Kirkko vuonna 2040

Mitä kirkkoon kuuluu 10 tai 20 vuoden päästä?

Toivottavasti voin vastata, että kiitos, hyvää kuuluu. Joiltakin osin olen siitä varma. Tietty perusta on ja pysyy. Iso kirjakin vakuuttaa, että uskon kalliolle perustettua kirkkoa eivät tuonelan portitkaan voita.

Yhtä varmasti voin sanoa, että jotkin asiat varmasti muuttuvat. Tästä on vaikeampi selvittää, mikä muuttuu ja mihin suuntaan.

Arkkipiispa Tapio Luoma on todennut, että kirkon vihkimiskäytäntö laajennee lähivuosina koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Sukupuolikäsityksen vanhentunut binäärimuoto (on vain miehiä tai naisia) unohdetaan, kun elämä osoittautuu sitä rikkaammaksi.

Kirkon jäsenmäärä laskee edelleen, joten kansankirkosta puhuminen on ongelmallista. Kaikille tarkoitettu ei ole sama kuin suuren enemmistön omakseen kokema.

Seurakuntien talous kiristyy entisestään. Kun kiinteistöt ja maat on myyty, on pakko yhä rajummin puuttua henkilöstömäärään. Suurissakaan seurakunnissa ei riitä palkattua työntekijää joka ripsaukseen. Ei ainakaan kokoaikaista.

Henkilöstöstä merkittävä osa saa varsinaisen toimeentulonsa muualta ja palvelee kirkossa enemmän tai vähemmän talkoohengessä. Tämä koskee myös papistoa.

Jo nyt kirkko on suurelta osin toimitusten ja rituaalien yhteisö. Se kehitys jatkuu. Jumalanpalvelus ei ole IN, mutta hautaan siunaa pappi. Vihkimisen suosio kasvaa, kun kaikki konfirmoidut kirkon jäsenet saavat siihen oikeuden.

Kirkon yhteiskunnallinen asema on kauan sitten lipsahtanut alas kansakunnan kaapin päältä. Yhä harvempaa päättäjää tai vaikuttajaa arvostetaan statuksen, muodollisen aseman perusteella. Enemmän tarkataan sitä, mitä sanotaan ja mitä tehdään. Sanojen ja tekojen välillä ei saa olla ristiriitaa.

Hengellisessä mielessä polarisoituminen eli ääripäiden etääntyminen jatkuu. Karrikoiden toisessa päässä on pieni tosiuskovien yhteisö, joka heristelee tuomion sormea ja keskittyy raamatullisesti hyvin valikoituihin raamatunkohtiin. Toinen laita taas avautuu yhä enemmän yhteiskuntaan ja humaanisuuteen.

Teologisesti mielenkiintoista on konservatiivien lisääntynyt keskittyminen Jeesukseen, jolloin Isä Jumala jää vähälle huomiolle.

Onhan näitä visioita. Jotkin niistä ovat toivottavasti vääriä tai ainakin pahasti liioiteltuja. Toivon ja uskon, on se että vielä riittää käsiensä ristijöitä ja lähimmäisen auttajia. Vielä kun saisi elävän ja kunnioittavan keskusteluyhteyden eri suuntiin vetävien välille.

                                                                                      

                                          

Mistä uskonnossa on kysymys?

Eri uskonnoissa on yhteisiä piirteitä, joskaan kaikki nämä eivät koske kaikkia. Klassinen buddhalaisuus ei edellytä jumalaa tai jumalia. Joskus taas pitää miettiä, onko kyse uskonnosta vai elämänfilosofiasta.

Mutta jotakin tämäntapaista eri uskonnoista voisi koota:

• Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan parempaan (taivas, paratiisi, Abrahamin helma, nirvana)
• Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei ole aivan sitä, mitä pitäisi olla (synti, rikkomukset, epätäydellisyys, vääryyksien korjaus, oikaisu, kosto)
• Unelma paremmasta tulevaisuudesta, josta esim. epätäydellisyys, rikkinäisyys tai synti on poissa
• Olemassaololle etsitään tarkoitusta tai mielekkyyttä

Kysymykset ovat ihmiskunnan yhteisiä, mutta vastauksissa riittää kirjoa. Monissa idän uskonnoissa keskitytään mietiskelyyn, itsetarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Voidaan vapautua jälleensyntymisen pakosta, vaipua tyhjyyteen.

