Mistä uskonnossa on kysymys?

Eri uskonnoissa on yhteisiä piirteitä, joskaan kaikki nämä eivät koske kaikkia. Klassinen buddhalaisuus ei edellytä jumalaa tai jumalia. Joskus taas pitää miettiä, onko kyse uskonnosta vai elämänfilosofiasta.

Mutta jotakin tämäntapaista eri uskonnoista voisi koota:

• Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan parempaan (taivas, paratiisi, Abrahamin helma, nirvana)
• Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei ole aivan sitä, mitä pitäisi olla (synti, rikkomukset, epätäydellisyys, vääryyksien korjaus, oikaisu, kosto)
• Unelma paremmasta tulevaisuudesta, josta esim. epätäydellisyys, rikkinäisyys tai synti on poissa
• Olemassaololle etsitään tarkoitusta tai mielekkyyttä

Kysymykset ovat ihmiskunnan yhteisiä, mutta vastauksissa riittää kirjoa. Monissa idän uskonnoissa keskitytään mietiskelyyn, itsetarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Voidaan vapautua jälleensyntymisen pakosta, vaipua tyhjyyteen.

Toinen yleinen piirre on esi-isien tai heidän henkiensä kunnioitus. Usein siihen liittyy pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen.

Myös juutalaisuutta voi luonnehtia lakiuskonnoksi, joskin lain noudattamista ei useinkaan koeta taakaksi vaan etuoikeudeksi.

Juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa toki myös mietiskellään, mutta nähdään samaan aikaan tarve muutokseen, joka ei ole vain sisäistä ihmistä koskeva. Vääryydet on oikaistava ja ehkä koko yhteisön muututtava.

Kristinusko nykymuodoissaan uskoo sosiaaliseen vastuuseen ja kehotteluun, mutta on uskontoja tai niiden äärisuuntia, joissa pakottaminen jopa väkivallalla katsotaan oikeaksi.

Monoteististen (yksijumalaisten) uskontojen voima – ja joskus vamma – on käsitys siitä, että kun oma Jumala on se ainoa oikea, ovat muut vääriä. Tästä voi seurata hankalia uskontojen välisiä suhteita.

 

Työmies on palkkansa ansainnut

 

Helluntaievankelistojen eläkeasiat on hoidettu huonosti. Jos omaa ahneutta, pyrkyryyttä ja ns. eteensä katsomista ei ole ollut (erityisen kristillisiähän nuo ominaisuudet eivät ole), niin tyhjän päälle on jääty ja kansaneläkkeen perusosan varaan, kun eläkepäivät koittavat.

http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/3712/evankelistojen_elaketilanne_surettaa_helluntailaisia

Tilanne ei ole kunniaksi kenellekään.

Kristillisissä piireissä paljon laajemminkin kuin vain helluntaisaarnaajien osalta on opittu kummallinen käytäntö: työ ei olekaan työtä. Ainakaan siitä ei makseta palkkaa. Jos sitä varovasti kysyy, saa ihmetystä ja syyllistämistä osakseen.

– Kuinka sinä nyt noin? Eikö sinulle riitä, että saat meidän tilaisuuksissa palvella Herraa? Sinähän saat palkan taivaassa!

Niin annetaan sitten palkaksi pullakahvit ja puolilämmintä kättä, ehkä joskus osa kilometrikorvauksista.

Palkka taivaassa on kaunis ajatus, mutta kun sitä tarvittaisiin jo maan päällä, kun pitäisi asua jossakin ja syödä. Matkustaa ja perhettä elättää.

Olen teeman muunnelmineen kuullut lukemattomat kerrat. Ryöstöviljely ja hyväksikäyttö koskee myös monia muusikoita. Nykyisin myös ”oikean työn” tekijöitä. Uskovainen maalari ei saisi hengellistä yhteisöä työstään tai edes tarpeistaan laskuttaa.

En todellakaan ole vapaaehtoistyötä vastaan. Se on upea asia. Mutta pakotettua, kiristettyä ja hengellisesti ujutettua se ei saisi koskaan olla, vaan sydämestä tulevaa.

Eikä todellakaan anna kaunista kuvaa seurakunnan tai muun kristillisen yhteisön sieluntilasta, jos se väärinkäyttää jäsentensä tai muiden ammattitaitoa ja työpanosta.

Apostoli Paavali korostaa, että työmies on palkkansa ansainnut. Puivan härän suuta ei saa sitoa. Paavalin mukaan tämä on Jumalan kehotus maksaa palkkaa seurakunnissa. (1 Kor. 9:8, 1 Tim. 5:17-18)

Moni noista maksamattomista yhteisöistä ylpeilee erinomaisella uskollaan ja Raamatun kirjaimellisella tulkinnalla. Ja hups vain, tuo selvä sanankohta käännetään päälaelleen.

Saatetaanpa myös kehottaa suoranaiseen veronkiertoon eli rikolliseen toimintaan, mihin linkki seuraavassa:

http://www.fightforsalvation.fi/?sid=12&tid=1703

”Kokousviikonlopun jälkeen sunnuntai-iltana kun tuli palkanmaksun aika, pyysi seurakunnan pastori minut takahuoneeseen ja sanoi, että uhri oli niin suuri, että hän ei halua antaa minulle kuin 300 euroa, ja loput uhrista he käyttäisivät uuden kirkkonsa tuleviin vuokriin ja kuluihin. Hän neuvoi minua viemään antamansa summan kirjanpitoon kilometrikorvauksena, jolloin siitä ei tarvitse maksaa veroa. Eli se oli suorastaan veronkiertoon yllyttämistä. Tämä 300e ei riittänyt kattamaan edes lakisääteistä kilometrikorvausta.”

 

 

 

Hengellisyys ja esimerkin arvo

Työkseni lueskelen mielenkiintoisia papereita ja laadin usein vähän tylsempilukuisia. Eräästä toimintalinjauksesta hyppäsi silmille lause, joka on niin itsestään selvä, että se usein jää kirjaamatta.

- Rohkaistaan hengellisen elämän kehittämiseen ja näytetään itse esimerkkiä.

Seurakunta ja kirkko on hengellinen yhteisö. Se tieto löytyy myös kirkon lakikirjasta.

On jotenkin mieltä lämmittävää nähdä se kuitenkin auki kirjoitettuna ja toimenpideluettelon kärjessä.

Hengellistä elämää on vaikea käskeä. Innostaa tai rohkaista voi. Jaakkiman kristillisen opiston oven päällä oli ainakin takavuosina ”Rohkaisuakatemia”.

Rohkaistaan hengellisen elämän kehittämiseen. Se ei ole vain luvan antamista, vaan eteenpäin auttamista, sekä takaa pönnäten että edestä vetäen, mutta ennen muuta rinnalla kulkien.

Siihen rinnalla kulkemiseen viitannee tuo ”näytetään itse esimerkkiä”.

On eri juttu käskeä: - Menkää ja tehkää! kuin sanoa: - Mennäänpäs ja tehdään yhdessä.

Moni suuren maailman viisaus ei toteudu, kun unohtuu tuo oma esimerkki.