Mukava miettiä oman suvun vaiheita

Ollessani pappina Savonlinnan seurakunnassa 1980-1982 sain veljeltäni Anterolta pienen tutkimuksen isän puolen suvusta. Osoittautui, että olin hyvin lähellä juuriani. 1800-luvun alusta lähtien Redsvenin sukuhaarani takenevan polven miehet olivat olleet sahatyömiehiä (sågkarl) Kerimäen Enonkosken Hanhivirran sahalla. Isoisän isä oli sitten aloittanut sosiaalisen nousun sukeutumalla tukkityömaiden kympiksi ja vaativampiinkin metsätyömaiden ja metsän oston tehtäviin.

Isän puolen suvussa vanhin poika oli vuoropolvissa Petter (Pekko tai Pekka) ja Adolf (Aatu), isoisäni nuo nimet yhdistäen Pekka Adolf. Perinne katkesi jo isäni kohdalla ja sitten sisarussarjassani, kun Pekka-veljelläni ei ole poikaa. Isoisäni isä Adolf Redsven suomensi sukunimen Aalloksi ilmeisesti vuonna 1906 Kiteellä. Nimi löytyi jostakin suosituslistasta, jota hän ei katsonut tarpeelliseksi lukea ensimmäistä ehdotusta pitemmälle.

Sukunimen Redsven syntyhistoriasta on parikin teoriaa. Minua viehättää ”valmis veikko” (ruotsin redo Sven) eli monenlaisiin avustajan tehtäviin tarvittu työmies. Ruotsinkielinen sukunimi saattaa viitata Olavinlinnan palveluskuntaan. Toinen mahdollisuus on sotilasperinne, mutta näyttö siitä puuttuu.

Säämingin historian avulla löysin mielenkiintoisia sukulaisia. Eräs Redsven oli saanut hoidettavakseen majatalon Viipuriin menevän tien varresta, siis hyvältä paikalta, mutta teki komean konkurssin. Hän oli helläsydäminen, antoi pyytäjille velaksi eikä hennonut periä saataviaan.

Pari polvea myöhemmin erästä nuorta ja aikaansaavaa miestä yritettiin useampana vuonna turhaan haastaa Kerimäen käräjille vastaamaan lehtolapsistaan, joita oli laajan pitäjän eri kulmilla. Lopulta rovasti oli pannut kirkonkirjan reunaan merkinnän ”Antagligen flytt till Ryssland”, luultavasti paennut Venäjälle. Vastaavaa löytyy joka suvusta eikä siitä pidä hermostua. Yli 200 vuodessa rikoksetkin ovat vanhentuneet, eikä niistä voi jälkipolvia syyttää.

Oletko penkonut oman sukusi historiaa?

Selän takana tuomittu

Pieni blogini ”Uhria syyllistetään” on poikinut uusia yhteydenottoja. Harkitsen vielä, voinko niitä julkistaa, vaikka niin pyydetään. Joistakin kun tapahtumapaikka tai henkilöt ovat niin tunnistettavia.

Sen sijaan kerron vanhan, pyytämättä saamani tarinan, jota on pyydetty julkisuuteen. Sen perusvire on siinä, että oikeastaan mistään ei suoraan syytetä, mistään ei suoraan puhuta – mutta myös vaikenemisella ja muka tietämisellä voidaan työyhteisön jäsen ajaa nurkkaan.

Selän takana arvailu voi satuttaa enemmän kuin asian puheeksi ottaminen.

Olen poistanut mahdollisesti tunnistamiseen johtavia yksityiskohtia. Eiköhän asia tule ilmi tästäkin. Luoja meitä armahtakoon ja viisautta antakoon.

---

”Kukaan ei tiedä mitään”

Nuorisotyöhön osallistuva diakoni alkaa kiusaantua, kun työpaikalla kuiskutellaan. Kun hän tulee paikalle, keskustelu vaimenee. Häntä aletaan katsella oudosti. Yhä harvempi puhuu hänelle. Hän voi kyllä istua yhteiseen kahvipöytään, mutta muut katselevat seiniä ja muistavat äkkiä jonkin tärkeän asian toisaalla.

Pitkän salapoliisityön jälkeen diakoni saa kuulla jonkun joskus arvelleen, että hän on katsellut rippikoulutyttöjä vai oliko se –poikia  sillä silmällä. Hän yrittää ottaa asiaa puheeksi, mutta kukaan ei ole muka koskaan kuullutkaan sellaisesta, kun suoraan kysytään.

Diakoni käy puhumassa esimiehelleen kirkkoherralle. Tämä kehottaa häntä rauhoittumaan ja menemään työterveysasemalle. Sieltä saa vaikka joitakin pillereitä, niin helpottaa. Öhm, tuota, niin ja miten olisi, voisitko toimittaa minulle nähtäväksi ajan tasalla olevan rikosrekisteriotteen, kun kerran työskentelet lasten ja nuorten parissa?

