Jaoin sateenkaariseurakunnan ilon

Minulla on ollut ilo päästä saarnaamaan eri puolille Suomea sateenkaarimessuissa. Ne kokoavat monenlaisia seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja heidän ystäviään ja omaisiaan.Saavat niihin muutkin osallistua.

Tampereen Finlaysonin kirkon juhlamessun 23.11.2013 jälkeen päässäni pyörivät tutut ajatukset.

- Mikä ilo nähdä tällainen joukko asiaan paneutuneita, tasokkaita ja innostuneita vapaaehtoisia messua suunnittelemassa ja toteuttamassa!

- Ilo olla messun pappina yhdessä Tampereen tuomiorovastin kanssa! (Ja vieno kysymys, milloin muut tuomiorovastit uskaltavat tätä osaa seurakunnastaan palvella.)

- Ilo nähdä kirkon täydeltä väkeä, joka on kirkossa kuin kotonaan. Huomattava osa niitä nuoria aikuisia, joita kirkko muuten itkee toimintaansa. Näissä tilanteissa heitä on vaikka kuinka paljon. He kokevat kristillisen uskon merkittäväksi osaksi elämäänsä.

- Hurskas toive (pium desiderium), että pian koittaisi päivä, jolloin kaikki kristityt voisivat rohkeasti ja turvallisin mielin jakaa messun ilon keskenään, jolloin ketään ei ns. katsottaisi ulos kirkosta, jolloin ihmiset saisivat tuntea olevansa tasa-arvoisia Jumalan lapsia.

---
Käytin monta kertaa sanaa ilo. Ihan syystä. No niin, varaudun kivitykseen siitä hyvästä.

14 sukupolven takainen esi-isä teloitettiin Tallinnan lähellä v. 1602...

Sukututkimus on mukava harrastus. Sen kautta ymmärrämme aika tavalla sitä, mistä olemme tulleet ja miksi olemme sellaisia kuin olemme.

Oma sukunimeni on vuodelta 1906, jolloin isoisäni isä suomensi savolaisille vaikean Redsvenin.

Sukulaiseltani Mirja Karjalaiselta sain ostaa tuoreen sukukirjan, ja siinähän kävi kuin Runebergin kuvaamalle nuorelle ylioppilaalle: ”Mä luin rivin, luin kaks’, vereni tunsin kuumemmaks’.”  Suvun vanhoilta kuullut hajanaiset jutunpätkät jäsentyivät osaksi kokonaisuutta.

Olin kuvitellut, että jäljet päättyisivät Enonkosken sahan työmiehiin 1800-luvun alussa, mutta mitä vielä. Äkkiä oltiinkin 1500-luvun alussa ja kuninkaan voudin Lars Redsvenin kanssa Olavinlinnassa.

Pojanpoika Ambrosius Henrikinpoika Redsven kunnostautui savolaisen ratsuväen kanssa valtaamalla Käkisalmen ja pitämällä sitä hallussaan toistakymmentä vuotta. Hän pani kovasti pahakseen, kun se Täyssinän rauhassa 1595 vielä luovutettiin venäläisille.

Mutta ei hätää, uusi sota odotti Puolassa. Ikävä kyllä siinä tuli turpiin oikein kunnolla, ja Ruotsi-Suomen armeijan rippeet perääntyivät Tallinnan seudulle asti. Tuntemattomasta syystä ruotsalaiset teloittivat Ambrosiuksen siellä vuonna 1602. Mielikuvituksessani näen Savon huvenneen joukon pyytävän päästä vuosikausien sotimisen jälkeen käymään kotona, minkä uusi ruotsalainen ylipäällikkö tulkitsi kapinaksi ja maanpetokseksi. Ei kun päälliköltä pää poikki.

Seuraavat sukupolvet tuottivat lukuisan määrin Brusiuksia, Ruseja, Rosseja ja muita Ambrosiuksen johdannaisia. Oli sotilaita ja kartanonherroja, kunnes ruptuurisota toi venäläiset kotikonnuille polttamaan ja ryöstämään kaiken. Turun rauha 1743 pirstoi suvun kahta puolen rajaa.

Selvisi myös sukunimen merkitys. Todennäköinen johto on reds(kaps)sven, joka oli eräänlainen tarpeistosta vastaava, varastojen herra. Sven tarkoitti tuohon aikaan nuorta miestä, ja ainakin Tukholmassa redsven oli ammattinimike, ei sukunimi. Lukemattomia kirjoitusasun vaihteluita tunnetaan: Redshuen, Rothwen, Ruthwen… tai savolaisittain Reisvänni.

Oppiin kuuluu lähimmäisenrakkaus

Kristilliseen uskoon kuuluu tietty kiteytetty oppisisältö kuten uskontunnustus. Ilman opin määrittelyä usko on tunneläikähtelyä ja tuuliajolla tai ohjattavissa mielivaltaisesti. Ohjastajia tuntuu aina riittävän.

