Saulin ja Jennin odotettu lapsi

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja hänen puolisonsa Jenni Haukio ovat ilmoittaneet odottavansa perheenlisäystä.
Kiihkeä keskustelu on jo levinnyt hallitsemattomasti joka suuntaan. On ehdoteltu tytölle ja pojalle nimiä, onniteltu sydänten kanssa, lähetetty pikku töppösiä ja riemuittu kuninkaallisen synnystä tasavaltaan. Ensi kertaa historiassamme istuva presidentti saa perheenlisäystä.
Vastapainoksi on muistutettu, että elämme tasavallassa, joten nuo prinssit ja prinsessat voi jättää pois. On myös muistuteltu sekä isän että äidin iästä. Ja mitä sitä yhdestä lapsesta kohkataan, kun maailmassa kuolee lapsia nälkään ja nälän aiheuttamaan heikkouteen?
Puolesta ja vastaan, minkä sille mahtaa. Tulevan lapsen vanhempien asema johtaa siihen, että asia on väistämättä julkinen.
Toisaalta on hyvä muistaa, että lapsen saanti on ennen muuta presidentin ja hänen puolisonsa yksityisasia. Heillä on oikeus asettaa rajat sille, miten paljon julkisuutta he haluavat. Hyväntahtoinenkin intoilu voi rasittaa kohdehenkilöitä, pahantahtoisesta puhumattakaan. Aina kun on myös niitä, jotka sydämensä mustuudesta tuovat esiin pimeimmän puolensa tuotoksia.
Maailmassa on hirmuinen määrä kärsiviä lapsia, se on totta. Heidän osansa ei kuitenkaan hetkahda puoleen eikä toiseen sen mukaan, iloitaanko tämän yhden lapsen odotetusta syntymästä vai ei. Ei ole keneltäkään pois, jos hänelle toivotaan onnea ja siunausta koko elämän taipaleelle.
On vaikea kaikilta puolin kuvitella, millaista on elää olojamme ajatellen superjulkkisten lapsena. Luotan siihen, että Jennillä ja Saulilla on kykyä antaa lapselleen hyvät eväät elämää varten. Tällä en tarkoita vain aineellista puolta.
Jumala siunatkoon tätäkin pientä!

Kaikessa rauhassa ja hötkyilemättä

Kristillisyys on moni-ilmeistä.

Joskus hymyilyttää, joskus vetää vakavaksi. Rajaakin tekee mieli vetää, vaikka siihen on paremmin varustettuja ja valtuutettuja olemassa.

Itse pähkäilen, että moni kohtaa kristittyjä, joita leimaa suorittaminen. Pitää tehdä sitä tätä ja tuota ollakseen kunnon kristitty.

Surkuhupaisin on lähes liikuntakyvytön mummo, joka pelkää Jumalan hylkäävän, kun hän ei enää pääse monta kertaa viikossa osallistumaan sanaharjoitustilaisuuksiin. Eikä lohduta sekään, että hänellä ovat TV 7, Radio Dei ja hengelliset äänitteet jatkuvassa käytössä. Ettei hän vain vetäisi tuomiota päälleen, kun ei ota osaa seurakunnan yhteisiin kokouksiin…

En minä ole Raamatusta löytänyt uskovan mallia, jota leimaisi pakonomainen osallistuminen ja alituinen pelko alamittaiseksi jäämisestä.

Jeesuksen malli oli katkaista kiire, mennä yksinäisyyteen rukoilemaan ja vaikka veneretkelle järven toiselle puolelle.

Paavalilla on jo sitäkin mieltä, että evankeliumilla on kiire, mutta ei suorituspakon näkökulmasta. Hän kehotteli säännölliseen uhraamiseen ja seurakuntaelämän järjestelyihin, mutta tuntuma on, että kaikki toimii vapaaehtoisuuden pohjalta, ei surkeillen tai pakonomaisesti.

Jos sitten tarvitaan isompaa panostusta, se on hetken kestävä kevyt ahdistus, ei elinikäinen taakka. Rykäistään projekti kuntoon ja levätään sen päälle. On myös lupa väsyä ja lupa levätä. Tiedä vaikka siinä löytyisi ilokin uskoon?