Toinen yleinen piirre on esi-isien tai heidän henkiensä kunnioitus. Usein siihen liittyy pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen.

Myös juutalaisuutta voi luonnehtia lakiuskonnoksi, joskin lain noudattamista ei useinkaan koeta taakaksi vaan etuoikeudeksi.

Juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa toki myös mietiskellään, mutta nähdään samaan aikaan tarve muutokseen, joka ei ole vain sisäistä ihmistä koskeva. Vääryydet on oikaistava ja ehkä koko yhteisön muututtava.

Kristinusko nykymuodoissaan uskoo sosiaaliseen vastuuseen ja kehotteluun, mutta on uskontoja tai niiden äärisuuntia, joissa pakottaminen jopa väkivallalla katsotaan oikeaksi.

Monoteististen (yksijumalaisten) uskontojen voima – ja joskus vamma – on käsitys siitä, että kun oma Jumala on se ainoa oikea, ovat muut vääriä. Tästä voi seurata hankalia uskontojen välisiä suhteita.

 

Jouluksi 2016

(Tämä on julkaistu Savon Sanomissa 24.12.2016 "Ajassa" alakertana)

Ihmeiden ihme

Jouluun kuuluu, että yritetään sanoa ja ymmärtää jotakin sellaista, mikä ei sanoiksi tai ymmärrykseen taivu. Miten Jumala voi tulla ihmiseksi tai sana lihaksi?

Siihen on Uuden testamentin sisällä lukemattomia eri polunpäitä vastaukseksi. Se on vähän kuin sokeat norsua tutkisivat. Yksi tunnustelee kärsää, toinen korvaa, kolmas torahammasta, neljäs jalkaa, viides kylkeä ja kuudes häntää. Kukin voi kertoa jotakin olennaista ja varmasti norsuun kuuluvaa, mutta kukaan ei hallitse koko totuutta.

Vanhimmat Uuden testamentin tekstit ovat Paavalilta. Hän mainitsee ohimennen ajan täyttyneen ja Jumalan lähettäneen Poikansa syntymään naisesta, mutta muuten häntä ei tuntunut juuri lainkaan kiinnostavan Kristus ”lihan mukaan”. Hänelle tärkeintä olivat ristinkuolema ja ylösnousemus. Mainitsee hän toki myös parusian, sen että Kristus tulee vielä takaisin. Ehkä hyvinkin pian.

Evankeliumeissa kohtaamme Markuksella eräänlaista adoptio-oppia tai nykykäsityksen mukaan mieluummin possessionaalisuutta. Henki valtaa Jeesuksen ja ohjaa suureen tehtävään. Jumala tavallaan ottaa Jeesuksen pojakseen ja julkistaa sen. Matteus ja Luukas eivät tyytyneet tähän, vaan heidän täytyi kertoa Jeesuksen lapsuudesta. Hyvin erilaiset kertomukset muuten. Ihmeet ovat olleet mukana alusta asti, ei vasta kasteen ja kirkastusvuoren jälkeen.

Johanneksen evankeliumi on kuin toisesta maailmasta. Siellä on pyhä Sana, joka oli luomisesta asti Jumalan luona kunnes laskeutui tänne maailmaan ja tuli lihaksi. Vähän samantapainen on Paavalin siteeraama kenosis-hymni, jossa ennalta ollut Kristus tyhjentää itsestään taivaallisen olemuksensa voidakseen olla kuolevainen. Jos Markuksen Jeesus on paljolti ihminen, Johanneksella hän on taivaallinen olento keskellämme.

Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa edellytetään erityinen kirkon aika, kun Kristuksen paluu näytti viipyvän. Kirkon tehtävä oli kastaa ja opettaa, murtaa leipää nälkäisille ja viedä sana kaikkeen maailmaan.
Monesta kohdasta voi uumoilla, että ne kuvaavat myöhemmän seurakunnan käytäntöä esimerkiksi ehtoollisen vietossa ja kasteessa. Ydinasiat kuvataan yhä kiteytetymmin, joskin vielä oli pitkä matka esimerkiksi kolmeen ekumeeniseen uskontunnustukseen.

Kaiken kaikkiaan Uuden testamentin kuvaukset Jumalan Pojasta ja hänen ihmiseksi tulostaan eivät ole yksi ja yhtenäinen kertomus. Yhdessä ne antavat hänestä sen kuvan, jota kirkko opettaa. Joulua ajatellen ydin voisi olla sanoissa ”Teille on syntynyt Vapahtaja.”

Kirjoittaja on rovasti ja notaari.

Marja-Sisko Aalto

Vedä ittes hirteen

Sosiaalinen media ja sen keskustelupalstat ovat luoneet keskustelukulttuurin muunnoksen, jolle on ominaista vihapuhe ja vihaviesti.

Se on kielenkäyttöä, johon harva silmästä silmään pystyy. Mutta kun saa nimettömänä puskista huudella, huudellaan myös. Loka lentää. On jo raportoitu itsemurhia, jotka perustuvat nettikiusaamiseen tai lehtien minikommenttipalstojen törkyisimpiin osiin.

Vihapuheelle on ominaista nimettömyys. Tekijää ei juuri voi jäljittää.

Edelleen ominaista on kohtuuttoman ilkeä sävy. Jutussa voi olla siteeksi tottakin, mutta rajusti paisutellen ja ilkeästi tulkiten. Voi se olla perätönkin.

Vihaviestillä halutaan vaikuttaa. Saada joku eroamaan, vetäytymään tai perumaan, vielä parempi jos itkemään.

6-7 vuotta sitten kuvittelin, että jakamalla pyynnöstä asiatietoa transsukupuolisuudesta silmät avautuisivat ja yhä useammat olisivat sinut asian kanssa. Ei se ollutkaan seksihurjastelua tai hulluutta. Moniin se myönteisellä tavalla tehosikin.

Toisaalta huomasin, että joitakin mikä tahansa vastaus lietsoi vain mitä kummallisimpiin reaktioihin, jopa vihaan.

-          Älä selitä. Oot latvasta laho. Huora. Vedä ittes hirteen tai vessasta alas. Kohta tullaan ja sitten lätty lätisee.

Julmimmat ottivat Jumalan takuumiehekseen:

-          Hän heittää sinut tuliseen järveen syntiesi tähden.

Ei julmureille muistunut mieleen, että Jeesus Kristus on syntimme sovittanut ja että uskossa häneen me pelastumme. Merkillisen hyvin nuo vihaviestien lähettäjät myös tiesivät, mitä Jumala minusta ajatteli. Tai siis uskottelivat tietävänsä. Itse ajattelen, että silmittömään vihaan sortuva on kaukana Jumalan tahdon ymmärtämisestä.

Mikä sitten voisi olla toisin? Voiko kehityksen suuntaa muuttaa?

Voi!

Uskon, että paljon auttaisi jo sekin, että arvostelua voisi antaa vain todistettavasti omalla nimellä. Se hillitsisi kummasti.

Vielä tehokkaampaa olisi sisimmän muutos. Jos siis osaisimme kilpailla toistemme kunnioittamisessa, rakastaa lähimmäistämme, tehdä toiselle sitä mitä itsellemme tahdomme ja muistaa, että Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

(Tämä on julkaistu Savon Sanomien alakertana 20.3.2015)

                                           

Oppiin kuuluu lähimmäisenrakkaus

Kristilliseen uskoon kuuluu tietty kiteytetty oppisisältö kuten uskontunnustus. Ilman opin määrittelyä usko on tunneläikähtelyä ja tuuliajolla tai ohjattavissa mielivaltaisesti. Ohjastajia tuntuu aina riittävän.

Toisaalta pelkkä oppi, siihen takertuminen ja dogmien taakse asettuminen voi olla hyytävän kylmää ja heikompia jyräävää. Siitä on kirkon historiassa ja nykypäivässä esimerkkejä. Dogmi ilman rakkautta ja lähimmäisen huomaamista on se kirjain, joka kuolettaa. Voi myös tuntua inhottava tuoksu "me yksin olemme oikeassa". Kristuksen tuntemisen tuoksu on toisenlainen.

Kultaiseen keskitiehen kuuluvat molemmat, selkeä opillinen pohja sekä avoin sydän ja tekevät kädet. Iso kirja opettaa rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä.

Jumala piilossa

Monen kokemus on, että Jumalan valta ei ns. näy missään.

Helpommin näkyy se valta, jota käyttää kulmakunnan kingi, pikkupomo, pääministeri tai se iänikuinen, kasvoton markkinavoima.

Mutta Jumala – piilossa on ja pysyy. Hienosti sanottuna hän on absconditus, salattu, ja Paavalin ajatuskuluista päästään siihen, että Jumala kätkeytyy vastakohtiinsa. Äärimmäinen voima heikkouteen, valo pimeyteen, armo sinne missä armottomimpia ollaan.

