Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Arkisto vai romuhuone?

Kävin asiakirjahallinnan ja arkistoinnin kurssilla. Korvaan tarttui muutama keskustelunpätkä, jotka osuvasti kuvaavat sitä, miten asioiden ei tule sujua.
- Kun olen lomalla, sillä aikaa arkiston ovensuuhun tuodaan pahvilaatikoissa epämääräisiä papereita. Niiden selvimiseen menee viikkoja. Miksei niitä tuoda silloin kun olen töissä? Ja miksei niitä lajitella etukäteen tai edes merkitä, mitä siinä on?
- Meillä arkistointi on sitä, että kerran kymmenessä vuodessa palkataan ulkopuolinen panemaan paikat kuntoon. Väliaikana vain nakataan tavaraa lähimpään hyllyyn tai missä näyttäisi tilaa olevan.
- Olen arkistointivastaava. En kyllä ymmärrä, miten sen vastuun voin hoitaa, kun on monta muuta vastuualuetta, joista en saa luistaa. Arkiston hoito jää aina viimeiseksi ja usein ajallaan tekemättä.
- Jos järjestely tehdään vasta jälkikäteen ja ulkopuolisen toimesta, se vie kolminkertaisen ajan ja maksaa mansikoita.
- Meillä noudatetaan arkistosääntöä, joka on jo kahdesti vanhentunut. Olen puhunut asiasta esimiehelle, joka ei viiteentoista vuoteen ole ehtinyt perehtyä asiaan, vaan vetoaa kiireisiinsä.
- Meidän arkistosta ei löydä mitään, kun siellä sohlaa vähän jokainen. Ovensuuhun ja nurkkiin on kertynyt leiritavaroita ja selvää romuakin.
Järkevästi hoidettu asiakirjahallinta on työskentelyn verraton apu, tiedon tarjoaja, oikeusturvan lisääjä ja kansakunnan muisti.
Ikävä että monin paikoin asia on hoidettu toisin.
Parempi hoito maksaa. Rahavirtojen ohjailu kertoo aina arvovalinnoista.
Älköön tätä käsitettäkö epärealistiseksi huuhaaksi, että talousvaikeuksissa kamppailevat seurakunnat pankoot joka sentin arkistoihin. Vaan jospa se kiireinen talousjohtaja ja monessa mukana oleva kirkkoherra joskus pysähtyisivät tämänkin asian äärelle ja muistaisivat tukea sitä viiden prosentin työpanoksen arkistovastaavaa, joka vielä jaksaa yrittää.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Aivan mahdoton esitys



EU suunnittelee yksityisen ihmisen tietosuojan nimissä uudistusta, jonka mukaan elävän ihmisen nimen julkaisemiseen esim. sukukirjassa tarvitaan lupa.

Voi hyvä jysäys!

Siihen loppuu sitten sukukirjojen julkaiseminen.

Entä miten käy puhelinluetteloiden?

Villein ajatuskulku vie Raamattuun. Useimmat siinä kuvatut henkilöt ovat nyt vainaita (ylösnousseista ei EU-direktiivi mainitse), mutta ainakin kolme Raamatun henkilöä on poistunut täältä elävinä: Heenok, Elia ja Jeesus Kristus. (Ehkä myös Isä Jumala ja Pyhä Henki, joskaan he eivät liene poistuneet mihinkään.)

Mahtaako tutkijoilla olla noiden kolmen nykyinen osoitetieto hallussa? Jos lupaa ei saada, täytyykö nuo kolme nimeä poistaa tulevista Raamatun painoksista?

 http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/eu-uhkaa-romuttaa-sukukirjojen-teon/1330839

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Israel: Rakastamisen vaikeutta

