterilaisuus (Suomi24). Kävi kuin nuorelle ylioppilaalle Vänrikki Stoolin alussa: - Mä luin rivin, luin kaks’, vereni tunsin kuumemmaks´.
Suoraan sanoen en tunnistanut palstan kuvaamaa luterilaisuutta. Muutama tökkäävistä havainnoista:

- Haukutaan nimeltä tai nimimerkiltä mainiten muita kirjoittajia. Alatyyliset solvaukset eivät ole sitä mitä kristilliseltä palstalta odottaisi. Pahan osan ovat saaneet myös arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola, joita lyödään olan takaa.

- Kun keskustellaan luterilaisuudesta, toivoisi käsiteltävän sen olemusta, ei niinkään muiden suuntausten erinomaisuutta tai puheenvuoron käyttäjän omia kummallisuuksia.

- Monet ”keskustelijat” kaivavat likasangon pohjalta käsittämättömät fantasiansa, jotka usein liittyvät sairaaseen seksuaalisuuteen.

- Uskon ja teologian suhde nähdään vääristyneenä. Yliopistot tuottavat kirjaviisautta tai opettavat kumoamaan Raamatun. Jopa ylpeillään sillä, että on käyty vain kansa- tai peruskoulu eikä muuta kirjaa kuin Raamattu ole avattukaan. Järjen käyttöä pidetään pahana.

- Jos yrittää pahimpia tahallaan väärintulkintoja tai rajuja väitteitä oikoa, saa tulisen ryöpyn silmilleen. Ehkä siksi sieltä ovat asialliset keskustelijat kaikonneet.

Tietääkö joku asiallisen ja moderoidun luterilaista uskoa käsittelevän keskustelupalstan?

Uskonnon pitää kypsyä

Pohdinpa taas asiaa, josta viisaammat saavat mielellään oikaista. Miksi ääri-islamin ilmenemismuodot ovat uutinen? Miksi islamilaisia tapoja tulee olla loukkaamatta? Miksi heidän on niin vaikea hyväksyä sitä, että on muita uskontoja ja että niiden kannattajat uskovat olevansa oikeassa?

Olisiko yksi mahdollinen selittävä asia kypsyminen?

Tarkoitan sitä, että uskonnoilta menee aikaa saavuttaa sellainen taso, jossa pystytään elämään rauhassa rinnakkain, kunnioittamaan toisen vakaumusta, käymään kiihkotta dialogia.

Harva uskonto on historiassa pystynyt heti osoittamaan mielenmalttia ja suvaitsevuutta. Yleisempää on aggressiivinen vaihe, jota leimaa asenne ”Me yksin olemme oikeassa.” Se taas johtaa väistämättä konflikteihin.

Islamin historia on 600 vuotta kristinuskoa lyhyempi. Eri maissa pitää tietysti laskea eri tavoin. Mutta jos karkeasti ajatellaan, niin oliko kristinusko 600 vuotta sitten, siis 1400-luvulla, mikään rauhanrakentaja ja suvaitsevuuden malli? Historiankirjojen perusteella rohkenen epäillä.

Sen jälkeen kehitys on johtanut ainakin ihanteiden tasolla monenlaiseen hyvään kuten ihmisarvoon, orjuuden lopettamiseen, tasa-arvoon, suvaitsevuuteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, kehitysapuun jne.

Länsimainen arvomaailma ei ole sama asia kuin kristillinen arvomaailma, mutta yhteisiä juuria niillä on.

Kun globalisaatio on edennyt, IT -innovaatiot ovat yhä useampien ulottuvilla ja kansat taas vaeltelevat, voisi kuvitella myös uskontojen tietyn kypsymisen nopeutuvan. Ainakin sille on hyvät mahdollisuudet.

Tie ei ole auvoinen ja yksiselitteinen. Yksi ongelma on ääriliikkeiden kurissa pitäminen, mikä ei koske vain islamia.

Miekkalähetyksen ajan soisi olevan kaikilta ohi. Uuden ajan lähetystyö on elämällä vaikuttamista.

