Ensiksi Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan.
On paljon uskontoja, joissa jumalat ehkä jotenkin sietävät ihmiskuntaa, mutta eivät rakasta. Heitä voi lepytellä ja suostutella, mutta takeita onnistumisesta ei ole. Toisaalta joku reipas hahmo voi olla jumalan tai jumalten suosikki, mutta ei koko populaatio. Saati syntinen ihminen, joka ei jumalista välitä. Hän joutaa pois.
Toiseksi ihmisten keskinäinen rakkaus.
Antiikissa kristityt olivat äärimmäisen kummaa porukkaa. Hoitivat sairaita ja vammaisia, kävivät pelastamassa hylättyjä lapsia. Vähemmällä olisivat päässeet tekemällä kuten muutkin. Jokin sisäinen palo sai kuitenkin toimimaan toisin. Olisiko se taju sitä, että niin Jumalankin silmissä kallista on se, minkä ihminen luonnostaan hylkäisi? Kaikkivaltias kätkeytyy vastakohtaansa: voima heikkouteen, valo pimeyteen. Kun ihminen ajattelee toista ihmistä eikä vain itseään, alkaa maailma muuttua.
Kolmanneksi realistinen minäkuva.
Tämä on näistä hankalin määrittää. Niin herkästi lipsutaan kultaiselta keskitieltä joko tolkuttomaan itseihailuun tai itsesäälin suohon. Lallatellaan läpi elämän tai murehditaan ilo pois. Jossakin sillä välillä on ihminen, joka osaa arvostaa vahvuuksiaan, mutta tuntee myös heikkoutensa; joka usko, toivoo ja rakastaa. Ei tarvitse sammuttaa elämänjanoa kuten idän uskonnoissa, mutta ei myöskään näännyttää itseään palvontamenoilla tai vaadituilla teoilla.
Neljänneksi usko yllättää.
Vaikka miten viisaita pohtisi, uskossa on aina myös se puoli, joka ei järjelle avaudu. Tulee kolhuja ja riemuja elämän tiellä. Hurskas voi kärsiä ja jumalaton menestyä – tai päinvastoin. Vastoinkäymiset eivät välttämättä jalosta meitä lainkaan – mutta äkkiä siellä pimeydessä onkin valoa.
Uskon tuota ominaisuutta on luonnehdittu anekdootilla, jonka mukaan kristitty etsii pimennetystä huoneesta mustaa kissaa, jota siellä ei ole. Mutta sitten sieltä kajahtaa huuto: - Löysin sen!