Olen monesti miettinyt suhdettani Israeliin. Maassa on kiva käydä, maisemat upeat, moni raamatunkohta palautuu etsimättä mieleen.
Samalla kiusaannun, kun tiedän palestiinalaisten olot. Monilla israelilaisilla on sukutaustassaan hirveyksiä kärsittyinä. Nyt annetaan itse isän kädestä. Tai isketään ennakoivasti ensin.
Olisi Rauhanruhtinaalla töitä synnyinmaassaan.
Väkisin tulee myös mieleen ihmettely siitä, miksi monen suomalaisen Israel-rakkaus kohdistuu vain juutalaisiin, joille Kristus kelpaa huonosti. Samalla jätetään huomiotta, että alueen kristityistä huomattava osa on palestiinalaisia tai muita arabeja. Heitä tosin on muuttanut maasta pilvin pimein.
On ”raamatullista” rakastaa Israelia. Kritiikittömyys tai sinisilmäisyys taas eivät sitä ole. Nykyinen Israelin valtio voi olla hyvinkin eri juttu kuin ihannoitu ”Jumalan silmäterä”.
Enkä ole löytänyt Raamatustani tietoa siitä, että juutalaisilla olisi jokin erilainen pelastuksen tie kuin muilla kansoilla. Heidänkin tulisi uskoa Herraan Jeesukseen. Lain teoilla kun ei vanhurskautta saavuteta, tai sitten pitää Paavalin kirjeet hylätä.
Myös kristityt voivat omia itselleen Israelin nimen. Roomalaiskirjeen luvut 9-11 piirtävät kuvaa uudesta Israelista, jossa ratkaisevaa ei ole veren perintö, vaan usko.
No niin. Tällaisia kun pohtii, saa pian vastaansa ryöpyn syytöksiä ja suoranaista herjaustakin. Siitäkin on kokemusta.
Viehättäisi ajatus siitä, että jossakin eri tavoin ajattelevat Israelin ystävät voisivat pohtia yhdessä erilaisia näkökohtia, kuunnella ja oppia toisiltaan. Siis ilman pakotettua yksimielisyyttä.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Isoja muutoksia kirkon lainsäädännössä


 

Kesällä kaikki on toisin…

 Pienelle huomiolle on jäänyt kirkon virkamiesoikeudellinen lainsäädäntöuudistus, joka tulee voimaan 1.6.2013.

Asia makasi vuosia valohoidossa valtion puolella.

Lehdistö on repäissyt pientä riemua siitä, että papin voi nyt irtisanoa. Ehkä se joissakin yksittäistapauksissa voi olla tarpeellinen asia, mutta paljon muutakin olisi voinut huomata.

Vaikkapa sen, että melkein kaikki kanttoreita koskevat asiat on nyt uskottu seurakuntiin. Virantäytöt todennäköisesti nopeutuvat, mutta esim. kelpoisuuden tutkimisessa riittänee päänvaivaa.

Kirkon virkasuhteisen työntekijän tulee vastedes olla konfirmoitu. Pelkkä jäsenyys ei siis riitä. Sama vaatimus koskee työsuhteisia, joiden tehtävät liittyvät jumalanpalveluselämään, diakoniaan, kasvatukseen, opetukseen tai sielunhoitoon.

Kurinpitomenettely poistuu. Tästä moni henkäisee helpotuksesta. Järjestelmä on ollut raskas ja työllistävä. Menettelyn alaiset ovat kokeneet pitkät tutkinta- ja odotusajat rangaistuksena jo ennen kuin asiassa on tehty päätöstä. Vastedes mahdolliset hölmöilyt tutkitaan yleisen lain mukaan.

Uutta on myös kielto kilpailevasta toiminnasta. Pappi ei esim. saa vapaa-ajallaan alkaa antaa maksullista sielunhoitopalvelua. Monet konsultit ja terapeutit joutunevat miettimään, mitä kenenkin laskuun voi tehdä.

Muutama seurakunta on vielä velvoittanut asumaan virka-asunnossa. Nyt tuokin rasite poistuu.

Nämä ja monet muut muutokset tuovat kirkon ja seurakuntien käytännöt lähemmäksi ns. tavallista elämää. Säätyajattelun aika on ohi.