Tilaa erilaisille

 

Ihmisen ikiaikainen ja utopistinen toive on löytää, tavoittaa tai rakentaa parempi maailma itselleen tai laajemmalle yhteisölle. Ikävä kyllä se melkein aina epäonnistuu. Kaikki valloittajat selittävät tulevansa vapauttajina. Jopa pienten samanmielisten yhteisöt hajaantuvat riitoihin loputtomien turvallisuutta lisäävien sääntöjen viedessä elämänilon vaikkapa tekemällä ihmisistä toistensa kyttääjiä.

Uskontojen kirjossa näkyy muutama yhdistävä tekijä:

Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan paratiisiin

Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei nyt ole aivan sitä, mitä pitäisi olla

Unelma tulevaisuudesta, jossa ihmisen kaipaus, epätäydellisyys, rikkinäisyys tai syntisyys on poissa

Olemassaolon tarkoituksen etsiminen

Jotkin kysymykset tai ongelmat voivat olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, mutta vastaukset ja keinot eroavat rajusti.

Kaukoidän uskonnoista monet keskittyvät mietiskelyyn, itsensä tarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Tuloksena ei ole parempi maailma, vaan pako maailmasta, irti pääseminen esim. loputtomasta jälleensyntymisen pakosta. Nirvana ei olekaan ilojen paikka, vaan tyhjiin raukeamista. Kiinan vanhoissa uskonnoissa ratkaisuna on esi-isien kunnioitus ja pilkuntarkkaa sääntöjen mukaan eläminen.

Lähi-idän monoteistiset uskonnot juutalaisuus, kristinusko ja islam sen sijaan lähtevät siitä, että yksilön sisäinen muutos ei ole riittävä, vaan tarvitaan yhteisön muutos. Sitä varten tehdään työtä ja otetaan vastuuta. Transsendenttisen (tuonpuoleinen) lisäksi immanenttinen (tähän maailmaan kuuluva) on tärkeää. Monoteismiin kuuluu yksijumalaisuuden loogisena seurauksena, että muut jumalat ovat vääriä tai niitä ei edes ole. Eräs jatkopäätelmä tästä on, että omaa uskontoa, ainoaa oikeaa totuutta, on levitettävä muille ja tarvittaessa jopa väkivallan keinoin.

Uskonnon totuusarvo on äärimmäisen vaikeasti mittavissa. Jos synnyt Thaimaahan, kasvat suurella todennäköisyydellä buddhalaiseksi ja arvioit asioita sen mukaan. Saudi-Arabiassa vastaavasti islamilaiseksi, Suomessa kristityksi. Buddhalaisena etsit pakoa elämänjanon tuomasta kärsimyksestä, islamilaisena ratkaisusi on alistuminen Allahin tahtoon, kristittynä kyselet, mitä Jumala tahtoisi sinun tekevän muiden hyväksi.

Voiko uskontojen paremmuutta mitata esim. sillä, mitä ne vaikuttavat ihmiseen, hänen onnellisuuteensa ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin? Kyllä ja ei. Tässä hiipii äkkiä mukaan hybris, joka perustuu kaiken mittaamiseen omien mittavälineiden mukaan. Voi olla järkytys huomata, että vaikkapa Mekassa ja Bangkokissa asioista ajatellaan kovin toisin kuin Kuopiossa. Voimme toki ylpeillä elintasolla, tekniikan kehityksellä, sosiaaliturvalla, demokratialla  jne., mutta johtuvatko ne uskonnosta? Toisaalta nähdäänkö ne kaikkein tärkeimpinä asioina muualla maailmassa?

Jeesuksen vertauksessa hapate leviää koko taikinaan. Kristinuskon voinee sanoa hapattaneen koko länsimaisen kulttuurin. On vaikea sanoa, minkä verran kehityksemme on johtunut uskonnosta ja minkä verran on tapahtunut siitä huolimatta, mutta joka tapauksessa länsimaissa on kohtuulliset edellytykset turvalliseen ja tulevaisuushakuiseen elämään Esimerkiksi on vapaus ilmaista erilaisia mielipiteitä joutumatta siitä heti kärsimään.

Toisaalta vapaudella ja suvaitsevuudella on rajansa. Monet vähemmistöt kokevat olevansa vaikeuksissa. Homoa voi rassata, kun joku sanoo suvaitsevansa häntä. Ehkä sen ymmärtää paremmin, kun kääntää asetelman toisin päin. Miltä se heterosta kuulostaa, jos hän kuulisi enemmistön häntä jotenkin suvaitsevan, vaikka hän onkin erilainen?

