Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

perjantai 20. joulukuuta 2013

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Siis vuosi.


Nuorilta olen oppinut, että asiaa ei oikeastaan ole olemassa, ellei se ole Facebookissa. Jokin muukin sosiaalisen median (some) muoto käy.

Itse olen kohtuullisen ahkera FB päivittäjä. Mukava on myös lukea ystävien kuulumisia. Palvelun tarjoaja tekee aina myös yllätyksiä. Viimeisin ja sieltä mukavasta päästä on Vuosikatsaus. Sieltä voi katsella joitakin vuoden aikana tapahtuneita juttuja, yleensä itse liitetyn kuvan kanssa.

Omassa vuoden 2013 katsauksessani näkyy mm. moneen kertaan hiihtämistä, vanhoja ja uusia autoja, auton vaihtokin. Kirkkoja on pilvin pimein, monissa rovasti tyyriinä seisomassa tai istumassa. Muutaman kerran olen päässyt messussa avustamaan esim. saarnan pidossa tai ehtoollisen jaossa.

Monenlaista retkeä on näköjään tehty. Poseerataan kaupunkikohteissa, mutta tyypillisempää on puskissa möyriminen tai metsäpolun taaperrus. Kuntorastit on koluttu. Suomen luonto kun vetää puoleensa enkä juuri vastustele. Mitä nyt työ haittaa harrastuksia.

Syksyllä maailmaan pullahti esikoinen. Siis romaani. Oma tuskansa oli luomisessa, mutta oli se vain mukava kirjan selkämystä hivellä ja ajatella, että tämän perusteella ties ketkä voivat vuosien päästä selvittää, miten höperösti ajattelen. Rikosromaanistakin kun tuli liian kiltti. Pahoittelen, en oikein osaa olla karkea. Enkä aio opetella.

Muutama näkyvä lehtihaastattelukin näyttää olleen. Onko olennainen sanottu ja näkyykö se lehdessä, sen arvioivat lukijat.

Mitä sinun vuoteesi on mahtunut?

Miten ensi vuoden käyttäisi viisaammin?

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Ostin puhelimen, myyjä jätti olennaisen kertomatta

Jokin aika sitten kävin ostamassa uuden puhelimen perusmallin hajottua. Myyjänä oli iso monikansallinen kodintekniikan jätti, jolla oli myynnissä sopuhintaan erilaisia malleja. Ei tosin enää peruspuhelimia, vaan vain niitä älymalleja.

Sellainen tuli taskuun. Käytin uutta puhelinta kuten entisiä: soitin ja vastaanotin puheluita, kirjoitin tekstiviestejä ja sain niitä. Kaikki hyvin. Niin luulin.

Kunnes tuli ensimmäinen puhelinlasku. Se pudotti minut pyrstölleni. Lasku oli aivan tolkuton, reilusti enemmän kuin puhelimen hinta.

Ei kun operaattorin pakeille selvittämään laskua. Siellä kävi ilmi, että älypuhelin on älykkäämpi kuin minä. Se availee monta kertaa päivässä täysin omin päin nettiyhteyksiä, hakee ties mihin sovelluksiin päivityksiä ja huvittaa itseään minun tietämättä mitään.

Laskusta kävi myös kiistatta ilmi, etten itse ollut tehnyt mitään, vaan asioinut netissä normaalin tietokoneen kautta, en puhelimella.

Operaattori totesi, että heillä kuuluu asiakaspalveluun kertoa, että älypuhelinta ostettaessa liittymä pitää tarvittaessa vaihtaa sellaiseksi, ettei nettiyllätyksiä tule. Näin siis operaattorin myymälä toimii.

Monikansallinen kodinkonejätti sen sijaan myy puhelimen kertomatta liittymän tarkistamisen välttämättömyydestä.

Onneksi operaattori selvitti asioita, vaihtoi maksutta liittymän ja tuli vielä vastaan käsittämättömän suuruisessa laskussa.

Entä se jätti? Sen asiakaspalvelu oli ”tilapäisesti ruuhkautunut.” En jaksanut odottaa. Laitoin sähköpostiviestin. Siihen tuli vastaus: ”Palvelumme on kausiluonteisesti ruuhkautunut, vastaamiseen voi mennä useita työpäiviä.”

Mitä tästä opin? Ehkä sen, että taidan vastedes asioida myymälässä, jossa myyjällä on aikaa selostaa perusasiat asiakkaalle. Kannattaa maksaa kymppi tai kaksi enemmän laitteesta, johon saa käyttöopastuksen ja muut tarvittavat tiedot.

Jostakin syystä mieleeni nousi myös se, että kirkon ja seurakuntien vahvuus on lähipalveluissa, jotka toimivat.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Jaoin sateenkaariseurakunnan ilon

Minulla on ollut ilo päästä saarnaamaan eri puolille Suomea sateenkaarimessuissa. Ne kokoavat monenlaisia seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja heidän ystäviään ja omaisiaan.Saavat niihin muutkin osallistua.

Tampereen Finlaysonin kirkon juhlamessun 23.11.2013 jälkeen päässäni pyörivät tutut ajatukset.

- Mikä ilo nähdä tällainen joukko asiaan paneutuneita, tasokkaita ja innostuneita vapaaehtoisia messua suunnittelemassa ja toteuttamassa!

- Ilo olla messun pappina yhdessä Tampereen tuomiorovastin kanssa! (Ja vieno kysymys, milloin muut tuomiorovastit uskaltavat tätä osaa seurakunnastaan palvella.)

- Ilo nähdä kirkon täydeltä väkeä, joka on kirkossa kuin kotonaan. Huomattava osa niitä nuoria aikuisia, joita kirkko muuten itkee toimintaansa. Näissä tilanteissa heitä on vaikka kuinka paljon. He kokevat kristillisen uskon merkittäväksi osaksi elämäänsä.

