Kaikessa rauhassa ja hötkyilemättä

Kristillisyys on moni-ilmeistä.

Joskus hymyilyttää, joskus vetää vakavaksi. Rajaakin tekee mieli vetää, vaikka siihen on paremmin varustettuja ja valtuutettuja olemassa.

Itse pähkäilen, että moni kohtaa kristittyjä, joita leimaa suorittaminen. Pitää tehdä sitä tätä ja tuota ollakseen kunnon kristitty.

Surkuhupaisin on lähes liikuntakyvytön mummo, joka pelkää Jumalan hylkäävän, kun hän ei enää pääse monta kertaa viikossa osallistumaan sanaharjoitustilaisuuksiin. Eikä lohduta sekään, että hänellä ovat TV 7, Radio Dei ja hengelliset äänitteet jatkuvassa käytössä. Ettei hän vain vetäisi tuomiota päälleen, kun ei ota osaa seurakunnan yhteisiin kokouksiin…

En minä ole Raamatusta löytänyt uskovan mallia, jota leimaisi pakonomainen osallistuminen ja alituinen pelko alamittaiseksi jäämisestä.

Jeesuksen malli oli katkaista kiire, mennä yksinäisyyteen rukoilemaan ja vaikka veneretkelle järven toiselle puolelle.

Paavalilla on jo sitäkin mieltä, että evankeliumilla on kiire, mutta ei suorituspakon näkökulmasta. Hän kehotteli säännölliseen uhraamiseen ja seurakuntaelämän järjestelyihin, mutta tuntuma on, että kaikki toimii vapaaehtoisuuden pohjalta, ei surkeillen tai pakonomaisesti.

Jos sitten tarvitaan isompaa panostusta, se on hetken kestävä kevyt ahdistus, ei elinikäinen taakka. Rykäistään projekti kuntoon ja levätään sen päälle. On myös lupa väsyä ja lupa levätä. Tiedä vaikka siinä löytyisi ilokin uskoon?

Monitouhuinen osallistumispakko saattaa hämärtää senkin, minkä varassa sitä pelastutaan. Se on Jumalan armo Kristuksessa, hänen työnsä, joka varsinaisesti merkitsee.