Saulin ja Jennin odotettu lapsi

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukio ovat ilmoittaneet odottavansa perheenlisäystä.
Kiihkeä keskustelu on jo levinnyt hallitsemattomasti joka suuntaan. On ehdoteltu tytölle ja pojalle nimiä, onniteltu sydänten kanssa, lähetetty pikku töppösiä ja riemuittu kuninkaallisen synnystä tasavaltaan. Ensi kertaa historiassamme istuva presidentti saa perheenlisäystä.
Vastapainoksi on muistutettu, että elämme tasavallassa, joten nuo prinssit ja prinsessat voi jättää pois. On myös muistuteltu sekä isän että äidin iästä. Ja mitä sitä yhdestä lapsesta kohkataan, kun maailmassa kuolee lapsia nälkään ja nälän aiheuttamaan heikkouteen?
Puolesta ja vastaan, minkä sille mahtaa. Tulevan lapsen vanhempien asema johtaa siihen, että asia on väistämättä julkinen.
Toisaalta on hyvä muistaa, että lapsen saanti on ennen muuta presidentin ja hänen puolisonsa yksityisasia. Heillä on oikeus asettaa rajat sille, miten paljon julkisuutta he haluavat. Hyväntahtoinenkin intoilu voi rasittaa kohdehenkilöitä, pahantahtoisesta puhumattakaan. Aina kun on myös niitä, jotka sydämensä mustuudesta tuovat esiin pimeimmän puolensa tuotoksia.
Maailmassa on hirmuinen määrä kärsiviä lapsia, se on totta. Heidän osansa ei kuitenkaan hetkahda puoleen eikä toiseen sen mukaan, iloitaanko tämän yhden lapsen odotetusta syntymästä vai ei. Ei ole keneltäkään pois, jos hänelle toivotaan onnea ja siunausta koko elämän taipaleelle.
On vaikea kaikilta puolin kuvitella, millaista on elää olojamme ajatellen superjulkkisten lapsena. Luotan siihen, että Jennillä ja Saulilla on kykyä antaa lapselleen hyvät eväät elämää varten. Tällä en tarkoita vain aineellista puolta.
Jumala siunatkoon tätäkin pientä!

Aina ei mummi tai ämmi pääse

Minulla on Birgitan kanssa kahdeksan lastenlasta. Jos Luoja suo, kohta yhdeksän. Aivan ihana juttu.

Se mitä en loppuun asti ymmärrä, on monet kutsut isovanhempina osallistumaan erilaisten kerhojen, harrastusryhmien ja koulujen juhliin tai teemapäiviin yhdessä lapsenlapsen kanssa. Nyt mummot ja vaarit mukaan!

Siinä kun on ajatusnyrjähdys, että kaikki isovanhemmat asuvat siinä nurkalla ja ovat eläkkeellä tai muuten vapaita tulemaan milloin vain.

Mielellämme osallistuisimme, mutta kun me nykyajan kuusikymppiset emme ole kotinurkissa vapaina kyyhöttämässä, vaan joudumme/saamme tehdä töitä. Vielä ehkä 5-7 vuotta.

Emme tuosta vain voi ottaa vapaata ja lähteä satojen kilometrien reissuun, vaikka mieli tekisikin. Lähimmät lastenlapset kun asuvat 150 km:n päässä, muut lähemmäs 300:n.

Enkä tällä suinkaan moiti tilaisuuksien järjestäjiä. Kiva kun niin teette. Mutta ymmärtäkää myös niitä mummuja ja vaareja, jotka eivät voi tulla.

Vanheneminen on taidetta

Täytin 58 vuotta.

Vielä siis 10 vuotta työelämää jäljellä. Vielä karumpi näkökulma: ehkä 20 vuotta elämää jäljellä. Noin keskiarvojen mukaan.

Syntymäpäivänään ihminen ei ole kuin päivää vanhempi kuin edellisenä päivänä, mutta kyllä siinä pysähtyy ajattelemaan. Vaikkapa elämän katoavaisuutta. Äskenhän minä olin lapsi. Ihan äsken opiskelin. Ja tässä sitä nyt ollaan. Saa omia lastenlapsia (8) helliä ja toivon mukaan heille hyvyyttä jakaa, antaa myönteisiä elämyksiä ja opettaa elämän ihmeellisyyksiin.