- Hurskas toive (pium desiderium), että pian koittaisi päivä, jolloin kaikki kristityt voisivat rohkeasti ja turvallisin mielin jakaa messun ilon keskenään, jolloin ketään ei ns. katsottaisi ulos kirkosta, jolloin ihmiset saisivat tuntea olevansa tasa-arvoisia Jumalan lapsia.

---
Käytin monta kertaa sanaa ilo. Ihan syystä. No niin, varaudun kivitykseen siitä hyvästä.

perjantai 22. marraskuuta 2013

14 sukupolven takainen esi-isä teloitettiin Tallinnan lähellä v. 1602...


Sukututkimus on mukava harrastus. Sen kautta ymmärrämme aika tavalla sitä, mistä olemme tulleet ja miksi olemme sellaisia kuin olemme.

Oma sukunimeni on vuodelta 1906, jolloin isoisäni isä suomensi savolaisille vaikean Redsvenin.

Sukulaiseltani Mirja Karjalaiselta sain ostaa tuoreen sukukirjan, ja siinähän kävi kuin Runebergin kuvaamalle nuorelle ylioppilaalle: ”Mä luin rivin, luin kaks’, vereni tunsin kuumemmaks’.”  Suvun vanhoilta kuullut hajanaiset jutunpätkät jäsentyivät osaksi kokonaisuutta.

Olin kuvitellut, että jäljet päättyisivät Enonkosken sahan työmiehiin 1800-luvun alussa, mutta mitä vielä. Äkkiä oltiinkin 1500-luvun alussa ja kuninkaan voudin Lars Redsvenin kanssa Olavinlinnassa.

Pojanpoika Ambrosius Henrikinpoika Redsven kunnostautui savolaisen ratsuväen kanssa valtaamalla Käkisalmen ja pitämällä sitä hallussaan toistakymmentä vuotta. Hän pani kovasti pahakseen, kun se Täyssinän rauhassa 1595 vielä luovutettiin venäläisille.

Mutta ei hätää, uusi sota odotti Puolassa. Ikävä kyllä siinä tuli turpiin oikein kunnolla, ja Ruotsi-Suomen armeijan rippeet perääntyivät Tallinnan seudulle asti. Tuntemattomasta syystä ruotsalaiset teloittivat Ambrosiuksen siellä vuonna 1602. Mielikuvituksessani näen Savon huvenneen joukon pyytävän päästä vuosikausien sotimisen jälkeen käymään kotona, minkä uusi ruotsalainen ylipäällikkö tulkitsi kapinaksi ja maanpetokseksi. Ei kun päälliköltä pää poikki.

Seuraavat sukupolvet tuottivat lukuisan määrin Brusiuksia, Ruseja, Rosseja ja muita Ambrosiuksen johdannaisia. Oli sotilaita ja kartanonherroja, kunnes ruptuurisota toi venäläiset kotikonnuille polttamaan ja ryöstämään kaiken. Turun rauha 1743 pirstoi suvun kahta puolen rajaa.

Selvisi myös sukunimen merkitys. Todennäköinen johto on reds(kaps)sven, joka oli eräänlainen tarpeistosta vastaava, varastojen herra. Sven tarkoitti tuohon aikaan nuorta miestä, ja ainakin Tukholmassa redsven oli ammattinimike, ei sukunimi. Lukemattomia kirjoitusasun vaihteluita tunnetaan: Redshuen, Rothwen, Ruthwen… tai savolaisittain Reisvänni.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Oppiin kuuluu lähimmäisenrakkaus

Kristilliseen uskoon kuuluu tietty kiteytetty oppisisältö kuten uskontunnustus. Ilman opin määrittelyä usko on tunneläikähtelyä ja tuuliajolla tai ohjattavissa mielivaltaisesti. Ohjastajia tuntuu aina riittävän.

Toisaalta pelkkä oppi, siihen takertuminen ja dogmien taakse asettuminen voi olla hyytävän kylmää ja heikompia jyräävää. Siitä on kirkon historiassa ja nykypäivässä esimerkkejä. Dogmi ilman rakkautta ja lähimmäisen huomaamista on se kirjain, joka kuolettaa. Voi myös tuntua inhottava tuoksu "me yksin olemme oikeassa". Kristuksen tuntemisen tuoksu on toisenlainen.

Kultaiseen keskitiehen kuuluvat molemmat, selkeä opillinen pohja sekä avoin sydän ja tekevät kädet. Iso kirja opettaa rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Minun taivaani (Kotimaa24 teeman innoittamana)

Aika pienenä tyttönä jo arvelin, että minun taivaassani saa olla sylissä. Lapsuudenkodissa meitä syliin pyrkijöitä oli kahdeksan lapsen verran, joten lievää tunkua ja kilpailua oli. Mutta sitten on lopulta paikka, jossa kaikki on hyvin. Vaikkapa sylissä saa olla niin kauan kuin siltä tuntuu.

Kuolema tuli lähelle aluksi lemmikkieläinten kautta. Koiria ja kissoja saateltiin. Alkoi tuntua siltä, että ei ole reilua erota rakkaista noin vain. Jospa vielä olisi mahdollista kohdata? Lapsen mielikuvitus rakensi myös esim. koirien taivaan, jossa oli maukkaita, maassa muhineita luita, paljon tilaa kirmailla ja hyviä hajuja, mitä nuuhkia. Ja paljon kavereita. Koirien taivas alkoi välillä jopa kiehtoa enemmän kuin kerhossa kuullut kuvaukset valkoisista vaatteista ja harpunsoitosta.

Myöhemmin järkytyin lukiessani Ilmestyskirjasta, että "ulkopuolella ovat koirat." Vei aikansa ennen kuin tajusin, että nuo koirat eivät olleet nelijalkaisia ja lämpimällä turkilla varustettuja, vaan tietynlaisia ihmisiä.