Sydämen kyllyydestä

Tarinan mukaan mies kertoi kaverilleen, miten ilta venähti aamun pikkutunneille. Kotiovella oli vaimo ollut vastassa.

-          Sanoiko tuo pahasti?

-          Ei kun ”Hyvästi!”

Pahasti sanojiakin on ihan riittävästi. Kun mietin keskusteluja lehdissä, internetissä ja oikeastaan kaikkialla, niin tuntuu vain lisääntyvän tuo halu sanoa ilkeästi, loukkaavasti, satuttavasti. Erityisen suosittua se on siellä, missä ei tarvitse olla kasvokkain, vaan voi laukoa puskan takaa ja pysyä piilossa.
Se on raukkamainen ja arvoton, mutta yleistyvä käytäntö.

Mistä se kertoo, että ihmisillä on tarve puhua tai kirjoittaa pahaa?
Ensisijaisesti se ei kerro siitä, mistä puhutaan, vaan puhujasta itsestään.
Iso kirja sanoo, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mitä me puhumme, se kertookin siis jotakin meistä itsestämme.

Jos tuomme esiin vain kielteistä, se kertoo, että meillä itsellämme on paha olla.
Kuvitellaanko, että se lievenee, kun saa sen muihin purkaa? Helpottuuko oma olo, kun saa tölväistyä toista tai pahoitettua toisen mielen?
En oikein usko. Pahan jakaminen on pahan jakamista. Terapeuttinen katharsis, ”puhdistautuminen”, on ihan muuta.

On osoitettu, että tyytyväinen ihminen elää keskimäärin kauemmin ja laadukkaampaa elämää. Ei siis ole niin, että hän on tyytyväinen, koska elämä menee hyvin, vaan päinvastoin: elämä menee hyvin, koska hän on tyytyväinen.
Joitakin katkeria kahdeksankymppisiä tunnen. Sitä vanhemmat ovat lähes poikkeuksetta niitä, joilla on hymyrypyt vähän siellä ja täällä, kaikki hyvin.
Muuttuvatko nuo katkeroituneet tyytyväisiksi? Eivätpä juuri. He kuolevat pois. Hymytytöt ja –pojat jäävät elämään pitempään.

Tuo ei tietenkään ole yksilötasolla ehdoton ja virallinen totuus, vaan suurten ryhmien todennäköisyyksiä ja keskimääräistä ennustetta koskeva. Mutta ajattelemisen aihetta siinä on!
Tämän päivän sana voisi olla jouluevankeliumista tuttu ”Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto”.

Kukin omilla ehdoillaan - samalla asialla silti

Jo vuosikymmeniä sitten Suomen Lähetysseura kierrätti maassamme elokuvaa ”Rummuta, veljeni.” Se kuvasi kristinuskon kotouttamista afrikkalaisiin kulttuureihin. Siellä uskon ilmentymän ei tarvinnut pitää sisällään vaikkapa 1600-luvun Saksassa syntyneitä virsiä. Sen sijaan paikallinen musiikki meistä katsoen erilaisine rytmeineen ja musiikin tahdissa liikkumisineen sai palvella jalossa käytössä. Me ehkä rakastamme urkuja ja rauhallisen raskasta mollivoittoista veisuuta, siellä jossakin taas rummut soivat, ilo pursuaa ja ihmiset tanssivat.

Kristillisessä uskossa on syvä ja muuttumaton hengellinen sisältö ja arvopohja, mutta sen ilmenemismuotojen on aina akkulturoiduttava, kasvettava osaksi paikalliseen kulttuuriin, jotta se todella voi tuntua omalta. Kun tämän siirtää maahanmuuttajien elämäntilanteeseen, voi todeta heidän rikastavan myös suomalaista uskonnollisuutta tuodessaan mukanaan omat perinteensä.

Eräs kokenut maahanmuuttajien kanssa työskentelevä kertoi, että hänen mielestään perusratkaisu moneen ongelmaan on suomalaisten kanssa tutustuminen ja ystävystyminen. Liian usein maahanmuuttajat jäävät yksin tai toimimaan keskenään ilman kunnon kontakteja kantaväestöön. Yksikin ystävä tai ystäväperhe voi avata ovia arvaamattoman paljon.

Monelle suomalaiselle on ollut silmiä avaavaa löytää maahanmuuttajissa valmius tehdä paljon myös itse. He eivät siis vain halua osallistua meidän suunnittelemiimme ja toteuttamiimme tilaisuuksiin, vaan he haluavat myös suunnitella ja toteuttaa itse tai yhdessä meidän kanssamme.

(Tämä on pätkä paljon pitemmästä tekstistäni, joka oli esillä eräässä kansainvälisyyden päivässä)

Uhri onkin syyllinen!

