Osa työtäni on etsiä sopivia pappeja seurakuntiin ja vastaavasti papeille ja maistereille töitä seurakunnista.
Työ on ollut hauskaa ja antoisaa.
Nyt siinä on vuosi vuodelta kasvanut surullinen lisämauste.
Maisterijono kasvaa eikä pappisvihkimystä voi antaa, kun ei ole varmuutta kuuden kuukauden työpaikasta.
Samaan aikaan virkani puolesta esittelen viranhoitomääräyksiä jo eläkeläisten joukkoon siirtyneille, kun ei muitakaan ole käytettävissä.
Täällä raukoilla rajoilla kun ei ole käytännössä juuri lainkaan muuta pappireserviä, jota ottaa palvelukseen.
Kun sitten vaikkapa joku sairastuu tai jää eläkkeelle, etsitään muutaman kuukauden sijaista, jota ei ole. Niinpä seurakunta joko säästää toimimalla vajaalla tai sitten otetaan työhön reipas eläkeläinen.
Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole mitään eläkeläisiä vastaan. Itsekin liityn joukkoon vielä tämän vuoden puolella. Monella heistä on huikea kokemus ja hiljainen tieto, sydämen halua ja kutsumus kai hautaan saakka. Yhä paljon annettavaa.
Silti tunnen, että jossakin mättää, kun viisi vuotta akateemisesti opiskelleet nuoremmat pyörittelevät peukaloitaan ja emeritus eläkevaarit ja -muorit paiskivat töitä.
Teologit ovat niin kilttiä porukkaa, ettei siellä maisterien joukossa näy kapinalipun heiluttajaa. Ehkä jonkun pitäisi. Olisi kutsumus, olisi virallisesti todettu sopivuus alalle, olisi tutkinto - vaan vihkimystä ja työtä ei siunaannu läheskään kaikille.
Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa
