Yritän ymmärtää uskoa

Leikin ajatuksella, että poimisin pari asiaa, joissa kristinusko eroaa muista uskonnoista. Väistämättä kyse on likiarvoista ja poikkeuksia on.

Ensiksi Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan.

On paljon uskontoja, joissa jumalat ehkä jotenkin sietävät ihmiskuntaa, mutta eivät rakasta. Heitä voi lepytellä ja suostutella, mutta takeita onnistumisesta ei ole. Toisaalta joku reipas hahmo voi olla jumalan tai jumalten suosikki, mutta ei koko populaatio. Saati syntinen ihminen, joka ei jumalista välitä. Hän joutaa pois.

Toiseksi ihmisten keskinäinen rakkaus.

Antiikissa kristityt olivat äärimmäisen kummaa porukkaa. Hoitivat sairaita ja vammaisia, kävivät pelastamassa hylättyjä lapsia. Vähemmällä olisivat päässeet tekemällä kuten muutkin. Jokin sisäinen palo sai kuitenkin toimimaan toisin. Olisiko se taju sitä, että niin Jumalankin silmissä kallista on se, minkä ihminen luonnostaan hylkäisi? Kaikkivaltias kätkeytyy vastakohtaansa: voima heikkouteen, valo pimeyteen. Kun ihminen ajattelee toista ihmistä eikä vain itseään, alkaa maailma muuttua.

Kolmanneksi realistinen minäkuva.

Tämä on näistä hankalin määrittää. Niin herkästi lipsutaan kultaiselta keskitieltä joko tolkuttomaan itseihailuun tai itsesäälin suohon. Lallatellaan läpi elämän tai murehditaan ilo pois. Jossakin sillä välillä on ihminen, joka osaa arvostaa vahvuuksiaan, mutta tuntee myös heikkoutensa; joka usko, toivoo ja rakastaa. Ei tarvitse sammuttaa elämänjanoa kuten idän uskonnoissa, mutta ei myöskään näännyttää itseään palvontamenoilla tai vaadituilla teoilla.

Neljänneksi usko yllättää.

Vaikka miten viisaita pohtisi, uskossa on aina myös se puoli, joka ei järjelle avaudu. Tulee kolhuja ja riemuja elämän tiellä. Hurskas voi kärsiä ja jumalaton menestyä – tai päinvastoin. Vastoinkäymiset eivät välttämättä jalosta meitä lainkaan – mutta äkkiä siellä pimeydessä onkin valoa.

Uskon tuota ominaisuutta on luonnehdittu anekdootilla, jonka mukaan kristitty etsii pimennetystä huoneesta mustaa kissaa, jota siellä ei ole. Mutta sitten sieltä kajahtaa huuto: - Löysin sen!

Kadun sitä, mitä en tehnyt

 

Pappi vieraili ikäihmisten asuinyhteisössä, ja kun oltiin kiireettä yhdessä koolla, hän pyysi elämänohjeita, joita voisi rippikoulussa tarjoilla.

Klassiseen tapaan oli ensin vaivautunut hiljaisuus. Sitten tuli muutama hörähdys ja yritys lyödä asia leikiksi.

-         Tehkää jotakin sellaista, mitä voitte myöhemmin katua.

Ohje ei saanut yleistä kannatusta, mutta sitten huoneen loukosta, herrasmiesten joukosta, nousi esiin ajatukseen jossakin määrin yhtyvä.

-         Minä juuri luin artikkelin, jonka mukaan me vanhat emme niinkään kadu sitä, mitä olemme tehneet. Enemmän me kadumme sitä, mitä emme tehneet. Jätimme tilaisuuden käyttämättä. Se kaduttaa.

Seurasi hetken hiljaisuus. Ajatus oli outo, uus.

Mutta kun puhe jatkui, yksi ja toinen yhtyi ajatukseen. Tuli esiin yhä uusia katumuksen aiheita siitä, mikä oli jätetty tekemättä. Ei oltu tarpeeksi lasten kanssa. Ei ymmärretty pitää huolta ystävyyssuhteista. Ei otettu vastaan työpaikkaa. Ei sitä ja ei tätä.

Miten tämän kääntäisi toimintaohjeeksi nuorille?

Olisiko se jotakin tällaista:

-         Olkaa rohkeat. Älkää pelätkö kokeilla uutta. Ei se ole maailmanloppu, jos jossakin epäonnistuu.

Samassa linjassa lienee Lutherin pöytäpuheissa muistiin kirjattu ajatus:

-         Tehkää rohkeasti syntiä!

Ajatus ei ole niin järkyttävä kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Sillä kehotetaan pois tekopyhyydestä ja hurskauden teeskentelystä. Se ei ole synnitön, joka ei vain vielä ole jäänyt kiinni. Rohkeasti syntiä tekevä myös rohkeasti tekee parannusta ja ymmärtää, mihin Kristusta tarvitsee.

Tunnetusti vakaan viisaat pitävät yhteiskuntaa pystyssä – ja hupsut sitä kehittävät. Erilaisuus koetaan yhä joskus hupsuudeksi, mitä se ei ainakaan aina ole.

Ihmiskunnan yhteistä aarretta ovat erilaiset kansanviisaudet ja sanaparsikokoelmat. Raamatussakin on Sanalaskujen kirja. Moni ikivanha ajatus on edelleen tuore ja käyttökelpoinen. Jotkut taas ovat mennyttä maailmaa ja joutavatkin unohtua.

Sanotaan, että on tärkeä oppia median lukutaitoa. Totta. Oppisiko sitä myös elämisen taitoa?

Toisaalta useampikin filosofi on todennut ongelmaksi sen, että kun vihdoin alkaa jotakin elämästä ymmärtää, ollaan jo lähellä sitä hetkeä, kun elämä jää taakse.

Mutta sitä ennen on meille varattuna vaikka mitä mielenkiintoista. Joku tallaa vakaata uraa, toinen kokeilee ja etsii. Molemmat voivat päätyä siihen, että katumista on vähän. Ainakin siitä, mikä hyvä jäi tekemättä ja mahdollisuus käyttämättä.

 

                                                                                   

 

Suoraselkäinen terveine mielipiteineen

Sanoille kertyy merkityksiä, joita niillä ei ennen ole ollut. Kielemme muuntuu ja kehittyy koko ajan.

Tähän asti olen esim. arvostanut ilmauksia "suoraselkäinen" ja "terve mielipide".

Nyt olen useammassa keskustelussa törmännyt ilmapiiriin, jossa noille sanoille on vakioitu aivan kummalliset merkitykset.

Suoraselkäinen tarkoittaisikin henkisesti hyvin jäykkää, tuomitsevaa ihmistä, joka vähät välittää muiden elämäntilanteesta tai näkökohdista. Vaikkapa uskonnollista fundamentalistia, usein myös homokammoista, jolla kuitenkin on hillitön tarve jatkuvasti puhua homoista.

Terve mielipide taas tarkoittaa sitä, mikä minusta ei ole terve: hyvin yksipuolista näkemystä, jonka argumentaatio on kapea ja johon ei suostuta ottamaan minkäänlaista päivitystä, ei varsinkaan toisin ajattelevaa ymmärtäen.

Jos nuo merkitykset vakiintuvat yleiseen käyttöön, minun täytyy alkaa käyttää muita ilmaisuja.

Minulle kun myös toisin ajatteleva on ihminen, jota pyrin kunnioittamaan. Se suoraselkäinenkin terveine mielipiteineen.