Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Oppiin kuuluu lähimmäisenrakkaus

Kristilliseen uskoon kuuluu tietty kiteytetty oppisisältö kuten uskontunnustus. Ilman opin määrittelyä usko on tunneläikähtelyä ja tuuliajolla tai ohjattavissa mielivaltaisesti. Ohjastajia tuntuu aina riittävän.

Toisaalta pelkkä oppi, siihen takertuminen ja dogmien taakse asettuminen voi olla hyytävän kylmää ja heikompia jyräävää. Siitä on kirkon historiassa ja nykypäivässä esimerkkejä. Dogmi ilman rakkautta ja lähimmäisen huomaamista on se kirjain, joka kuolettaa. Voi myös tuntua inhottava tuoksu "me yksin olemme oikeassa". Kristuksen tuntemisen tuoksu on toisenlainen.

Kultaiseen keskitiehen kuuluvat molemmat, selkeä opillinen pohja sekä avoin sydän ja tekevät kädet. Iso kirja opettaa rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Minun taivaani (Kotimaa24 teeman innoittamana)

Aika pienenä tyttönä jo arvelin, että minun taivaassani saa olla sylissä. Lapsuudenkodissa meitä syliin pyrkijöitä oli kahdeksan lapsen verran, joten lievää tunkua ja kilpailua oli. Mutta sitten on lopulta paikka, jossa kaikki on hyvin. Vaikkapa sylissä saa olla niin kauan kuin siltä tuntuu.

Kuolema tuli lähelle aluksi lemmikkieläinten kautta. Koiria ja kissoja saateltiin. Alkoi tuntua siltä, että ei ole reilua erota rakkaista noin vain. Jospa vielä olisi mahdollista kohdata? Lapsen mielikuvitus rakensi myös esim. koirien taivaan, jossa oli maukkaita, maassa muhineita luita, paljon tilaa kirmailla ja hyviä hajuja, mitä nuuhkia. Ja paljon kavereita. Koirien taivas alkoi välillä jopa kiehtoa enemmän kuin kerhossa kuullut kuvaukset valkoisista vaatteista ja harpunsoitosta.

Myöhemmin järkytyin lukiessani Ilmestyskirjasta, että "ulkopuolella ovat koirat." Vei aikansa ennen kuin tajusin, että nuo koirat eivät olleet nelijalkaisia ja lämpimällä turkilla varustettuja, vaan tietynlaisia ihmisiä.

Lähiomaisten kuolemat ovat opettaneet elämän rajallisuuden. On se taivas tullut jotenkin lähemmäksi, kun ajattelen siellä toivottavasti kohdattavia tuttuja.

Aikuisten tylsempään ja abstraktimpaan maailmaan siirtyminen teki konkreettisesta taivaasta olotilan tai suhteen. Silti jotakin lapsuuden ajatuksista on säilynyt. Saa sitten aikanaan nähdä!

Kun ajattelen Raamatun usein vaikeaselkoisia taivaskuvia, yritän ymmärtää niitä siinä valossa, että kuvataan sanoin kuvaamatonta, jotain sellaista, mikä ei meidän käsitteillemme alistu. On vaikea sanoa, missä kuvaus alkaa ja loppuu, mikä on vertausta - vai onko kaikki?

Kaikki on toisin ja paremmin. Moni asia on kääntynyt päälaelleen. Ei ole nälkä, ei tarvitse itkeä, aika ei lopu kesken. Taivasta siis kuvataan sen valossa, mitä se ei ole.

Mitä se sitten on? Sitäpä ei kai silmä ole nähnyt eikä korva kuullut, se ei ole ihmisten ajatuksiin astunut. Se on jotakin niin käsittämättömän paljon enemmän ja toisenlaista kuin mihin pienen pääni tuumailu pystyy kurottumaan.

Mutta eiköhän siellä saa taputella koiran lämmintä turkkia ja tuntea tutun lipaisun kädessään. Olla sylissä. Olla lähellä tuttuja ja rakkaita. Ja lopultakin pystyn laulamaan aivan puhtaasti...
Tai sitten vielä parempaa?