Mutta miksi hän kätkeytyy? Tulisi esiin! Pitäisi kunnon tiedotustilaisuuden ja sanoisi, ettei tämä nykyinen peli vetele, tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi. Tai mitä asiaa hänellä nyt olisikaan.

Ja kuitenkin… Juuri siinä järjenvastaisessa heikkoudessaan ja vaatimattomissa kuvioissaan Jumalan sana voi kolahtaa perille. Aivan päin honkia suunniteltu tiedonjulkistus pojan syntymästä on yhä lukemattomien mielessä.

Tai tarina Unkarin kansannousun jälkeen. Muuan mielipidevaikuttaja istui tuomiotta yli kaksi vuotta kunnes huomattiin, että hän oli syytön. Vallanpitäjät olivat vaihtuneet ja yksi ja toinen vapisi miettiessään, millainen kosto odotti. Vapautettu sanoi: - Kostoni on aivan hirveä. Ette pääse siitä ikinä eroon. Siitä, että minä annan anteeksi.

Moniarvoisuus - vai arvottomuus?

Suvivirren laulamisesta tai laulamattomuudesta koulujen kevätjuhlissa on keskusteltu isoillakin kirjaimilla.

Onko sen laulaminen uskonnonharjoitusta? Loukkaako se ateisteja? Entä loukkaako lauilamatta jättäminen uskovia? Vai onko se nähtävä enemmän osana suomalaista perinnettä ja kulttuuria, kesän alkamisen iloisena merkkinä?

Kun maamme väestö koko ajan monikulturoituu, tulevat vastaavat ongelmat yhä uudelleen esiin. Mitkä meidän tapamme ja perinteemme ovat osa suomalaisuutta, mitkä uskonnonharjoitusta, mitkä jotakin muuta?

Kiusallisesti on alkanut tuntua siltä, että jos jonkinlainen törmäyskurssi näyttää edes jotenkin mahdolliselta, päättäjämme ovat ensimmäiseksi valmiit luopumaan kristillisestä uskosta tai sitä ilmentävistä asioista.

Karmea esimerkki 1980-luvun lopulta: Seurakunta sai luvan kutsua pakolaisten vastaanottokeskuksen väkeä viettämään kesäisen päivän leirikeskuksessa, syömään, uimaan, rohkeimmat saunomaankin. Mutta vain sillä ehdolla, että ristit ja uskonnolliset kuvat olisi riisuttu seiniltä tai peitetty. Vastaanottokeskuksen johto ei millään ymmärtänyt, kun sanoin ei. Niitä ei siis peitetty, enkä kokenut kenenkään vieraan saaneen niistä näppylöitä.

Luulenpa muiden uskontojen edustajien arvostavan meitä enemmän, jos itse tiedämme, millä perustalla seisomme ja näytämme sen. Ihan aidosti voi olla ystävällinen ja tukena, vaikka ei uskoaan piilottaisi.

Toinen kiusallinen asia on, että kun puhutaan moniarvoisuudesta, on se usein käytännössä arvojen sekamelska. Jos kaikkia mahdiollisia uskoja ja uskomuksia kuvittelee samanarvoisiksi, tulee elämänkatsomuksesta kuin shoppailu valintamyymälässä. Otanpa vähän tuosta ja tuosta ja tuosta...

Hölmöimmillään moniarvoisuus on epäselvyyttä, jopa arvojen puutetta, arvottomuutta.

Kristillinen usko voisi antaa hyvän pohjan rakentaa elämää, jossa arvoperusta on kohdallaan.

Uskotko Jumalaan vai Raamattuun?

Törmään usein kristittyihin, joille tuntuu usko Raamattuun olevan tärkeämpää kuin usko Jumalaan.

Minusta sen pitää olla toisin päin. Jumala on ykkönen. Hänestä ja hänen tahdostaan kertova kirja ei ole uskon kohde, vaan sillä on välinearvo.

Toki asia ei ole noin yksinkertainen, vaan jännitteinen. Toisaalta emme tune Jumalan tahtoa juuri muualta kuin Raamatusta. Raamattu on usein myös kriteeri, jolla siilataan pois harhaopit.

Mutta silti: se on väline, se on kirja.

Usko kohdistukoon kolmiyhteiseen Jumalaan.