Puhemies Maon punaisessa kirjassa oli ajatus, että kaikkien kukkien tulee saada kukkia. Ajatus jatkui, että ennen pitkää kaikki eri tavoin ajatelleet kuitenkin huomaavat kansantasavallan kommunistisen ideologian parhaaksi ja sulautuvat siihen. Kuvitelma osoittautui vääräksi ja tarvittiin kulttuurivallankumous, jonka jälkimainingeissa myös Maon maine sai mennä ja vaimo julistettiin kansanviholliseksi. Vapaaehtoisesta aatteesta tehtiin pakko.

Utopiani on, että erilaisuus nähtäisiin mahdollisuutena, ei uhkana. Uskon kehitykseen, mutta sen pontimena ei ole samanmielisten junttakokous, vaan erilaisten näkemysten, kokemusten ja suhtautumistapojen yhteen sovittaminen.

Miten tolkuttoman paljon olemme menettäneet henkisen rikastumisen mahdollisuuksia, kun olemme lyöneet ihmisiin nimilapun heidän yhden ominaisuutensa mukaan haluamatta tutustua lähemmin hänen kaikkiin muihin puoliinsa?

                                                                                     

 

Juhla ilman Jumalaa

Uskonnottomat ovat eri yhteyksissä ilmaisseet tuohtumuksensa, kun kaikille tarkoitetuissa tilanteissa on ollut heidän mielestään selvää uskonnonharjoitusta.

On kiitetty ruoasta tai veisattu Enkeli taivaan tai Suvivirsi. Viime mainitusta on nyt arvovaltainen lausunto, jonka mukaan se ei ole uskonnonharjoitusta.

Ruokarukouksen tilalle on tarjottu tietoiskua ravinnon alkuperästä, virren tilalle neutraalia laulua.

Olenkohan ainoa muukalainen Jerusalemissa, kun en pidä sitä reiluna?

Uskonnoton kiusaantuu, jos sana ”Jumala” putkahtaa yhteislauluun.

Minä taas kiusaannun, kun huomaan, että minulta viedään uskonnon harjoittamisen vapaus ja ilo siitä, että saan sydämestäni ylistää Jumalaa.

Aion henkilökohtaisesti pitää Suvivirttä uskonnonharjoituksena ja olla siitä ylpeä.

Myös se, että jotakin jätetään pois, voi olla loukkaavaa ja satuttavaa.

Mihin ihmeeseen perustuu ajatuskulku, että vain uskonnottomien tunteita voi loukata? Eivätkö he oikeasti näe, että heidän vaatimansa poistot voivat loukata muita, jopa enemmistöä?

Arvot ja uskonnollisuus

World Values Survey on muutaman vuosikymmenen ajan mitannut eri yhteiskuntien arvoja, nykyisellään noin 80 maassa.

Timo Vihavaisen (Kanava 5/2012, s. 70-71) mukaan 70 prosenttia hajonnasta selittyy kahden ulottuvuuden perusteella. Niistä hän käyttää nimityksiä individuaalisuus ja rationaalisuus.

Ne sijoitetaan xy-koordinaatistoon (x = vaaka-akseli, jossa individualismi kasvaa vasemmalta oikealle, y = pystyakseli, jossa rationaalisuus kasvaa alhaalta ylös).

Miten eri yhteiskunnat sijoittuvat?

Äärimmäisenä oikealla ylhäällä on Ruotsi vanavedessään muut pohjoismaat. Niiden alapuolelta löytyvät maat, joissa anglikaaninen vaikutus tuntuu. Äärivasemmalla alhaalla ovat islamin maat.

Pohjoismaat siis edustavat yksilöllisyyttä ja rationalismia, islamin maat yhteisöllisyyttä ja irrationaalisuutta?

Tuo on liian yksioikoinen tulkinta, mutta niin WVS kuin Vihavainenkin yllättyivät uskonnon suurta vaikutusta arvojärjstelmiin. Protestanttisuus ja erityisesti luterilaisuus ajaa tiettyyn sijaintiin koordinaatistolla samoin islam.

Heijastavatko arvot uskontoja vai uskonnot arvoja? Kuvittelen, että vaikutussuunta on ainakin ollut uskonnosta arvoihin päin, mutta nykyisellään on myös voimakasta akanvirtaa.

Moniarvoisuus - vai arvottomuus?