Tämä pieni ja surullinen tarina ei kerro minusta, vaan on yksi lukemattomista pyytämättä saamistani pikku kertomuksista eri puolilta Suomea.

Minkäänlaista syrjintää ei saisi olla. Salailtuun tai yhteisön suojelemaan syrjintään on vaikea puuttua. Sitä on vaikea näyttää toteen.

Lisäksi vaikenemisen kulttuuri ja väärät perinteet puolustavat tekijää, eivät uhria. Uhri leimautuu herkästi hankalaksi, syrjijää taas suojellaan.

Ratkaisut joutuu tekemään uhri – usein sairastumalla tai hakeutumalla toisaalle. Asioiden oikeilla nimillä ja ajoissa puheeksi ottamisen perinne on kirkossamme heikosti kehittynyt.

Tiedän, että parempaa kohti mennään, mutta työtä on vielä paljon.
---
NN:n kertomus:

Seurakunnassa X. on miespuolinen työntekijä, jossa kieltämättä on naismaisia käytöspiirteitä. Häntä sanotaan aika suoraan neitiherraksi.

Työntekijöiden joulujuhlassa hän saa ”leikkimielisesti” lahjaksi käsilaukun.
Työntekijä on selvästi ahdistunut, mutta kukaan ei tue häntä eikä puutu asiaan.

Syrjivä käytös muka viattomine naljailuineen jatkuu, koska työtoverit ja esimiehet eivät ota vastuuta.

Lopulta työntekijä tekee itsemurhayrityksen, joka epäonnistuu, mutta hän joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle.

Työyhteisössä aletaan antaa kriisiterapiaa työtovereille, joita tapaus on järkyttänyt. Kukaan työyhteisöstä ei käynyt sairaalassa. Joukosta poistunut saa kärsiä yksin. Uhri oli työyhteisön mielestä syyllinen.

Sivuhenkilö

Pari vuotta sitten kirjoittelin maailmankirjallisuuden klassikoista pikku pätkiä imatralaiseen lehteen. Tässä on päähenkilönä Barabbas...

---

Ruotsalaisen Pär Lagerkvistin tunnetuin teos on Barabbas. Päähenkilö on Raamatusta tuttu, se joka Luukkaan mukaan vapautettiin Jeesuksen sijasta. Teksti on tietenkin fiktiota, mutta mahdollista.

Murhamies Barabbas harhailee Jerusalemissa, näkee monet pääsiäisen tapahtumista, ei ymmärrä. Hän kohtaa uskovia ja haluaisi itsekin sitä olla, mutta hänet torjutaan. Luodaan silmäyksiä. Tuo on se…

Edes omiensa joukosta vuorilla Barabbas ei löydä rauhaa. Veitsi on yhä herkässä ja arvet lisääntyvät. Aikanaan hän päätyy Kyprokselle, ensin kaivokseen, sitten pelto-orjaksi. Isännän muuttaessa Roomaan Barabbas seuraa mukana. Hän karkaa parahiksi kokeakseen Rooman palon ja kristittyjen vainon. Innoissaan Vapahtajan tulosta hän levittää tulta ja tulee tuomituksi.

Lopulta myös Barabbas kuolee ristillä,  jonon viimeisenä, sivussa, yhä torjuttuna. Huomaamattomana kuin Veikko Lavin laulussa Takarivin Taavi.

Läpi elämänsä hän oli tavallaan syrjässä, statisti, osaton. Paljon hän yritti, mutta itse päätapahtumat vyöryivät aina jossakin sivulla, joskus niin lähellä – ja silti tavoittamattomissa.

Liikkuvan poliisin puolesta

Olen miettinyt Liikkuvan Poliisin (LP) lakkauttamista. Sisäministeri Päivi Räsänen (kd) pitää toimenpidettä säästösyistä välttämättömänä. En ymmärrä, koska LP:n tuottamat tulot valtiolle ovat moninkertaiset sen kaikkiin kuluihin nähden, ainakin jos lehtiin kuten Helsingin Sanomat uskoo.

Jos yksityistaloudessa etsitään viiden (5) euron säästö, joka tuottaa satasen (100) tulon menetyksen, osataanlaskea että säästö ei kannata, vaan aiheuttaa 95 euron tappion. Miksi valtion hallinnossa ei ymmärretä tätä?

Lisäksi ihmettelen, miten alas liikenneturvallisuus taas vajoaa, jos LP:n valvonta jää pois. Ei paikallispoliisi ehdi, kun töitä on ennestäänkin ja resursseja vain vähennetään.

Jos olen väärässä, näkisin mielelläni jossakin selvityksen, miten LP:n lakkautus todella säästää ja miksi se on välttämätön. Minusta se ei ole edes hölmöläisten peiton jatkamista saman peiton alapäästä yläpäähän, vaan vielä hullumpaa.