Ehkä juuri tunnollisuudessa ja työhön innostumisessa on vaara, josta ei paljon puhuta.
Tarkoitan väärää työn sankaruusihannetta.
Pappi voi kuvitella, että hänen täytyy saada – jos ei nyt koko maailmaa – ainakin oma seurakuntansa kaikin puolin hyvään kuntoon. Hän säntää sinne ja tänne, kuuntelee kaikkia, on kaikille mieliksi, tekee yli voimiensa. Unohtaa levon ja vapaa-ajan, pian perheensäkin.
Jonkin aikaa tuota mielettömyyttä kestää. Joku vahva pitkäänkin.
Mutta jossakin vaiheessa tulee romahdus.
Yli voimien ei kenenkään pidä rehkiä, ei ainakaan elämäntapana.
Olisiko aika riisua näitä palveluammatteja sankarimyyteistä? Voisivatko kirkkoherrat ja rovastit olla niin vahvoja, että kertovat nuoremmille heikkoudestaan ja siitä, että aina ei tarvitse jaksaa?
Sapatti lienee maailman vanhin vapaa-aikasäädös. Jos Isä Jumala lepäsi, pitäisi meidänkin ymmärtää se tehdä.
Olen tässä kirjoittanut papeista, mutta sama tauti vaivaa muitakin ammattiryhmiä, erityisesti työajattomia.