Lähiomaisten kuolemat ovat opettaneet elämän rajallisuuden. On se taivas tullut jotenkin lähemmäksi, kun ajattelen siellä toivottavasti kohdattavia tuttuja.

Aikuisten tylsempään ja abstraktimpaan maailmaan siirtyminen teki konkreettisesta taivaasta olotilan tai suhteen. Silti jotakin lapsuuden ajatuksista on säilynyt. Saa sitten aikanaan nähdä!

Kun ajattelen Raamatun usein vaikeaselkoisia taivaskuvia, yritän ymmärtää niitä siinä valossa, että kuvataan sanoin kuvaamatonta, jotain sellaista, mikä ei meidän käsitteillemme alistu. On vaikea sanoa, missä kuvaus alkaa ja loppuu, mikä on vertausta - vai onko kaikki?

Kaikki on toisin ja paremmin. Moni asia on kääntynyt päälaelleen. Ei ole nälkä, ei tarvitse itkeä, aika ei lopu kesken. Taivasta siis kuvataan sen valossa, mitä se ei ole.

Mitä se sitten on? Sitäpä ei kai silmä ole nähnyt eikä korva kuullut, se ei ole ihmisten ajatuksiin astunut. Se on jotakin niin käsittämättömän paljon enemmän ja toisenlaista kuin mihin pienen pääni tuumailu pystyy kurottumaan.

Mutta eiköhän siellä saa taputella koiran lämmintä turkkia ja tuntea tutun lipaisun kädessään. Olla sylissä. Olla lähellä tuttuja ja rakkaita. Ja lopultakin pystyn laulamaan aivan puhtaasti...
Tai sitten vielä parempaa?

torstai 12. syyskuuta 2013

Oikeudenmukaisuus on kristillistä

Edellinen blogini siitä, että myös kristilliset yhteisöt (kirkon seurakunnatkin) voisivat maksaa oikeaa palkkaa oikeasta työstä, tuntui osuneen mehiläispesään.
Tähän sivulle on tullut vähän ja melko asiallista palautetta, henkilökohtaisesti minulle paljon muuta. Olen mm. uskosta luopunut, kun esitän, että työstä maksettaisin palkkaa, sopimuksista pidettäisiin kiinni eikä uskon varjolla rohkaistaisi laittomuuksiin kuten veronkiertoon. Tai verosuunnitteluahan se nyt on. Mielenkiintoista.
Autuas on siis edelleen se joka virren sanoin "palkkaa pyytämättä ojentaa hoivan kättä."
Kysyn vain, miten tuo hoivan käden ojentaja saa elatuksensa ja miten hänen perheensä jaksaa?
Tuntematon sähköisessä mediassa lähestynyt kertoi työskentelevänsä hoitajana kristillistaustaisessa laitoksessa. Ei enää kauan, koska hän ei tule palkallaan toimeen. Talon henki on sellainen, että odotetaan henkilöstön itse tarjoutuvan ilmaiseen ylityöhön, jättävän lisät anomatta ja tyytyvän, jos palkanlaskenta taas vahingossa jätti osan tilistä pois. Olisi epäkristillistä kysellä virka- ja työehtoehtosopimuksessa luvatun minimin perään.
Lienenkö tyhmä, kun minusta epäkristillistä on päin vastoin laillisten palkkojen ja sitä kautta henkilöstön polkeminen?
Pitäisikö uhata facebookista löytämälläni tavalla: - Varokaa! Minulla on musta pipo ja punainen kolmio lääkepakkauksessa!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Työmies on palkkansa ansainnut


 
Helluntaievankelistojen eläkeasiat on hoidettu huonosti. Jos omaa ahneutta, pyrkyryyttä ja ns. eteensä katsomista ei ole ollut (erityisen kristillisiähän nuo ominaisuudet eivät ole), niin tyhjän päälle on jääty ja kansaneläkkeen perusosan varaan, kun eläkepäivät koittavat.


Tilanne ei ole kunniaksi kenellekään.

Kristillisissä piireissä paljon laajemminkin kuin vain helluntaisaarnaajien osalta on opittu kummallinen käytäntö: työ ei olekaan työtä. Ainakaan siitä ei makseta palkkaa. Jos sitä varovasti kysyy, saa ihmetystä ja syyllistämistä osakseen.

– Kuinka sinä nyt noin? Eikö sinulle riitä, että saat meidän tilaisuuksissa palvella Herraa? Sinähän saat palkan taivaassa!

Niin annetaan sitten palkaksi pullakahvit ja puolilämmintä kättä, ehkä joskus osa kilometrikorvauksista.

Palkka taivaassa on kaunis ajatus, mutta kun sitä tarvittaisiin jo maan päällä, kun pitäisi asua jossakin ja syödä. Matkustaa ja perhettä elättää.

Olen teeman muunnelmineen kuullut lukemattomat kerrat. Ryöstöviljely ja hyväksikäyttö koskee myös monia muusikoita. Nykyisin myös ”oikean työn” tekijöitä. Uskovainen maalari ei saisi hengellistä yhteisöä työstään tai edes tarpeistaan laskuttaa.

En todellakaan ole vapaaehtoistyötä vastaan. Se on upea asia. Mutta pakotettua, kiristettyä ja hengellisesti ujutettua se ei saisi koskaan olla, vaan sydämestä tulevaa.

Eikä todellakaan anna kaunista kuvaa seurakunnan tai muun kristillisen yhteisön sieluntilasta, jos se väärinkäyttää jäsentensä tai muiden ammattitaitoa ja työpanosta.

Apostoli Paavali korostaa, että työmies on palkkansa ansainnut. Puivan härän suuta ei saa sitoa. Paavalin mukaan tämä on Jumalan kehotus maksaa palkkaa seurakunnissa. (1 Kor. 9:8, 1 Tim. 5:17-18)

Moni noista maksamattomista yhteisöistä ylpeilee erinomaisella uskollaan ja Raamatun kirjaimellisella tulkinnalla. Ja hups vain, tuo selvä sanankohta käännetään päälaelleen.

Saatetaanpa myös kehottaa suoranaiseen veronkiertoon eli rikolliseen toimintaan, mihin linkki seuraavassa:


”Kokousviikonlopun jälkeen sunnuntai-iltana kun tuli palkanmaksun aika, pyysi seurakunnan pastori minut takahuoneeseen ja sanoi, että uhri oli niin suuri, että hän ei halua antaa minulle kuin 300 euroa, ja loput uhrista he käyttäisivät uuden kirkkonsa tuleviin vuokriin ja kuluihin. Hän neuvoi minua viemään antamansa summan kirjanpitoon kilometrikorvauksena, jolloin siitä ei tarvitse maksaa veroa. Eli se oli suorastaan veronkiertoon yllyttämistä. Tämä 300e ei riittänyt kattamaan edes lakisääteistä kilometrikorvausta.”

 

 

 

torstai 29. elokuuta 2013

Mauton teko


Venäjällä poliisi on takavarikoinut tauluja taidenäyttelystä. Taulut esittivät mm. presidentti Vladimir Putinia ja pääministeri Dmitri Medvedeviä naisten alusvaatteissa.


Viranomaisten mukaan kyse on provokaatio uusia homolakeja vastaan. Lisäksi ivataan esivaltaa, mistä voi saada vuoden vankeutta.

Jotenkin surkuhupaisaa. Kuvan perusteella taulu on toki mauton. Jupakassa on tahallisen vastakkainasettelun ja huomion herättämisen makua.

Toisaalta tapahtumat osoittavat, että hölmöjä lakeja vastaan noustaan pyrkimällä osoittamaan ne juuri niin hölmöiksi kuin ne ovat.

Asiallisen tiedon välittäminen vaikkapa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kun ei ole ”propagandaa”, joka olisi järkevä kieltää lastensuojeluun vedoten.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Juhla ilman Jumalaa

Uskonnottomat ovat eri yhteyksissä ilmaisseet tuohtumuksensa, kun kaikille tarkoitetuissa tilanteissa on ollut heidän mielestään selvää uskonnonharjoitusta.
On kiitetty ruoasta tai veisattu Enkeli taivaan tai Suvivirsi. Viime mainitusta on nyt arvovaltainen lausunto, jonka mukaan se ei ole uskonnonharjoitusta.
Ruokarukouksen tilalle on tarjottu tietoiskua ravinnon alkuperästä, virren tilalle neutraalia laulua.

Olenkohan ainoa muukalainen Jerusalemissa, kun en pidä sitä reiluna?

Uskonnoton kiusaantuu, jos sana ”Jumala” putkahtaa yhteislauluun.

Minä taas kiusaannun, kun huomaan, että minulta viedään uskonnon harjoittamisen vapaus ja ilo siitä, että saan sydämestäni ylistää Jumalaa.

Aion henkilökohtaisesti pitää Suvivirttä uskonnonharjoituksena ja olla siitä ylpeä.

Myös se, että jotakin jätetään pois, voi olla loukkaavaa ja satuttavaa.

Mihin ihmeeseen perustuu ajatuskulku, että vain uskonnottomien tunteita voi loukata? Eivätkö he oikeasti näe, että heidän vaatimansa poistot voivat loukata muita, jopa enemmistöä?

keskiviikko 7. elokuuta 2013

KÄNNÄÄVÄT PAPIT = roskapuhetta


Iltalehti on onnistunut 6.8.2013 kääntämään sanomani päinvastaiseksi. Lehden pyynnöstä kaivoin ajat sitten kuuden vuoden ajalta kaikki toimenpiteisiin kuten rangaistusseuraamuksiin johtaneet kantelut Kuopion hiippakunnasta. Niitä löytyi vain kuusi eli keskimäärin yksi vuodessa. Noissa kanteluissa yleisin selittävä tekijä oli lipsuminen alkoholin käytössä.

Jos koko hiippakunnassa on ehkä kerran kahdessa vuodessa esillä asia, joka liittyy papin alkoholinkäyttöön, on KÄNNÄÄVÄT PAPIT –ilmaus käsittämätön. Totuus kun on päinvastainen: papit osaavat hillitä ja hallita alkoholinkäyttönsä. Täysraittiitakin on joukossa.

Tyypillisiä kanteluiden ja valitusten aiheita ovat esim. saarnoissa tai lehtikirjoituksissa esitetyt mielipiteet tai käytös, josta joku tai jotkut ovat mielensä pahoittaneet. Taustalla voi olla väärinkäsitys, lapsus tai muu helposti keskustellen selvitettävä asia, ja niin yleensä tehdäänkin.

Tuomiokapitulit suhtautuvat vakavasti jokaiseen kanteluun. Ne tutkitaan – ja onneksi harvoin joudutaan miettimään rangaistuspuolta.

On surullista, että Iltalehti halusi loukata papistoa paisutetulla jutulla ja harhaanjohtavalla lööpillä.

 

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Eroon ja takaisin


-         Minä erosin eilen kirkosta.

-         Minäpä en eronnut.

-         Miksi et?

-         En näe siihen mitään syytä.

-         Muta kirkossahan on kaikki väärin. Siellä palvotaan rahaa, siellä on Päivi, siellä syrjitään naisia, siellä jaetaan rahaa homojen vastustajille.

-         Kas kun en ole huomannut.

-         Avaisit siten silmäsi!

-         Ne ovat auki. Minä olen ajatellut, että kirkon jäsenenä voin vaikuttaa sisältäpäin. Eivät minkään sunnan äärihörhöt saa valtaa, kun mukana on ihan tavallisia ihmisiä.

-         No voi se olla noinkin…

-         Voi. Mitäpä jos liittyisit takaisin?

-         Nolottaisi semmoinen…

-         Voit tehdä sen yhtä helposti kuin eroamisenkin. Klikkaa liity kirkkoon –sivustoa.