Monitouhuinen osallistumispakko saattaa hämärtää senkin, minkä varassa sitä pelastutaan. Se on Jumalan armo Kristuksessa, hänen työnsä, joka varsinaisesti merkitsee.

Yhdessä jakamista

Tiedätkö sinä, mikä on härkin tai jukolauta?

Jos tiedät, olet todennäköisesti ikäluokkaa 50 +.

Jos taas et tunnistanut noita, mutta pystyt helposti kuvailemaan iPadin ja iPodin eron, olet keskimäärin nuorempaa joukkoa kuin ensin mainittu ryhmä.

Kielemme ja kulttuurimme muuttuvat koko ajan. Leivän saa kaupan hyllystä ja hevospelistä on tultu mootttoroituun aikaan.

Nuorison perinteisiin oikeuksiin on aina kuulunut ärsyttävästi asettaa entinen ja olemassa oleva kyseenalaiseksi. Ei ne kalkkikset mitään tiedä.

Heidän vanhempansa ja isovanhempansa taas saattavat olla omat kuohuntavuotensa autuaasti unohtaneet ja ihmetellä paitsi tapojen puutetta myös sitä, miten untuvikko luulee kaiken tietävänsä ja hallitsevansa, vaikka oman huoneen siivous tai veroilmoituksen tarkistaminen voivat olla ylivoimaisia tehtäviä.

Se kieli ja elämänmalli, mikä opittiin vuosikymmeniä sitten ja toimi silloin hyvin, on nyt auttamatta vanhentumassa. Paikalleen pysähtyvä jää väistämättä jälkeen ja liikkeellä pysyvänkin on ajoittain lisättävä vauhtia.

Jos 50 + ihminen ei jotakin nykyajan uutuutta tunne, se ei tee hänestä tyhmempää. Hän voi hallita paljon sellaista, mitä nuoremmat eivät hallitse.

Elämänkokemus voi muuttua elämisen taidoksi. Se ei ole helppo prosessi kenellekään, ja vielä vaikeampaa sitä on jakaa toisille.

Mukava kokemus voisi olla kahden tai useamman sukupolven yhteinen ilta, jossa selvitettäisiin sekä hamaa muinaisuutta (miten 1960-luvun mustavalkoisessa TV:ssä vaihdettiin kanavaa ja montako kanavaa oli?) että uusinta uutta (miten voin asioida sähköisesti siellä, täällä ja tuolla?).

Kun yhteinen kieli puuttuu

Olen törmännyt moneen ihmiseen, jolle synnin ja armon akseli on aivan vieras. Ei ole kosketuspintaa, ei tunnisteta.

Sen sijaan voidaan ajatella onnistumisen ja epäonnistumisen termein. Nyt ei mennyt putkeen. Tuli  jotain häikkää. Oli aika päheetä ja kävi munkki.

Onnistumisen tai epäonnistumisen takana nähdään erilaisia asioita kuin perinteisessä uskonnollisessa kielessä. Oli tai ei ollut tuuria. Pitäisi hioa tekniikkaa, niin kaikki skulaa. Tuli häiriötekijöitä.

Tällainen vuosikymmenen sisällä eläköityvä pappi jää joskus ymmälle, kun yhteistä kieltä ei aina löydy. Miten selittää armon, jos minkäänlaista synnintuntoa ei ole? Tai Jumalan rakkauden, jos ainoat mielikuvat rakkaudesta liittyvät rakasteluun?

Jos liityn keskustelukumppanin kieleen, huomaan olevani osin vieraalla maaperällä. En myöskään tunne saavani asiaani perille. Jompikumpi tai molemmat jäävät miettimään, mitä toinen oikeasti tarkoitti.

Ratkaisu tuskin on siinä, että uskonnollista kieltä alettaisiin erityisesti opettaa.

Parempi ratkaisu olisi ymmärtää elämää ja muuttuvaa maailmaa, nähdä siinä Jumalan läsnäolo ja pystyä sanoittamaan se. Termit voivat vaihtua, ydin pysyy.