Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

Inhimillinen tekijä tv-ohjelmassa

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Ikä vaikuttaa

Yli 65-vuotiaista suomalaisista enemmistö vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia. Alle 25-vuotiaista hyvin selvä enemmistö puoltaa. Työikäiistä kannatus on suurinta ikähaitarin alapäässä ja vähenee iän karttuessa. Tai ei se niin ole, että kun ihminen vanhenee, hänen kantansa muuttuisi, vaan että tällä hetkellä kannat ikäryhmittäin ovat näin.

Ikäryhmittäin vaihtelee myös median seuranta. Minkä vanhempi ihminen, sen suurempi luottamus painettuun sanaan ja YLE:n radio-uutisiin. STT:n uutisiin vielä enemmän, mutta niitähän ei ole vuosiin enää kuultu. Nuorempiin päin mennessä radio ja TV lisäävät seuratun uutismedian osuuttaan, samoin internet oheispalveluineen. Kännykkäfriikkejä on toki keski-ikäisissäkin, mutta käyttö ja luottamus on suurinta nuorimmissa aikuisryhmissä. Moni alle 40-vuotias on luopunut kellosta, kun ajan näkee kännystä.

Mainostajat ovat jo kauan seurailleet tämänkaltaisia trendejä. Nuorternlehden mainos napsahtaa esiin mobiililaajakaistalla, ei sanomalehdessä. Ikäihmisten seuramatkat taas löytyvät painotuotteista.

Mietin samaa kirkon piirissä.

Kirkolliset ilmoitukset paikallislehdissä tavoittavat osan lähinnä vanhimmista ikäluokista.

Työikäiset tavoittaa muulla medialla paremmin, nuorista puhumattakaan.

Mutta kaikkein paras tavoittamisen muoto on edelleen HN. Ai mikä? No tietysti Hihasta Nykäiseminen: Se että joku jonkin asian sydämelleen saanut kertoo siitä läheisilleen.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Moniarvoisuus - vai arvottomuus?

Suvivirren laulamisesta tai laulamattomuudesta koulujen kevätjuhlissa on keskusteltu isoillakin kirjaimilla.

Onko sen laulaminen uskonnonharjoitusta? Loukkaako se ateisteja? Entä loukkaako lauilamatta jättäminen uskovia? Vai onko se nähtävä enemmän osana suomalaista perinnettä ja kulttuuria, kesän alkamisen iloisena merkkinä?

Kun maamme väestö koko ajan monikulturoituu, tulevat vastaavat ongelmat yhä uudelleen esiin. Mitkä meidän tapamme ja perinteemme ovat osa suomalaisuutta, mitkä uskonnonharjoitusta, mitkä jotakin muuta?

Kiusallisesti on alkanut tuntua siltä, että jos jonkinlainen törmäyskurssi näyttää edes jotenkin mahdolliselta, päättäjämme ovat ensimmäiseksi valmiit luopumaan kristillisestä uskosta tai sitä ilmentävistä asioista.

Karmea esimerkki 1980-luvun lopulta: Seurakunta sai luvan kutsua pakolaisten vastaanottokeskuksen väkeä viettämään kesäisen päivän leirikeskuksessa, syömään, uimaan, rohkeimmat saunomaankin. Mutta vain sillä ehdolla, että ristit ja uskonnolliset kuvat olisi riisuttu seiniltä tai peitetty. Vastaanottokeskuksen johto ei millään ymmärtänyt, kun sanoin ei. Niitä ei siis peitetty, enkä kokenut kenenkään vieraan saaneen niistä näppylöitä.

Luulenpa muiden uskontojen edustajien arvostavan meitä enemmän, jos itse tiedämme, millä perustalla seisomme ja näytämme sen. Ihan aidosti voi olla ystävällinen ja tukena, vaikka ei uskoaan piilottaisi.

Toinen kiusallinen asia on, että kun puhutaan moniarvoisuudesta, on se usein käytännössä arvojen sekamelska. Jos kaikkia mahdiollisia uskoja ja uskomuksia kuvittelee samanarvoisiksi, tulee elämänkatsomuksesta kuin shoppailu valintamyymälässä. Otanpa vähän tuosta ja tuosta ja tuosta...

Hölmöimmillään moniarvoisuus on epäselvyyttä, jopa arvojen puutetta, arvottomuutta.

Kristillinen usko voisi antaa hyvän pohjan rakentaa elämää, jossa arvoperusta on kohdallaan.