-         Muta jos kirkossa on kaikki ne mahdottomat tyypit…

-         Aina sinne yksi lisää mahtuu.

 

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Luotetaan maistereihin

Seurakuntapapeilla on nyt korkeasuhdanne. Töitä riittää, kun osa on lomalla tai leirillä. Ainakin hääjuhlissa on sesonki päällä.
Kun sijaistyövoimaa on kovin niukasti, alkaa vanhenevan papiston vauhti hiipua. Yksi ja toinen jää sairauslomalle, kun ei kerta kaikkiaan jaksa eikä ehdi joka paikkaan.
Mistä sijainen?
Käytännössä ei mistään, jos lähialueella ei ole virkeitä ja palvelualttiita eläkeläispappeja. Pappeja kun ei jostakin syystä vihitä reserviin, vaan piispainkokouksen linjauksen mukaan vain silloin, kun on osoittaa vähintään 6 kuukaudeksi työpaikka.
Hiippakunnassani ei käytännössä ole työttömiä pappeja. He valuvat täältä etelään. Ei sieltäkään helpolla töitä saa, muta lienevätkö muut edut mukavammat.
Maistereita olisi jonossa vaikka kuinka, mutta he eivät saa vihkimystä, kun ei ole osoittaa riittävän pitkää työsuhdetta.
Seurakunnissa taas murehditaan kroonista sijaispulaa ja kutsutaan eläkeläisiä remmiin. Kaikki kunnia eläkeläisille ja heidän palvelualttiudelleen, mutta minusta on jotenkin moraalitonta olla työllistämättä maisterin tutkinnon suorittaneita.
Monessa terveyskeskuksessa kandi hoitaa lähes kaikkia lääkärin tehtäviä. Hänellä on taustatukenaan joku kokenut lääkäri, jota konsultoida. Vastaavaa on muillakin aloilla.
Milloin kirkossa uskalletaan luottaa teologian maistereihin? Nyt heiltä puuttuvat oikeudet pyhiin toimituksiin ja ehtoollisjumalanpalveluksen liturgiaan. Siksi heitä ei voi käyttää pienen seurakunnan ainoan papin tuuraajina.

 - See more at: http://www.kotimaa24.fi/blogit/maistereille-oikeuksia-ja-toeitae#sthash.VBC1KRqo.dpuf

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Papiston kuva muuttuu


1960-luvun koululaisena kuulin usein pilkallisia lausuntoja siitä, että papiksi on turha ruveta, kun kirkko kohta lakkautetaan ja sen rikkaudet jaetaan köyhille.

Nyt kuulen taas jotakin samankaltaista. Opiskelijat kertovat, että heitä varoitetaan kirkon ammateista. Ei niissä työllisty. Jos töitä saa, se on pätkissä. Kohta loppu kaikki, kun kirkko kaatuu.

Itse olen saanut olla yli 35 vuotta pappina ja siitä ajasta vain noin 8 kuukautta työttömänä.    

Työseurakuntien määrä mahtuu hyvin yhden käden sormiin.

Kun siten katselen nuorten pappien nimikirjoja, tulee eteen kovin toisenlainen todellisuus. Määräaikainen virkasuhde sinne, tänne ja tuonne, välillä työttömyysjaksojakin.

Siinä on vaikea maksaa opinto- ja autovelkoja, puhumattakaan että voisi jonnekin asettua ja juurtua esim. asunnon ostamalla.

Kun joku jää eläkkeelle (sitäkin tapahtuu, vaikka työurat pitenevät myös kirkossa), se ei läheskään aina avaa työpaikkaa. Virkoja lakkautetaan tai jätetään määräajaksi täyttämättä, kun taloudellinen epävarmuus jäytää.

Täältä raukoilta rajoilta hiljattain vihitty papisto valuu etelän hiippakuntiin. Liekö siellä töitä sen paremmin, muuten mukavampaa, virikkeellisempi ympäristö tai mikä lienee syynä. Kun meillä siten pappia tarvittaisiin, ei omasta takaa löydykään, vaan pitää odottaa uutta vihkimystä. Tai huudetaan apuun eläkeläisiä, vaikka maistereita olisi työtä vailla.

Vikaa on tietysti niin sysissä kuin sepissäkin. Seurakunnat ilmoittavat kovin viime hetkellä tuumailuistaan ja työvoimatarpeistaan. Niihin on äkkiseltään vaikea vastata, kun meillä ei valmiita pappeja makoile arkiston hyllyllä komennusta odottamassa.

Mielenkiintoinen ajan ilmiö on myös eläkeikää lähestyvät seurakuntapastorit, joilla ei ole aikomustakaan suorittaa pastoraalitutkintoa.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Talvivaara: Miten siihen suhtaudun?