Toisaalta pelkkä oppi, siihen takertuminen ja dogmien taakse asettuminen voi olla hyytävän kylmää ja heikompia jyräävää. Siitä on kirkon historiassa ja nykypäivässä esimerkkejä. Dogmi ilman rakkautta ja lähimmäisen huomaamista on se kirjain, joka kuolettaa. Voi myös tuntua inhottava tuoksu "me yksin olemme oikeassa". Kristuksen tuntemisen tuoksu on toisenlainen.

Kultaiseen keskitiehen kuuluvat molemmat, selkeä opillinen pohja sekä avoin sydän ja tekevät kädet. Iso kirja opettaa rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä.

Minun taivaani (Kotimaa24 teeman innoittamana)

Aika pienenä tyttönä jo arvelin, että minun taivaassani saa olla sylissä. Lapsuudenkodissa meitä syliin pyrkijöitä oli kahdeksan lapsen verran, joten lievää tunkua ja kilpailua oli. Mutta sitten on lopulta paikka, jossa kaikki on hyvin. Vaikkapa sylissä saa olla niin kauan kuin siltä tuntuu.

Kuolema tuli lähelle aluksi lemmikkieläinten kautta. Koiria ja kissoja saateltiin. Alkoi tuntua siltä, että ei ole reilua erota rakkaista noin vain. Jospa vielä olisi mahdollista kohdata? Lapsen mielikuvitus rakensi myös esim. koirien taivaan, jossa oli maukkaita, maassa muhineita luita, paljon tilaa kirmailla ja hyviä hajuja, mitä nuuhkia. Ja paljon kavereita. Koirien taivas alkoi välillä jopa kiehtoa enemmän kuin kerhossa kuullut kuvaukset valkoisista vaatteista ja harpunsoitosta.

Myöhemmin järkytyin lukiessani Ilmestyskirjasta, että "ulkopuolella ovat koirat." Vei aikansa ennen kuin tajusin, että nuo koirat eivät olleet nelijalkaisia ja lämpimällä turkilla varustettuja, vaan tietynlaisia ihmisiä.

Lähiomaisten kuolemat ovat opettaneet elämän rajallisuuden. On se taivas tullut jotenkin lähemmäksi, kun ajattelen siellä toivottavasti kohdattavia tuttuja.

Aikuisten tylsempään ja abstraktimpaan maailmaan siirtyminen teki konkreettisesta taivaasta olotilan tai suhteen. Silti jotakin lapsuuden ajatuksista on säilynyt. Saa sitten aikanaan nähdä!

Kun ajattelen Raamatun usein vaikeaselkoisia taivaskuvia, yritän ymmärtää niitä siinä valossa, että kuvataan sanoin kuvaamatonta, jotain sellaista, mikä ei meidän käsitteillemme alistu. On vaikea sanoa, missä kuvaus alkaa ja loppuu, mikä on vertausta - vai onko kaikki?

Kaikki on toisin ja paremmin. Moni asia on kääntynyt päälaelleen. Ei ole nälkä, ei tarvitse itkeä, aika ei lopu kesken. Taivasta siis kuvataan sen valossa, mitä se ei ole.

Mitä se sitten on? Sitäpä ei kai silmä ole nähnyt eikä korva kuullut, se ei ole ihmisten ajatuksiin astunut. Se on jotakin niin käsittämättömän paljon enemmän ja toisenlaista kuin mihin pienen pääni tuumailu pystyy kurottumaan.

Mutta eiköhän siellä saa taputella koiran lämmintä turkkia ja tuntea tutun lipaisun kädessään. Olla sylissä. Olla lähellä tuttuja ja rakkaita. Ja lopultakin pystyn laulamaan aivan puhtaasti...
Tai sitten vielä parempaa?

Oikeudenmukaisuus on kristillistä

Edellinen blogini siitä, että myös kristilliset yhteisöt (kirkon seurakunnatkin) voisivat maksaa oikeaa palkkaa oikeasta työstä, tuntui osuneen mehiläispesään.
Tähän sivulle on tullut vähän ja melko asiallista palautetta, henkilökohtaisesti minulle paljon muuta. Olen mm. uskosta luopunut, kun esitän, että työstä maksettaisin palkkaa, sopimuksista pidettäisiin kiinni eikä uskon varjolla rohkaistaisi laittomuuksiin kuten veronkiertoon. Tai verosuunnitteluahan se nyt on. Mielenkiintoista.
Autuas on siis edelleen se joka virren sanoin "palkkaa pyytämättä ojentaa hoivan kättä."
Kysyn vain, miten tuo hoivan käden ojentaja saa elatuksensa ja miten hänen perheensä jaksaa?
Tuntematon sähköisessä mediassa lähestynyt kertoi työskentelevänsä hoitajana kristillistaustaisessa laitoksessa. Ei enää kauan, koska hän ei tule palkallaan toimeen. Talon henki on sellainen, että odotetaan henkilöstön itse tarjoutuvan ilmaiseen ylityöhön, jättävän lisät anomatta ja tyytyvän, jos palkanlaskenta taas vahingossa jätti osan tilistä pois. Olisi epäkristillistä kysellä virka- ja työehtoehtosopimuksessa luvatun minimin perään.
Lienenkö tyhmä, kun minusta epäkristillistä on päin vastoin laillisten palkkojen ja sitä kautta henkilöstön polkeminen?
Pitäisikö uhata facebookista löytämälläni tavalla: - Varokaa! Minulla on musta pipo ja punainen kolmio lääkepakkauksessa!