Suvivirren laulamisesta tai laulamattomuudesta koulujen kevätjuhlissa on keskusteltu isoillakin kirjaimilla.

Onko sen laulaminen uskonnonharjoitusta? Loukkaako se ateisteja? Entä loukkaako lauilamatta jättäminen uskovia? Vai onko se nähtävä enemmän osana suomalaista perinnettä ja kulttuuria, kesän alkamisen iloisena merkkinä?

Kun maamme väestö koko ajan monikulturoituu, tulevat vastaavat ongelmat yhä uudelleen esiin. Mitkä meidän tapamme ja perinteemme ovat osa suomalaisuutta, mitkä uskonnonharjoitusta, mitkä jotakin muuta?

Kiusallisesti on alkanut tuntua siltä, että jos jonkinlainen törmäyskurssi näyttää edes jotenkin mahdolliselta, päättäjämme ovat ensimmäiseksi valmiit luopumaan kristillisestä uskosta tai sitä ilmentävistä asioista.

Karmea esimerkki 1980-luvun lopulta: Seurakunta sai luvan kutsua pakolaisten vastaanottokeskuksen väkeä viettämään kesäisen päivän leirikeskuksessa, syömään, uimaan, rohkeimmat saunomaankin. Mutta vain sillä ehdolla, että ristit ja uskonnolliset kuvat olisi riisuttu seiniltä tai peitetty. Vastaanottokeskuksen johto ei millään ymmärtänyt, kun sanoin ei. Niitä ei siis peitetty, enkä kokenut kenenkään vieraan saaneen niistä näppylöitä.

Luulenpa muiden uskontojen edustajien arvostavan meitä enemmän, jos itse tiedämme, millä perustalla seisomme ja näytämme sen. Ihan aidosti voi olla ystävällinen ja tukena, vaikka ei uskoaan piilottaisi.

Toinen kiusallinen asia on, että kun puhutaan moniarvoisuudesta, on se usein käytännössä arvojen sekamelska. Jos kaikkia mahdiollisia uskoja ja uskomuksia kuvittelee samanarvoisiksi, tulee elämänkatsomuksesta kuin shoppailu valintamyymälässä. Otanpa vähän tuosta ja tuosta ja tuosta...

Hölmöimmillään moniarvoisuus on epäselvyyttä, jopa arvojen puutetta, arvottomuutta.

Kristillinen usko voisi antaa hyvän pohjan rakentaa elämää, jossa arvoperusta on kohdallaan.

Jeesukselle vieraat asiat

Jeesukselle vieraat asiat:


Koti, uskonto, isänmaa



Suomalaisen kristillisyyden juuriin katsotaan usein kuuluvan, että arvostaa kotia, uskontoa ja isänmaata. Niin minäkin teen.

Mutta muuttuuko kuva, jos ajatellaan, mitä Jeesus arvosti?

Oikeastaan täysin. Hän ei tainnut pitää mitään noista asioista kovin suuressa arvossa.

Hänellä ei ollut kotia. Ketuilla on luolansa, mutta ihmisen pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaa. Kapernaumissa hän viihtyi Pietarin kodissa, Betaniassa taas Martan, Marian ja Lasaruksen luona. Omaa kotia ei tainnut olla. Vietti kuljeskelevaa elämää.

Entä uskonto? Evankeliumit pitävät yhtä: harvaa asiaa Jeesus vastusti tiukemmin kuin aikansa järjestynyttä uskonnollisuutta. Toki hän kävi temppelissä ja synagogissa, mutta joutui jatkuvasti hakauksiin virallisen uskonnollisuuden kanssa. Tai kansanhurskauden tulkkien fariseusten.

Isänmaa? Ei tainnut se maallinen valtakunta pahemmin kiinnostaa. Hänen kuninkuutensa ei ollut tästä maailmasta. Roomalaisia vastaan hän ei suostunut nousemaan eikä poliittiseksi messiaaksi asettumaan.

Niin että kotia, uskontoa ja isänmaata ei hänen suuhunsa juuri saa, mutta eipä meidän uskonelämämme muutenkaan ole yksi yhteen 2000 vuoden takaisen roomalaishallintoisen Palestiinan kanssa.

Ja arvostetaan ihan rauhassa ja suomalaisessa mielessä kotia, uskontoa ja isänmaata.