Hiippakuntani alueella sijaitsee Talvivaaran tehdas- ja kaivosalue Sotkamossa.
Olen miettinyt suhtautumistani siihen. Lisää ajankohtaisuutta tuli hiippakuntavaltuustomme aihetta sivuavasta seminaarista ja käynnistä paikan päällä.
Monessakin mielessä kriittisyyteen on syytä. Kaivosyhtiölle on saattunut huomattava määrä virheitä, päästöjä ja onnettomuuksia. Kaikkiin ei ole osattu varautua eivätkä jälkikäteen korjaukset ole helppoja.
Sijainti vedenjakajalla on altis uhkatekijöille. Milloin on lorahtanut Oulujoen suuntaan, milloin Vuoksen. Leirikeskus pantiin kiinni. Maanomistajat katsovat rantojaan muistellen aikaa, jolloin vedessä saattoi uida ja ottaa saunavesiä suoraan joesta tai järvestä.
Maisemakin vääjäämättä muuttu, kun talteen saatujen metalliraaka-aineiden määrät lasketaan jopa kymmenissä tuhansissa tonneissa.
Käytetyt bioliuotusmentelmät ovat yhä uusia.
Vettä tuli viime vuonna rajusti yli tarpeen eikä altaiden kapasiteetti riittänyt. Vielä tänä keväänäkin patoja murtui.
Näihin ja moniin muihinkin kohtiin voi helposti sormella osoitella. On jopa syntynyt kansanliikkeitä kaivosyhtiötä vastaan. Ymmärrän niitäkin.
Toisaalta paikan päällä käyneenä yritän ymmärtää myös yhtiötä, joka ottaa oppia virheistään, korjaa minkä voi ja rakentaa huomista, jossa ikäviä uutisia olisi olennaisesti vähemmän. Esim. haju- ja pölyhaittoja on saatu vähenemään. Prosessit kehittyvät koko ajan.
"Mitä ei voi kasvattaa, se kaivetaan esiin." Jotenkin tuohon tapaan yhtiön miehet puhuivat. Kunnioitettavat määrät nikkeliä ja sinkkiä saadaan, jonkin verran myös kuparia ja kobolttia. Eipähän tarvitse noita arvokkaita ja välttämättömiä aineita maailmalta kysellä, kun omasta maasta otetaan. Uraanin talteenotolle olisi valmiuksia, mutta lupia ei vielä ole. Ehkä siinä kansalaismielipide eniten vaikuttaa.
Entä mitä painaa vaakupissa työllistävä vaikutus (noin 590 vakituista ja kesätyöntekijöitä yli puolen sataa) ja verotulot valtiolle ja kunnille?
Maailma ei valitettavasti ole mustavalkoinen, jossa asiat olisivat joko hirmu hyviä tai kamalan pahoja. On paljon sävyjä siltä väliltä, ja usein samat asiat voivat olla tietyssä mielessä hyviä ja tietyssä ei.
Vastuuntunto ja käytännön toimet ovat tarpeen, että luottamus syntyy. Se ei ole ostettavissa, vaan ansaita pitää.
Viljellään ja varjellaan tätä luomakuntaa.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Arkisto vai romuhuone?

Kävin asiakirjahallinnan ja arkistoinnin kurssilla. Korvaan tarttui muutama keskustelunpätkä, jotka osuvasti kuvaavat sitä, miten asioiden ei tule sujua.
- Kun olen lomalla, sillä aikaa arkiston ovensuuhun tuodaan pahvilaatikoissa epämääräisiä papereita. Niiden selvimiseen menee viikkoja. Miksei niitä tuoda silloin kun olen töissä? Ja miksei niitä lajitella etukäteen tai edes merkitä, mitä siinä on?
- Meillä arkistointi on sitä, että kerran kymmenessä vuodessa palkataan ulkopuolinen panemaan paikat kuntoon. Väliaikana vain nakataan tavaraa lähimpään hyllyyn tai missä näyttäisi tilaa olevan.
- Olen arkistointivastaava. En kyllä ymmärrä, miten sen vastuun voin hoitaa, kun on monta muuta vastuualuetta, joista en saa luistaa. Arkiston hoito jää aina viimeiseksi ja usein ajallaan tekemättä.
- Jos järjestely tehdään vasta jälkikäteen ja ulkopuolisen toimesta, se vie kolminkertaisen ajan ja maksaa mansikoita.
- Meillä noudatetaan arkistosääntöä, joka on jo kahdesti vanhentunut. Olen puhunut asiasta esimiehelle, joka ei viiteentoista vuoteen ole ehtinyt perehtyä asiaan, vaan vetoaa kiireisiinsä.
- Meidän arkistosta ei löydä mitään, kun siellä sohlaa vähän jokainen. Ovensuuhun ja nurkkiin on kertynyt leiritavaroita ja selvää romuakin.
Järkevästi hoidettu asiakirjahallinta on työskentelyn verraton apu, tiedon tarjoaja, oikeusturvan lisääjä ja kansakunnan muisti.
Ikävä että monin paikoin asia on hoidettu toisin.
Parempi hoito maksaa. Rahavirtojen ohjailu kertoo aina arvovalinnoista.
Älköön tätä käsitettäkö epärealistiseksi huuhaaksi, että talousvaikeuksissa kamppailevat seurakunnat pankoot joka sentin arkistoihin. Vaan jospa se kiireinen talousjohtaja ja monessa mukana oleva kirkkoherra joskus pysähtyisivät tämänkin asian äärelle ja muistaisivat tukea sitä viiden prosentin työpanoksen arkistovastaavaa, joka vielä jaksaa yrittää.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Aivan mahdoton esitys



EU suunnittelee yksityisen ihmisen tietosuojan nimissä uudistusta, jonka mukaan elävän ihmisen nimen julkaisemiseen esim. sukukirjassa tarvitaan lupa.

Voi hyvä jysäys!

Siihen loppuu sitten sukukirjojen julkaiseminen.

Entä miten käy puhelinluetteloiden?

Villein ajatuskulku vie Raamattuun. Useimmat siinä kuvatut henkilöt ovat nyt vainaita (ylösnousseista ei EU-direktiivi mainitse), mutta ainakin kolme Raamatun henkilöä on poistunut täältä elävinä: Heenok, Elia ja Jeesus Kristus. (Ehkä myös Isä Jumala ja Pyhä Henki, joskaan he eivät liene poistuneet mihinkään.)