Haluan, että he aikanaan muistavat ämmin, jolla oli heille aikaa. Se on kai arvokkainta, mitä voin antaa.

En nuorena ymmärtänyt, kun tuttu ikäihminen totesi ajan kulun nopeutuvan vuosi vuodelta, kunnes joulut ja juhannukset silmissä vilistävät. Nyt huomaan sen itse.

Olenko vanhemmiten viisastunut? Ehkä sitäkin. Kokemus auttaa monessa asiassa. Rutiinikaan ei ole ruma sana.

Viekö vanheneminen lähemmäksi Jumalaa? En usko, että se on automaatio. Jotakin sentään. Ehkä juuri elämän rajallisuuden taju panee miettimään kaiken tarkoitusta. Jalostuneesti tästä voi miettiä, miten eläisi ns. oikein ja hyvin. Aika usein vastaukset tuohon kysymykseen osuvat yksiin Uuden testamentin suositusten kanssa.

Erityisen läheinen minulle on aina ollut Room 12:18  "Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa."

Pieni Ilona

Tulevana sunnuntaina minulla on ilo kastaa pieni Ilona. Hän on kahdeksas lastenlapseni. Toivottavasti ei viimeinen.

Kun Ilona on sen ikäinen kuin minä nyt, eletään vuotta 2067. Minua ei tietenkään enää ole. Toivottavasti Ilonalla on silloin ympärillään perheensä, hänelle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Olisi töitä ja olisi maailma, jossa tolkku ja inhimillisyys vallitsevat, voisi vapaasti hengittää ja kulkea aurinkoisinakin päivinä ulkona.

Nuo pienet rakkaat, joita siunaten elämän matkalle saatan, opettavat myös elämän rajallisuutta. Niin lyhyt ja hauras on ihmiselo. Veljeni kuoli marraskuun lopussa, enoni nyt maaliskuussa, setäni eilen. Kohta edustan lähisuvussa vanhinta elossa olevaa sukupolvea.

Kuitenkin ihan äsken olin nuorimpia, lapsi itsekin. Mihin se elämä on siinä välissä humahtanut?

Kun katson kolmea lastani, tiedän vastauksen. Se on mennyt elämiseen yrityksineen ja erehdyksineen, mutta rakkauden kanssa.

Enpä tiedä, moniko minut muistaa työurastani. Se olisi minulle tärkeämpää, että minut muistettaisiin ämminä, joka halasi ja otti syliin.

Tuon kaltaiset pienet ja muka itsestään selvät asiat ovat niitä, jotka on tärkeä edelleen opettaa.

Lapsesta aikuiseksi

Tänään on esikoislapseni syntymäpäivä. Paljon muutakin rakasta sukua juhlii näinä aikoina syntymäänsä tai nimipäiviään, oikein juhlien suma.

Olen miettinyt, mitä vanhemmuus on vuosikymmenten saatossa merkinnyt. Suurta iloa, mutta myös huolia. Väsymystä ja onnen kyyneliä.

Kaikkien vanhempien tapaan olen jälkeenpäin, lasten muutettua pois kotoa, usein pohtinut, osasinko olla oikealla tavalla riittävästi läsnä, antaa perusturvallisuutta, aidon välittämisen tuntua.

Luonnossa liikkumisen perusteet tytöille ainakin tulivat selviksi, ja kaloista he tuntevat muitakin kuin puikkokalan. Peruskoulujutuissa kun väitetään, että puikkokalasta saa kalapuikkoja...

Vanhemmat eivät voi vaatia, että lapsista tulee heidän kaltaisiaan. Muuttuuhan maailma koko ajan, ja 50 vuotta sitten hyvät ohjeet voivat nyt olla arvottomia. Lapsen yksilöllisyys tulisi myös ottaa huomioon.

Aikuisuuteen kasvaminen ei ole mikään automaatio tai helppo juttu. Siinä on kasvukipuja, siinä tehdään virheitä - ja kuitenkin päästään eteenpäin.

Olen kiitollinen siitä, että kaikki lapseni ja lastenlapseni halaavat niin lämpimästi.

Kiitos Minttu, kun teit minusta ja Birgitasta vanhempasi. Onnea syntymäpäivänäsi!