Työmies on palkkansa ansainnut

 

Helluntaievankelistojen eläkeasiat on hoidettu huonosti. Jos omaa ahneutta, pyrkyryyttä ja ns. eteensä katsomista ei ole ollut (erityisen kristillisiähän nuo ominaisuudet eivät ole), niin tyhjän päälle on jääty ja kansaneläkkeen perusosan varaan, kun eläkepäivät koittavat.

http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/3712/evankelistojen_elaketilanne_surettaa_helluntailaisia

Tilanne ei ole kunniaksi kenellekään.

Kristillisissä piireissä paljon laajemminkin kuin vain helluntaisaarnaajien osalta on opittu kummallinen käytäntö: työ ei olekaan työtä. Ainakaan siitä ei makseta palkkaa. Jos sitä varovasti kysyy, saa ihmetystä ja syyllistämistä osakseen.

– Kuinka sinä nyt noin? Eikö sinulle riitä, että saat meidän tilaisuuksissa palvella Herraa? Sinähän saat palkan taivaassa!

Niin annetaan sitten palkaksi pullakahvit ja puolilämmintä kättä, ehkä joskus osa kilometrikorvauksista.

Palkka taivaassa on kaunis ajatus, mutta kun sitä tarvittaisiin jo maan päällä, kun pitäisi asua jossakin ja syödä. Matkustaa ja perhettä elättää.

Olen teeman muunnelmineen kuullut lukemattomat kerrat. Ryöstöviljely ja hyväksikäyttö koskee myös monia muusikoita. Nykyisin myös ”oikean työn” tekijöitä. Uskovainen maalari ei saisi hengellistä yhteisöä työstään tai edes tarpeistaan laskuttaa.

En todellakaan ole vapaaehtoistyötä vastaan. Se on upea asia. Mutta pakotettua, kiristettyä ja hengellisesti ujutettua se ei saisi koskaan olla, vaan sydämestä tulevaa.

Eikä todellakaan anna kaunista kuvaa seurakunnan tai muun kristillisen yhteisön sieluntilasta, jos se väärinkäyttää jäsentensä tai muiden ammattitaitoa ja työpanosta.

Apostoli Paavali korostaa, että työmies on palkkansa ansainnut. Puivan härän suuta ei saa sitoa. Paavalin mukaan tämä on Jumalan kehotus maksaa palkkaa seurakunnissa. (1 Kor. 9:8, 1 Tim. 5:17-18)

Moni noista maksamattomista yhteisöistä ylpeilee erinomaisella uskollaan ja Raamatun kirjaimellisella tulkinnalla. Ja hups vain, tuo selvä sanankohta käännetään päälaelleen.

Saatetaanpa myös kehottaa suoranaiseen veronkiertoon eli rikolliseen toimintaan, mihin linkki seuraavassa:

http://www.fightforsalvation.fi/?sid=12&tid=1703

”Kokousviikonlopun jälkeen sunnuntai-iltana kun tuli palkanmaksun aika, pyysi seurakunnan pastori minut takahuoneeseen ja sanoi, että uhri oli niin suuri, että hän ei halua antaa minulle kuin 300 euroa, ja loput uhrista he käyttäisivät uuden kirkkonsa tuleviin vuokriin ja kuluihin. Hän neuvoi minua viemään antamansa summan kirjanpitoon kilometrikorvauksena, jolloin siitä ei tarvitse maksaa veroa. Eli se oli suorastaan veronkiertoon yllyttämistä. Tämä 300e ei riittänyt kattamaan edes lakisääteistä kilometrikorvausta.”

 

 

 

Mauton teko

Venäjällä poliisi on takavarikoinut tauluja taidenäyttelystä. Taulut esittivät mm. presidentti Vladimir Putinia ja pääministeri Dmitri Medvedeviä naisten alusvaatteissa.

Asiasta kertoo mm. Helsingin Sanomat  http://www.hs.fi/kulttuuri/Ven%C3%A4j%C3%A4n+poliisi+takavarikoi+taulun+Putinista+naisten+alusvaatteissa/a1377653749824

Viranomaisten mukaan kyse on provokaatio uusia homolakeja vastaan. Lisäksi ivataan esivaltaa, mistä voi saada vuoden vankeutta.

Jotenkin surkuhupaisaa. Kuvan perusteella taulu on toki mauton. Jupakassa on tahallisen vastakkainasettelun ja huomion herättämisen makua.

Toisaalta tapahtumat osoittavat, että hölmöjä lakeja vastaan noustaan pyrkimällä osoittamaan ne juuri niin hölmöiksi kuin ne ovat.

Asiallisen tiedon välittäminen vaikkapa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kun ei ole ”propagandaa”, joka olisi järkevä kieltää lastensuojeluun vedoten.