Mahtaako tutkijoilla olla noiden kolmen nykyinen osoitetieto hallussa? Jos lupaa ei saada, täytyykö nuo kolme nimeä poistaa tulevista Raamatun painoksista?

 http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/eu-uhkaa-romuttaa-sukukirjojen-teon/1330839

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Israel: Rakastamisen vaikeutta

Olen monesti miettinyt suhdettani Israeliin. Maassa on kiva käydä, maisemat upeat, moni raamatunkohta palautuu etsimättä mieleen.
Samalla kiusaannun, kun tiedän palestiinalaisten olot. Monilla israelilaisilla on sukutaustassaan hirveyksiä kärsittyinä. Nyt annetaan itse isän kädestä. Tai isketään ennakoivasti ensin.
Olisi Rauhanruhtinaalla töitä synnyinmaassaan.
Väkisin tulee myös mieleen ihmettely siitä, miksi monen suomalaisen Israel-rakkaus kohdistuu vain juutalaisiin, joille Kristus kelpaa huonosti. Samalla jätetään huomiotta, että alueen kristityistä huomattava osa on palestiinalaisia tai muita arabeja. Heitä tosin on muuttanut maasta pilvin pimein.
On ”raamatullista” rakastaa Israelia. Kritiikittömyys tai sinisilmäisyys taas eivät sitä ole. Nykyinen Israelin valtio voi olla hyvinkin eri juttu kuin ihannoitu ”Jumalan silmäterä”.
Enkä ole löytänyt Raamatustani tietoa siitä, että juutalaisilla olisi jokin erilainen pelastuksen tie kuin muilla kansoilla. Heidänkin tulisi uskoa Herraan Jeesukseen. Lain teoilla kun ei vanhurskautta saavuteta, tai sitten pitää Paavalin kirjeet hylätä.
Myös kristityt voivat omia itselleen Israelin nimen. Roomalaiskirjeen luvut 9-11 piirtävät kuvaa uudesta Israelista, jossa ratkaisevaa ei ole veren perintö, vaan usko.
No niin. Tällaisia kun pohtii, saa pian vastaansa ryöpyn syytöksiä ja suoranaista herjaustakin. Siitäkin on kokemusta.
Viehättäisi ajatus siitä, että jossakin eri tavoin ajattelevat Israelin ystävät voisivat pohtia yhdessä erilaisia näkökohtia, kuunnella ja oppia toisiltaan. Siis ilman pakotettua yksimielisyyttä.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Isoja muutoksia kirkon lainsäädännössä


 

Kesällä kaikki on toisin…

 Pienelle huomiolle on jäänyt kirkon virkamiesoikeudellinen lainsäädäntöuudistus, joka tulee voimaan 1.6.2013.

Asia makasi vuosia valohoidossa valtion puolella.

Lehdistö on repäissyt pientä riemua siitä, että papin voi nyt irtisanoa. Ehkä se joissakin yksittäistapauksissa voi olla tarpeellinen asia, mutta paljon muutakin olisi voinut huomata.

Vaikkapa sen, että melkein kaikki kanttoreita koskevat asiat on nyt uskottu seurakuntiin. Virantäytöt todennäköisesti nopeutuvat, mutta esim. kelpoisuuden tutkimisessa riittänee päänvaivaa.

Kirkon virkasuhteisen työntekijän tulee vastedes olla konfirmoitu. Pelkkä jäsenyys ei siis riitä. Sama vaatimus koskee työsuhteisia, joiden tehtävät liittyvät jumalanpalveluselämään, diakoniaan, kasvatukseen, opetukseen tai sielunhoitoon.

Kurinpitomenettely poistuu. Tästä moni henkäisee helpotuksesta. Järjestelmä on ollut raskas ja työllistävä. Menettelyn alaiset ovat kokeneet pitkät tutkinta- ja odotusajat rangaistuksena jo ennen kuin asiassa on tehty päätöstä. Vastedes mahdolliset hölmöilyt tutkitaan yleisen lain mukaan.

Uutta on myös kielto kilpailevasta toiminnasta. Pappi ei esim. saa vapaa-ajallaan alkaa antaa maksullista sielunhoitopalvelua. Monet konsultit ja terapeutit joutunevat miettimään, mitä kenenkin laskuun voi tehdä.

Muutama seurakunta on vielä velvoittanut asumaan virka-asunnossa. Nyt tuokin rasite poistuu.

Nämä ja monet muut muutokset tuovat kirkon ja seurakuntien käytännöt lähemmäksi ns. tavallista elämää. Säätyajattelun aika on ohi.

 

 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Yhdessä jakamista


Tiedätkö sinä, mikä on härkin tai jukolauta?

Jos tiedät, olet todennäköisesti ikäluokkaa 50 +.

Jos taas et tunnistanut noita, mutta pystyt helposti kuvailemaan iPadin ja iPodin eron, olet keskimäärin nuorempaa joukkoa kuin ensin mainittu ryhmä.

Kielemme ja kulttuurimme muuttuvat koko ajan. Leivän saa kaupan hyllystä ja hevospelistä on tultu mootttoroituun aikaan.

Nuorison perinteisiin oikeuksiin on aina kuulunut ärsyttävästi asettaa entinen ja olemassa oleva kyseenalaiseksi. Ei ne kalkkikset mitään tiedä.

Heidän vanhempansa ja isovanhempansa taas saattavat olla omat kuohuntavuotensa autuaasti unohtaneet ja ihmetellä paitsi tapojen puutetta myös sitä, miten untuvikko luulee kaiken tietävänsä ja hallitsevansa, vaikka oman huoneen siivous tai veroilmoituksen tarkistaminen voivat olla ylivoimaisia tehtäviä.

Se kieli ja elämänmalli, mikä opittiin vuosikymmeniä sitten ja toimi silloin hyvin, on nyt auttamatta vanhentumassa. Paikalleen pysähtyvä jää väistämättä jälkeen ja liikkeellä pysyvänkin on ajoittain lisättävä vauhtia.

Jos 50 + ihminen ei jotakin nykyajan uutuutta tunne, se ei tee hänestä tyhmempää. Hän voi hallita paljon sellaista, mitä nuoremmat eivät hallitse.

Elämänkokemus voi muuttua elämisen taidoksi. Se ei ole helppo prosessi kenellekään, ja vielä vaikeampaa sitä on jakaa toisille.

Mukava kokemus voisi olla kahden tai useamman sukupolven yhteinen ilta, jossa selvitettäisiin sekä hamaa muinaisuutta (miten 1960-luvun mustavalkoisessa TV:ssä vaihdettiin kanavaa ja montako kanavaa oli?) että uusinta uutta (miten voin asioida sähköisesti siellä, täällä ja tuolla?).

torstai 18. huhtikuuta 2013

Kun yhteinen kieli puuttuu


Olen törmännyt moneen ihmiseen, jolle synnin ja armon akseli on aivan vieras. Ei ole kosketuspintaa, ei tunnisteta.

Sen sijaan voidaan ajatella onnistumisen ja epäonnistumisen termein. Nyt ei mennyt putkeen. Tuli  jotain häikkää. Oli aika päheetä ja kävi munkki.

Onnistumisen tai epäonnistumisen takana nähdään erilaisia asioita kuin perinteisessä uskonnollisessa kielessä. Oli tai ei ollut tuuria. Pitäisi hioa tekniikkaa, niin kaikki skulaa. Tuli häiriötekijöitä.

Tällainen vuosikymmenen sisällä eläköityvä pappi jää joskus ymmälle, kun yhteistä kieltä ei aina löydy. Miten selittää armon, jos minkäänlaista synnintuntoa ei ole? Tai Jumalan rakkauden, jos ainoat mielikuvat rakkaudesta liittyvät rakasteluun?

Jos liityn keskustelukumppanin kieleen, huomaan olevani osin vieraalla maaperällä. En myöskään tunne saavani asiaani perille. Jompikumpi tai molemmat jäävät miettimään, mitä toinen oikeasti tarkoitti.

Ratkaisu tuskin on siinä, että uskonnollista kieltä alettaisiin erityisesti opettaa.

Parempi ratkaisu olisi ymmärtää elämää ja muuttuvaa maailmaa, nähdä siinä Jumalan läsnäolo ja pystyä sanoittamaan se. Termit voivat vaihtua, ydin pysyy.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Hautajaisten jälkeen


Marja-Siskon blogi

Ihmisen moninaisuuden puolesta uskoa unohtamatta.
#

Hautajaisten jälkeen

Kirjoitti

Meitä on ollut kahdeksan sisarusta. Nyt enää kuusi.
Jokaisen läheisen lähtö sattuu. Enkä tarkoita vain oman elämän rajallisuuden tajua, vaan ihan oikeaa kaipausta, surua, menetyksen tunnetta.
Katselin hautakummun kukkamerta ja kuuntelin kauniita muisteluita. Mietin taas kerran, muistanko antaa rakkailleni kukkia heidän eläessään, sanoa edes osan noista kauniista sanoista, jakaa edes jonkin prosentin tuosta muistotilaisuuden  lämmöstä?
Osan, kyllä.
Kaiken jaetun hyvän hengen jälkeen on vielä vähän tyhjä olo. Surulla on aikansa. Samoin ilolla siitä, keitä on ollut ja ketkä yhä lähellä ovat.
Karjalaiseen tapaan meillä oli paljon silmän tuiketta, halauksia ja nauruakin hautajaisissa. Ihmisen tunne-elämän asteikko on laaja, ja hyvä kun se saa olla auki ajallaan.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Tasa-arvoinen avioliittolaki



 Mitä tässä esitän, ei ole julistusta. Kyselen. Vielä hahmotan ajatuksiani. Viisaammat voinevat täsmentää.

Kahden samaa sukupuolta olevan avioliitto-oikeudesta eli tasa-arvoisesta avioliittolaista on syntynyt tuima keskustelu, joka valitettavasti on menossa tuttuun uomaan: osapuolten kannat jyrkkenevät ja aidon keskustelun sijasta huudellaan kaukaa hävyttömyyksiä toisin ajattelevista.

Suomen ev.lut. kirkon kanta, jota arkkipiispan TV-esiintyminen ja siinä esitetyn peruminen ei valitettavasti selkiyttänyt, lienee perinteisen avioliittonäkemyksen tukeminen. Siis miehen ja naisen liitto. Perustelut ovat historialliset, kulttuuriset ja teologiset, viime mainittu kai lähinnä raamattukysymys.

Näitä miettiessäni minua alkoi äkkiä kylmätä.

Tarkistin historiaa, ja totta se oli. Juuri noilla samoilla perusteilla kirkoissa on ankarasti vastustettu mm. orjuuden lopettamista, naisten äänioikeutta ja kansakouluja. Jälkikäteen arvioiden toimittiin väärin.

Jostakin syystä kirkon kannanotoissa on vuosisadasta toiseen eräänlaisena käytevoimana vanhaan tukeutuminen ja muutosten vastustaminen. Tietenkään kaikki vanha ei ole pahaa eikä kaikki uusi hyvää, mutta melkeinpä kysymyksessä kuin kysymyksessä uskonnolliset piirit eivät suinkaan ole kehityksen etulinjassa, vaan jarrua polkemassa.

Joissakin asioissa se jarrun polkeminen voi olla hyvä asia. Joissakin ei. Jälkipolvet arvostelevat, miten oikeassa tai väärässä nyt ollaan.

Minusta Raamattu ohjaa esim. kyselemään oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon, tasavertaisuuden, sananvapauden, keskinäisen kunnioituksen, kyselyn  ja kaiken koettelemisen suuntaan , siis avoimuuteen ja rohkeuteen tulevaisuutta päin.

Silloinen arkkipiispa John Vikström sovelsi kirkolliskokouksessa naispappeuskysymykseen Paavalin tuttua lausetta siitä, ettei tässä ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista – vaan kaikki olemme yhtä Kristuksessa (Gal. 3:28). Sopisiko sama lause tasa-arvoisen avioliittolain pohdintaan?

”Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään. Aina suuntaa kysyn, tiedän matkan pään. Saan armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen.” (Anna-Mari Kaskisen virsi 513:4).